Miten/minkälaisissa tilanteissa olet mennyt "oman mukavuusalueesi ulkopuolelle" lastesi vuoksi?

Melkein kaikki vanhemmuudessa oli mulle tätä. Olin tottunut omiin juttuihin ja siihen, että vain minä määrään mun elämästä. Sitten tulikin joku, joka määräsi enemmän. Päivääkään en vaihtaisi pois, rakastan lastani enemmän kuin mitään, mutta oli siinä sopeutumista.

Helteinen Muumimaailma iltapäivällä, alue täynnä päiväuniaan kaipaavia kiukkupusseja 🙄 muumilaulut raikaavat täysillä.

Sain tsempattua itseäni kun katsoin muiden vanhempien ilmeitä, etenkin isät näyttivät olevan lujilla 😂

Tytär pelasi jalkapalloa ja valmentaja sai kuningasidean. Ottelu tyttäret vastaan äidit. Pelattiin sitten jalkapalloa ja tein mammojen ainoan maalin:)

Olen aina ollut vähän huono pitämään puoliani mutta annas olla kun on pojastani kyse.(Poika oli varsinkin pienempänä tavallista vilkkaampi ja tästä tuli aina palautetta).Huomasin että pojan puolia pitäessäni suustani tuli sellasta tekstiä etten meinannut tuntea itseäni:)

Vierailija kirjoitti:

Tytär pelasi jalkapalloa ja valmentaja sai kuningasidean. Ottelu tyttäret vastaan äidit. Pelattiin sitten jalkapalloa ja tein mammojen ainoan maalin:)

Hyi kamala! Mun painajainen! 😬 Ap

Hankkiutumalla raskaaksi. Kerta kerralta se olotila oli aina vain kauempana mukavuusalueeltani.

Rakastan jokaista lastani, mutta olen onnellinen siitä, että lapsilukumme on jo täysi.

Olen katsonut Tähtien Sota-elokuvat.

Pahin oli se, kun kerran jossain kerhossa jokaisen äidin piti laulaa joku pätkä vauvan kanssa. Minulla ei ole minkäänlaista nuottikorvaa eikä lauluääntä, joten kyllä hävetti ja v*tutti. Onneksi tuota ei tehty toista kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Pahin oli se, kun kerran jossain kerhossa jokaisen äidin piti laulaa joku pätkä vauvan kanssa. Minulla ei ole minkäänlaista nuottikorvaa eikä lauluääntä, joten kyllä hävetti ja v*tutti. Onneksi tuota ei tehty toista kertaa.

Ai kamala:)

Minulla on ahdistuneisuushäiriö. Joudun olemaan jatkuvasti omalla epämukavuusaluellani. En todellakaan "haasta" itseäni tarkoituksella lisää vaan päinvastoin köytän löytää mukavuutta aina, kun se on mahdollista.

Synnytys ja pitkäaikaissairaan lapsen hoito ja lopulta saattohoito.

Ihan kaikki lapsen kanssahan on sitä. Paitsi tietyt mielekkäät asiat.

Hirveää on olla leikkipuistossa rännässä ja kaamoksessa.

Kaikki arki lapsen kanssa.

Tämä on aika kiinteä osa äitiyttäni, esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Mutta esimerkiksi uimahallin pukutiloissa estotta alasti hilluminen (ei kahden leikki-ikäisen ehdi omaa pyyhettä asetella eikä se pysy paikallaan kun nostelee ja kumartelee jne.) ja luistelu ja suksilla mäenlasku. Kaksi jälkimmäistä pelotti, mutta kun esikoinen oli arka liikkumaan niin pakko oli itse opetella ylittämään kynnyksiä ja nauramaan omille kaatumisille. Tai sit jos ujo lapsi haluaa sinun kysyvän kirjastosta jotain omasta mielestäsi vähän tyhmää juttua (tämä on jo paljon jos haluaa edes aikuisen välityksellä kontaktin henkilökuntaan), niin siinä ei sanota että en kehtaa tai halua tai että urpo kysymys vaan kysytään kiltisti! :D

Kaikki lapsiin liittyvä, jossa on mukana toiset vanhemmat, opettajat, kerhonohjaajat, yms. kaikki pakkososiaalisuus mikä liittyy vanhemmuuteen. Ja sitten lasten kotisynttärit, ou mai gaad

Raskauduin (x3), menin neuvolaan, synnytin, kuljin vuosittain neuvolassa, kävin leikkipuistossa, kävin vanhempainilloissa, päästin lasten kaverit meille, pidin kaverisynttäreitä, kestin (kestän) kaikenlaisen yhteiskunnallisen kyttäämisen mitä vanhempien pitää nykyään kestää. Raskauduttuaan ja synnytettyäänhän nainen ei enää ole oman itsensä omistaja vaan joutuu luovuttamaan vartalonsa, minuutensa ja kaiken henkilökohtaisensa valvovien tahojen omaisuudeksi. Tämä oli ehkä vaikeinta sietää.

Mutta oli minullakin tietyt rajani. Esim mihinkään mammakerhoihin, muskareihin, äiti-lapsihömpötyksiin en suostunut lähtemään. Yökylään päästin vain esikoistytön parhaan kaverin, joka oli omasta mielestäni niin hiljainen ja muutenkin helppo, että ihan suopeasti suhtauduin hänen kyläilyihinsä. Poikien kaverit sen sijaan,, voi luoja sentään...

HopLopit ym. hurlumheipaikat. Se metelin määrä ylittää reilusti mukavuusalueelle rajat.

Oma isäni on jo ikävä kyllä kuollut, mutta tuli mieleeni yksi tapaus.

Isä vihasi shoppailua. Siis VIHASI, en muista että olisi ikinä ostanut itselleen mitään vaatteita, vaan tyyliin äiti osti isän vaatteet ja isä oli tyytyväinen tähän.

Mä olin teininä tosi lihava ja ruma verrattuna isosiskoihini ja sitä aina vähän alleviivattiin silleen "Ai jättimäinen koko? Se varmaan sopii Xxxxx:lle, heh heh"

Olin jotain 10 tai 11 kun oltiin vähän kauempana sukulaisissa ja lähdettiin sitten naisporukalla shoppailemaan. Kaikille löytyi vaikka ja mitä, mäkin yritin kokeilla jotain, mutta ei oikein ollut fiilistä.

Mentiin takaisin ja siskot sitten näytti isälle mitä kaikkea kivaa oli löytynyt. Jossain vaiheessa kysyi että mitäs Xxxxx löysi? Ja mä sanoin että en mitään.

0,5 tuntia myöhemmin tuli sanomaan että tuu, nyt mennään. Mentiin isän kanssa kahdestaan ostoksille. Tiesin kuinka se sitä vihasi, mutta kertaakaan ei valittanut, muistaakseni sanoi että kyllä nyt aina löytyy jotain.

Muutama tilanne kun olen ollut yltä päältä oksennuksessa ja olisi tehnyt mieli päästä pelastamaan myös se sohva tai sänky, mutta olen silti pysynyt niillä sijoillani hätääntynyt itkevä lapsi sylissä silittelemässä ja rauhoittelemassa sen aikaa kun on tarvinnut. Tuntien samaan aikaan miten se yrjö valuu tissien väliin tms.