Lue keskustelun säännöt.
Miten jotkut ei pääse irtautumaan vanhemmistaan vaikka ovat jo perheellisiä
18.07.2017 |
Ei ole normaalia ,et aikuista lasta kohdellaan niin kuin hän olisi edelleen pieni lapsi.
Mistä voi oikeasti johtua jos tällainen aikuinen lapsi ei osaa pitää
puoliaan omia vanhempiaan kohtaan?
Läheisriippuvuusko?
Kommentit (33)
Jostain syystä eniten tästä napanuoran katkaisemisesta pitävät ääntä ne naiset, jotka seuraavaan hengenvetoon vaativat isovanhempia toimimaan turvaverkkona, kun itse ei nyt vaan jaksa lapsiaan. Jos isovanhempi toivoo jotain, se on manipulointia, mutta jos aikuinen lapsi tahtoo jotain, se on pelkkää normaalia kanssakäymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mitään tarvetta "irtautua". Tulen vanhempieni kanssa loistavasti toimeen ja mun lapsuudenkotini on edelleen mulle toinen koti, lapsilleni myös. Olen niin iloinen siitä että omat lapseni näkevät isovanhempiaan monta kertaa viikossa, itse en saanut tuntea omia isovanhempiani kun kaikki muut olivat syntyessäni jo kuolleet, paitsi yksi dementikko mummo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolison sisaren perhe on tällainen. Mummolassa kyläillään monta kertaa viikossa ja lapset siellä jatkuvasti yhdessä. Vanhempien mökille mennään aina yhdessä ja muutenkin lomia ja juhlapyhiä vietetään porukassa. Mummo palvelee perhettä sen minkä kerkeää ja siivoaa lapsiperheen jäljet. Sitten muistellaan yhdessä sitä, kun nämä aikuiset lapset olivat pieniä ja katsotaan vanhoja kotivideoita.
Oisko tosiaan aika katkaista se napanuora?
Mitä se sua hiertää? Ihanaa kun on läheiset välit loppuun saakka. Tästä hyötyvät myös lastenlapset.
Tästä hyötyy vain osa lapsenlapsista, jos kaikkia energia uppoaa heihin.
Aivan ja tästä päästäänkin siihen, kannattaako miehiltä edellyttää, että he katkaisevat napanuoran omiin vanhempiinsa? Vai voisiko olla fiksumpaa jättää katkaisematta? Mä tunnen miehiäkin, jotka edelleen pitävät paljon yhteyttä vanhempiinsa sekä omaan sukuunsa ja viettävät paljon aikaa heidän kanssaan. Myös perheellisinä. Kun sitten äiti tarvitsee lastenhoitoapua, voi soittaa vaikka anopin siskolle, jos oma äiti tai anoppi itse ei pääse avuksi.
Vierailija kirjoitti:
En mäkään ymmärrä miks mun tarvitsis nähdä mun vanhempia vähemmän? Me tykätään toisistamme ja vietetään aikaa yhdessä. Miks ihmeessä tarvitsisi nähdä toisia harvemmin vaan siks et jollain ulkopuolisella on ongelma asian suhteen. Voi jeesus perkele sentään. Kaikesta sitä jo keksitään vetää herneitä!
Ei ap varmaankaan tarkoita teidän perheen kaltaisia. :-) Te kuulostatte ihanalta ja terveeltä perhekeskeiseltä perheeltä. Siis normaalilla, hyvällä tavalla perheheskeiseltä. Ei riippuvaisella tavalla. Jos teistä kaikki tykkää toisistaan eikä kukaan lyttää eikä kontrolloi ketään, niin kuulostaa suorastaan kadehdittavalta. :-)
Ap tarkoittanee mm. meidän perheen tapaisia tapauksia, joissa on juurikin varmaan vähän kaikenlaista hoidettua ja hoitamatonta mielenterveysongelmaa ja traumaa taustalla, mitä kelläkin. Just vaikka sitä läheisriippuvuutta, erilaisia persoonallisuushäiriöitä, narsismia, muuten vain narsistisia piirteitä, alkoholismia, muita sairauksia...
17
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolison sisaren perhe on tällainen. Mummolassa kyläillään monta kertaa viikossa ja lapset siellä jatkuvasti yhdessä. Vanhempien mökille mennään aina yhdessä ja muutenkin lomia ja juhlapyhiä vietetään porukassa. Mummo palvelee perhettä sen minkä kerkeää ja siivoaa lapsiperheen jäljet. Sitten muistellaan yhdessä sitä, kun nämä aikuiset lapset olivat pieniä ja katsotaan vanhoja kotivideoita.
Oisko tosiaan aika katkaista se napanuora?
Kuulostat kateelliselta. Yleensä juhlia tupataan viettämään yhdessä perheen ja suvun kanssa.
Eikö tällä siskolla ole myös miehensä perhettä jakamassa juhlia? Tällä palstalla näkee sitäkin miten sisaruksistaa yksi imee perheineen isovanhemmista kaiken ajan ja energian, lopuille (pojan perheelle) ei ole sitten sijaa majatalossa.
Samalla tavalla voisi kysyä, eikö pojan vaimolla ole perhettä, joiden kanssa juhlia? Tosiasia suomalaisissa perheissä on, että naiset säilyttävät läheiset välit omiin vanhempiinsa vielä pariutumisen jälkeenkin huomattavasti useammin kuin miehet.
Ei kuule kaikilla ole. Mulla esim. toinen vanhempi kuollut ja toinen alkoholisoitunut aika pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mäkään ymmärrä miks mun tarvitsis nähdä mun vanhempia vähemmän? Me tykätään toisistamme ja vietetään aikaa yhdessä. Miks ihmeessä tarvitsisi nähdä toisia harvemmin vaan siks et jollain ulkopuolisella on ongelma asian suhteen. Voi jeesus perkele sentään. Kaikesta sitä jo keksitään vetää herneitä!
Ei ap varmaankaan tarkoita teidän perheen kaltaisia. :-) Te kuulostatte ihanalta ja terveeltä perhekeskeiseltä perheeltä. Siis normaalilla, hyvällä tavalla perheheskeiseltä. Ei riippuvaisella tavalla. Jos teistä kaikki tykkää toisistaan eikä kukaan lyttää eikä kontrolloi ketään, niin kuulostaa suorastaan kadehdittavalta. :-)
Ap tarkoittanee mm. meidän perheen tapaisia tapauksia, joissa on juurikin varmaan vähän kaikenlaista hoidettua ja hoitamatonta mielenterveysongelmaa ja traumaa taustalla, mitä kelläkin. Just vaikka sitä läheisriippuvuutta, erilaisia persoonallisuushäiriöitä, narsismia, muuten vain narsistisia piirteitä, alkoholismia, muita sairauksia...
17
Hups, olinkin 18, enkä 17.
Anopin suvussa on merkillinen malli että pitää olla koko sen kahdeksanlapsisen lapsuudenperheen olla aina tekemisissä. Jouluksi tunkevat edelleen vanhemmilleen. Silti heillä ei ome mitään läheisyyttä. Eivät auta tai tue.
Se yhdessäolo on sellaista negatiivista nalkuttamista ja samaa harjoittaa anoppi meidänkin suuntaan. Naputtaa ja nalkuttaa. Kauhea kilpailu kenen lapsi mitäkin.
Aina täysin tyhjä ja uupunut olo, kun olen vähän aikaa hänen kanssaan. En tajua tuollaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolison sisaren perhe on tällainen. Mummolassa kyläillään monta kertaa viikossa ja lapset siellä jatkuvasti yhdessä. Vanhempien mökille mennään aina yhdessä ja muutenkin lomia ja juhlapyhiä vietetään porukassa. Mummo palvelee perhettä sen minkä kerkeää ja siivoaa lapsiperheen jäljet. Sitten muistellaan yhdessä sitä, kun nämä aikuiset lapset olivat pieniä ja katsotaan vanhoja kotivideoita.
Oisko tosiaan aika katkaista se napanuora?
Kuulostat kateelliselta. Yleensä juhlia tupataan viettämään yhdessä perheen ja suvun kanssa.
Eikö tällä siskolla ole myös miehensä perhettä jakamassa juhlia? Tällä palstalla näkee sitäkin miten sisaruksistaa yksi imee perheineen isovanhemmista kaiken ajan ja energian, lopuille (pojan perheelle) ei ole sitten sijaa majatalossa.
Samalla tavalla voisi kysyä, eikö pojan vaimolla ole perhettä, joiden kanssa juhlia? Tosiasia suomalaisissa perheissä on, että naiset säilyttävät läheiset välit omiin vanhempiinsa vielä pariutumisen jälkeenkin huomattavasti useammin kuin miehet.
Ei kuule kaikilla ole. Mulla esim. toinen vanhempi kuollut ja toinen alkoholisoitunut aika pahasti.
No ehkä sun puolison siskon miehelläkään ei ole sellaista sukua, jonka kanssa juhlia. Joko ei ole näitä ihmisiä, asuvat kaukana tai heidän suvussaan ei ole ollut tapana juhlia yhdessä.
Olipa pelottavan paljon yhtymäkohtia omiin perhetaustoihini 18. Miksi aikuinen lapsi ei irtaudu? Se vaatii sen ymmärtämisen, että vanhempi toimii väärin ja manipuloi. Lapsi on kasvaessaan kuullut jatkuvasti, miten vanhempi tekee niin paljon hänen eteensä. Lapsi kasvaa siihen syyllisyyteen, hänestä on vain vaivaa ja vanhempi uupuu lapsen takia. Lapsen itsetunto tarvitsee kehittyäkseen rakkautta, iloa, naurua, kannustamista, luottamusta. Ei kukaan halua olla omille vanhemmilleen pelkkä "taakka". Tällaisessa ympäristössä kasvanut lapsi voi aikuisuuden kynnyksellä kokea, ettei pärjäisi ilman vanhempiaan, koska sitä on hänelle lapsesta asti toitotettu myös tekojen kautta.
Olen samaa mieltä 18 kanssa, vanhempi ei tietoisesti ja tahallaan halua lapselleen pahaa, mutta omista ongelmistaan johtuen, heijastaa omat negatiiviset tunteensa lapseen esim. ylisuojelevuus, pessimismi, epävarmuus jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anopin suvussa on merkillinen malli että pitää olla koko sen kahdeksanlapsisen lapsuudenperheen olla aina tekemisissä. Jouluksi tunkevat edelleen vanhemmilleen. Silti heillä ei ome mitään läheisyyttä. Eivät auta tai tue.
Se yhdessäolo on sellaista negatiivista nalkuttamista ja samaa harjoittaa anoppi meidänkin suuntaan. Naputtaa ja nalkuttaa. Kauhea kilpailu kenen lapsi mitäkin.
Aina täysin tyhjä ja uupunut olo, kun olen vähän aikaa hänen kanssaan. En tajua tuollaista.
Kulissit ne tärkeät raamit hyvälle elämälle. Voidaan sitten esitellä ystäville, työkavereille kuvia tai muuten vaan mainostaa ihanaa perheyhteyttä. Jos ei ole ystäviä enää jäljellä, niin itselleen voi uskotella olleensa niin hyvä vanhempi, kun ne kaikki lapset aina tahtoo meille tulla. Anoppi just tällainen, en jaksa siellä käydä, kun tajusin, että ollaan vaan statisteja hänen näytelmässään.
Vierailija kirjoitti:
Olipa pelottavan paljon yhtymäkohtia omiin perhetaustoihini 18. Miksi aikuinen lapsi ei irtaudu? Se vaatii sen ymmärtämisen, että vanhempi toimii väärin ja manipuloi. Lapsi on kasvaessaan kuullut jatkuvasti, miten vanhempi tekee niin paljon hänen eteensä. Lapsi kasvaa siihen syyllisyyteen, hänestä on vain vaivaa ja vanhempi uupuu lapsen takia. Lapsen itsetunto tarvitsee kehittyäkseen rakkautta, iloa, naurua, kannustamista, luottamusta. Ei kukaan halua olla omille vanhemmilleen pelkkä "taakka". Tällaisessa ympäristössä kasvanut lapsi voi aikuisuuden kynnyksellä kokea, ettei pärjäisi ilman vanhempiaan, koska sitä on hänelle lapsesta asti toitotettu myös tekojen kautta.
Olen samaa mieltä 18 kanssa, vanhempi ei tietoisesti ja tahallaan halua lapselleen pahaa, mutta omista ongelmistaan johtuen, heijastaa omat negatiiviset tunteensa lapseen esim. ylisuojelevuus, pessimismi, epävarmuus jne.
Oho, ai? No, tai onhan näitä tällaisia perhetarinoita varmaan Suomessa aika paljon... Sotien perintönä?
Täysin totta, että se irtautuminen vaatii kohtelun asiattomuuden ymmärtämisen. Mutta sekään ei aina täysin riitä. Minä olin melkein 35 ja esikoinen vuoden vanha, kunnes vasta tajusin itse + keskusteltuani mm. psykologin kanssa, ymmärsin vihdoin, että meidän perheessä ei ole kaikki ollut ok. Siltikin oli hirveän vaikea irtautua. Ja vaikka teoriassa irtauduin (=ei olla äidin kanssa nyt yhteydessä ainakaan toistaiseksi pyynnöstäni), niin käytännössä irtautuminen on yhä kesken ns. henkisesti. Äidin ääni tavallaan pyörii pääni sisällä koko ajan. Mietin jatkuvasti, teenkö nyt lapseni kanssa varmasti oikein, olenko tarpeeksi hyvä äiti, tuntuu, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, koen olevani saamaton jne. Olen perfektionisti ja vaikka koitan ottaa rennosti, toitotan itelleni, että ei tarvi suorittaa, enkä todellakaan suorita, niin silti pääni sisällä ruoskin itseäni ja koen jatkuvaa syyllisyyttä kaikesta tekemättömästä ja siitä, mitä muka "pitäisi" olla. Lisäksi äitini osasi syyllistää minua tästä meidän tilanteesta. Kuinka olen ymmärtänyt kaiken ihan väärin. Se syyllisyys varmaan asuu minussa lopun iän. Olen jotenkin ihan eksyksissä nyt, enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä, miten jatkaa eteenpäin. Terapiaan olen hakeutumassa, jos siellä tulisi joku valaistus, miten irtautua kokonaan...
Tuokin niin totta, miten itsetunto olisi kaivannut kannustusta ja noita muita asioita. Tilalla oli jatkuvia kauhisteluja ja varoitteluja tyyliin "miten ajattelit pärjääväsi...". Siitä seurasi itselle hirveä epävarmuus itsestä ja omista kyvyistä. Se oli ehkä myös hyvällä tarkoitettu, mutta tehokkaasti se hysterisointi tarttui omaan mieleen...
Meidän tapauksessa vanhemmat ei varmasti tietoisesti halunneet pahaa, vaan näin todellakin vain kävi heidän kykenemättömyyden takia, kuten äitini sanoi ja vaikkei ikimaailmassa niin tahtonut. Kaikilla ei kuitenkaan välttämättä ole näin, vaan joskus vanhemmat saattavat todella olla pahoja. Tarkoitan näitä oikeasti todella pahoja psykopaatti-/narsistitapauksia. Vaikka saattaahan heilläkin tietysti olla taustalla omat vielä todella paljon pahemmat traumansa ja kykenemättömyytensä olla hyviä vanhempia, miksi sitten heistä on tullut täysin kylmiä, julmia tapauksia.
Joskus etsiskelin jotain vertaistukitahoa, jos sellaista olisi tarjolle tällaisille aikuisille lapsille, joiden vanhemmat ei ole täysin pahoja alkoholisteja eikä narsisteja tms., mutta on kuitenkin sen verran vaikeaa, ettei oikein tekemisissäkään voi olla. Jos sinä tai joku muu vastaavassa tilanteessa oleva kaipaa esim. uutta äitikaveria, niin voisin mielelläni tutustua. :-) Asun pk-seudulla, mutta liikun jonkin verran myös Tampereella päin. Lapseni on 2,5-vuotias ja leikkiseura olisi myös oikein tervetullutta.
18
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse auttelen usein vanhempiani ja puolison vanhempia ja teen sen mielelläni.