Lapselle mielenterveysongelmien toivominen

Voisitko kertoa, mitä hyviä puolia näet tuollaisissa toiveissa?

On. Erittäin huono. Kuka vanhempi oikeasti haluaa lapselleen jotain mikä voi oikeasti vahingoittaa elämänlaatua ja ihmis-suhteita?

Avaatko hieman? Liittyykö johonkin muuhun keskuste tai bloggaajaan? Mitä hyvää ihminen saa mielenterveysongelmista? Eli mitä hyvää sellaisen toivomisessa voisi olla?

Kehtaisin väittää että jokainen tuntee lastaan kohtaan syvää agressiota edes kerran elämässään.

Tosin mammat täällä ovat täydellisiä, joten se ei ole tietenkään mahdollista.

Mielenterveysongelmaiset ymmärtävät monia elämän osa-alueita paljon muita syvemmin ja osaavat tukea vertaistukena kenelle tahansa tämän elämän ongelmissa.

Että mitähän vittua? Mulla alkaa huumori loppua...

On väärin toivo omalle lapselleen mitään muuta kuin hyvää! Olet sairas jos edes ajattelet moista, hanki lääkitys!!!

Jos lapsi jostain syystä sairastuu se on yleensä vanhemmille järkytys jonka kanssa on opeteltava elämään, ei toive!!!!

Mulla tais nyt jäädä sanat suuhun...

Vierailija kirjoitti:

Kehtaisin väittää että jokainen tuntee lastaan kohtaan syvää agressiota edes kerran elämässään.

Tosin mammat täällä ovat täydellisiä, joten se ei ole tietenkään mahdollista.

On koko lailla eri sai tuntea aggressiota kuin toivoa sairautta - kenellekään. Ei kuulu tapoihini.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmaiset ymmärtävät monia elämän osa-alueita paljon muita syvemmin ja osaavat tukea vertaistukena kenelle tahansa tämän elämän ongelmissa.

Ei se ihan noin mene... On tietysti totta, että historiassa on ollut paljon mt-ongelmaisia taiteilijoita, filosofeja yms. mutta ei minusta voi väittää, että sairauksista saisi automaattisesti jotain suurta viisautta. Ne ovat vähintäänkin kiusallisia ja pahimmassa tapauksessa todella voimakkaasti elämää rajoittavia, eihän niitä muuten kutsuttaisi ongelmiksi, häiriöiksi ja sairauksiksi. Ei mt-ongelmainen myöskään välttämättä ole yhtään sen empaattisempi kuin tervekään. Olen kärsinyt erinäisistä mt-ongelmista vuosikaudet ja ärsyttää kaikki kärsimyksen romantisointi, sekä meidän sairaiden jalustalle korotus ja sankareiksi tekeminen. Me ollaan tavallisia ihmisiä, ei mitään kosmista viisautta omaavia enkeleitä. 

Ymmärrän aloituksen ajatuksen. Vanhemmat tahtovat usein antaa lapsilleen kaiken sen, mistä itse jäivät paitsi. Kun näin sitten tapahtuu, lapsi ei otakaan saamaansa vastaan sillä ihastuksella, millä aikuinen olisi ottanut itse aikanaan samat asiat vastaan. Ei tietenkään, sillä tälle lapselle ne ovat vain asioita, jotka kuuluvat elämään, eivät mitään ihmeellistä ja ekstraa, mikä aiheuttaisi suurta kiitollisuutta.

Tällöin helposti pettyy lapseen, jonka ymmärrys ei olekaan samalla tasolla kuin vanhemman, joka on kenties ponnistellut kovasti ja nähnyt suunnattomasti vaivaa saavuttaakseen kaiken hyvän elämässään. 

Mielenterveysongelmien toivominen omalle lapselle on kyllä aika ääriesimerkki siitä, että toivoo lapselleen henkistä kasvua ja syvällistä ymmärrystä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmaiset ymmärtävät monia elämän osa-alueita paljon muita syvemmin ja osaavat tukea vertaistukena kenelle tahansa tämän elämän ongelmissa.

Olitko tämä siis sinä, ap? Nuo asiat eivät koske kaikkia mielenterveydenongelmista kärsiviä, sillä mielenterveysongelmia on lukuisia erilaisia ja sen lisäksi me olemme yksilöitä, jotka reagoivat samoihinkin sairauksiin eri tavoin.

Esimerkiksi persoonallisuushäiriöstä kärsivä ihminen ei välttämättä ole kovin kiinnostunut ymmärtämään ja tukemaan toisia, masentuneilla sen sijaan ei ehkä riitä voimavaroja sellaiseen ja vakavasti skitsofreeninen ihminen ei kenties edes kykene ymmärtämään sitä, että hänen lähellään olevalla ihmisellä on paha olla.

Ihminen voi oppia ymmärtäväiseksi ja avuliaaksi myös muilla tavoin kuin sairastamalla itse jotain kamalaa. Esimerkiksi vanhemmat voivat opettaa lapselleen näitä luonteenpiirteitä kasvatuksen kautta. On hyvä toivoa, että oma lapsi oppisi ymmärtäväiseksi ja avuliaaksi, mutta sitä voisi toivoa myös ilman, että tulee samalla toivoneeksi lapselleen kärsimystä. Toivo siis mieluummin, että lapsesi vanhemmat/huoltajat opettavat hänelle tunneälyä.

1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaisin väittää että jokainen tuntee lastaan kohtaan syvää agressiota edes kerran elämässään.

Tosin mammat täällä ovat täydellisiä, joten se ei ole tietenkään mahdollista.

On koko lailla eri sai tuntea aggressiota kuin toivoa sairautta - kenellekään. Ei kuulu tapoihini.

Milläs tavalla nuo sulkevat toisensa pois? Jos hetkellisesti aggression vallassa koet toiveen päässäsi, niin ei ole ennen kuulumatonta. Jos taasen alat lapselle sitä sanoa niin sitten asia eri. AP vain on provo, ja selvästi toimii.

Voi vittu en edes jaksa vaivautua kirjoittamaan tähän asiaan mitään romaania. Musta tää ei ole asia, mistä kovin syvällistä paskankatkua tarvitsee lähteä muotoilemaan. KYLLÄ, olet huono vanhempi jos toivot lapsellesi mielenterveysongelmia. Joten älä lisäänny.

Provo

Mitä jos sairastuisit itse psyykkisesti. Vaikka vaikeaan masennukseen, psykoosiin tai skitsofreniaan?

Läheisilläni on psyykkisiä sairauksia ja en toivoisi niitä kenellekään.

Vierailija kirjoitti:

Onko se jotenkin huono vanhempi, joka toivoo lapselleen mielenterveysongelmia? Itse olen kykenevä tulkitsemaan moisen toiveen myös hyvän kautta.

Olen mielisairaanhoitaja ja jatkanut opiskelua psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. En tiedä mitään kauheampaa kohtaloa kun lapsen mielisairaus. Se tuo niin monet ongelmat että mammat ei edes osaa kuvitella. Ennemmin toivon lapselleni vakavan syövän kuin sch joka tappaa pystyyn henkisesti

Lapsi sairastuessaan esim. masennukseen tai muuhun ns. sairauteen saisi sen vihreän väylän läpi elämän. Mitään ei tarvitse itse tehdä ja kaikki säälittelevät kun koko elämä pedataan valmiiksi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi sairastuessaan esim. masennukseen tai muuhun ns. sairauteen saisi sen vihreän väylän läpi elämän. Mitään ei tarvitse itse tehdä ja kaikki säälittelevät kun koko elämä pedataan valmiiksi.

Minkä vitun vihreän väylän ja "ns. sairaus"? Lapsellani on masennus ja yhtä helvettiä tämä hänelle on. Opet vähätteli koulussa ja sai tytön vielä surkeammalle mielelle aina kun piti lähteä kouluun ja sai surkeat paperit kun ei vain jaksanut lukea. Aamulla kouluun ja koulun jälkeen nukkumaan, kävi syömässä ja nökötti hetken sohvan nurkassa ja takaisin nukkumaan. Lukio jäi kesken ja osastolle itsetuhoisena. Elää pienellä tuella ja vuokran jälkeen jää lääkkeisiin, bussikorttiin ja elämiseen parisataa kuussa ja loppukuusta usein joudun auttamaan. Tai jouduin, tyttö on taas osastolla ja muuttaa takaisin kotiin sen jälkeen. On se perkele, että joku voi toivoa lapselleen, että 27-vuotiaana asuu kotona ilman koulutusta, on luurangon laiha kun ei jaksa nousta kokkaamaan ja sosiaalista elämää ei ole yhtään.

Sairaat mielipiteensä/ajatuksensa kullakin.