Lue keskustelun säännöt.
Aloin laihtua kun lakkasin vihaamasta itseäni
13.07.2017 |
Olen ollut lapsesta asti ylipainoinen. Yhdessä kiusaamisen ja äidin jatkuvan nälvimisen (muustakin kuin ylipainosta) kanssa tämä kaikki johti siihen, että aloin suoraan sanottuna vihata itseäni. Olin jossain vaiheessa jopa itsetuhoinen, koska oma kroppa ja olemus ällötti niin paljon. Suihkussa oli inhottava käydä, olin jopa masentunut.
Kävin säännöllisesti tapaamassa ravintoterapeuttia nuorempana, mutta siitä ei tullut juuri mitään. Totta kai tiesin miten pitää syödä, mutta kaiken tämän keskellä valitsin mieluummin herkut ja söin pahaan olooni. Stressaavat tilanteet laukaisivat ahmimiskohtauksia. Koulussa kärsin valtavista suorituspaineista eikä energia oikein riittänyt ylipainon kanssa kamppailemiseen. Painoni on pahimmillaan ollut n. 125 kiloa, olen 160-senttinen. Toisaalta veikkaan käyneeni myös 130kg rajalla, sillä en punninnut itseäni vuosiin.
Vuosi sitten aloin voida paremmin. Burnoutin jälkeen opin hellittämään itseni kanssa ja kohtelemaan itseäni paremmin. Vihasin edelleen kehoani, mutta muun stressin irti päästäminen antoi jaksamista kehoasioidenkin kanssa. Aloin pukeutua "paremmin" ja kiinnostua hiljalleen vaatteista. Edelleenkin vaatteeni ovat melko löysiä ja tykkään niiden peittävän hyvin, mutta voin jo katsoa erilaisia vaatteita päälläni.
Muutos oli aluksi hyvin hidasta. Alun perin tein vain yhden vaatetilauksen. Totesin, ettei paha ollenkaan. Kävelin t-paidassa kadulla, vaikka lihavat käsivarret tuntuivatkin vähän pahalta. Tehtyäni sen pari kertaa, se ei enää tuntunutkaan niin kauhealta. Hiljalleen ymmärsin, että vaikka olenkin ylipainoinen, se ei määritä kaikkea minussa. Totesin itselleni, että onnistuisin laihduttamisessa, jos haluaisin. Mutta silloin ajattelin, ettei se ole nyt ajankohtaista. Koetin totta kai kontrolloida herkkumäärääni ja pienentää sitä, mutta vielä viime syksynä ahmimiskohtauksia oli melko usein ja herkut toivat paljon turvaa.
Vuodenvaihteessa kaikki jotenkin muuttui. En ole varma, missä vaiheessa muutos on tapahtunut, mutta en enää vihaa itseäni. Olen tällainen. Voin katsoa itseäni peilistä ilman vaatteita. Voin koskea kroppaani, kun ennen se ei tullut kuuloonkaan. Lakkasin myös pakkomielteisesti ajattelemasta sitä, että minun kuuluisi olla laiha. Opin, että voin syödä julkisesti, ettei syöminen ole häpeällistä (okei, harjoittelen tästä ajatuksesta pääsemistä vieläkin). Ennen olin ollut vakaasti sitä mieltä, että kokoiseni ei tarvitsisi syödä yhtään mitään missään. Toisaalta myös syömättömyys ahdisti, kun ajattelin muiden miettivän että en kehtaa syödä, koska olen lihava. Noh, olihan se totta.
Ahmimiskohtaukset pienenivät. Enää en tyhjentänyt puolta kauppaa, kun pahimpina aikoina yhteen kauppareissuun saattoi mennä 50 euroa. Pystyin jopa ajattelemaan kaupassa, etten tarvitse tätä kaikkea. Pikku hiljaa huomasin, että kaiken sen ruuan ostaminen oli enemmän tottumus, kuin mielihalu. Kotona totesin, etten tarvitse kaikkea. Ettei se ruokamäärä maistunut/tuntunutkaan enää niin hyvältä. Se pieneni entisestään ja aloin kaupassa miettiä, haluanko todella vai ostanko koska olen tehnyt niin vuosia. Jos halusin todella, ostin. Usein jätin ostamatta.
(Jatkuu seuraavassa viestissä.)
Kommentit (10)
Hyvä, että hyväksyt itsesi ja olet onnistunut pudottamaan painoasi. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon onnea, oon iloinen sun puolesta. Itsensä hyväksyminen on tärkeintä!
Upeeta ap, onnittelut hyvästä olostasi. Hienosti olet tsempannut.
Oon niin iloinen sun puolesta! Oot ihan mahtava nainen ja toivottavasti sun viesti myös auttaa ja kannustaa muita, joilla on paha olo ja muita ongelmia elämässään. ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan mieletön juttu. Halaukset ja tsemppiä:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoi melkein itkettää kun luin tämän. Kaikkea hyvää elämääsi!
Kiitos paljon tsempeistä kaikille!
Toivon että tekstini auttaisi jotakuta ylipainon kanssa kärsivää. Haluan vain sanoa, että keskittykää ennemmin pään korjaamiseen. Etenkin tosi ison ylipainon kanssa kamppailevilla se ongelma on nimenomaan siellä. En löytänyt apua terapiasta enkä mitenkään tietoisesti käsittelemällä syitä ylipainooni, vaan yksinkertaisesti siten, että "laitoin" itseni voimaan paremmin. Otin järjen käteen, hellitin asennettani itseni kanssa ja jossain kohtaa ahmiminen vain alkoi tuntua tarpeettomalta.
Mutta ei se helppoa ollut, outoja tunteita olen saanut kokea ja koen vieläkin. Ikävöin herkkuja ja jotkut herkut kaapissa (esim sourcream-sipsit joita ahmimisaikoina söin pussin päivässä ja jotka ovat virallinen turvaruokani) laukaisevat yhä ahmimistarpeen jota sitten koetan vain kestää ja laannuttaa huolehtimalla olevani kylläinen. En siksi, että kokisin laihduttamisen olevan se juttu, vaan siksi että tiedän voivani huonosti jos palaan vanhaan edes yhden sipsipussin ajaksi. En edelleenkään laihduta. Jos haluaisin todella kovasti syödä sen yhden sourcream-sipsipussillisen kerralla ja kokisin että se tekee minulle enemmän hyvää kun haittaa, söisin sen.
Mieheni ei myöskään tiedä että olen ollut paljon painavampi ennen. Hän herkuttelee aika paljon, vaikka onkin normaalipainoinen. Se aiheuttaa nyt ongelmia, kun olemme juuri muuttaneet yhteen. Hänellä on tapana tyrkyttää herkkuja minullekin. Jatkuva asian kanssa painiminen ja herkkujen pohtiminen laukaisee syömishaluja. Ja usein tulee vain syötyä, vaikkei tekisi niin mielikään. En halua mieheni lopettavan tätä tapaa. Ongelma on minun päässäni, ei hänen ruokailutottumuksissaan.
En laske kaloreita, mutta koetan rytmittää päivääni muuten kuin syömällä. Jos himoitsen herkkuja kuin sekopää, laitan suuhuni jotain tyystin muuta. Kun oloni on helpompi ja neutraalimpi, syön sen suklaavanukkaan. Koetan pohtia, mitä kaikkea olen päivässä syönyt. En laske kaloreita, mutta kertaamalla syömäni asiat huomaan, jos alan luisua raiteilta. Koska en tarvitse herkkuja voidakseni hyvin. Se on mieleni joka tekee temppuja, palauttaa takaisin aikoihin kun voin todella huonosti.
Nyt koetan tehdä pieniä, herkkuja rytmittäviä sääntöjä, sillä tarvitsen enemmän kontrollia miehen kantaessa kotiin herkkuja. Joka toinen päivä on sallittua herkutella, muttei ahmia (en ole ahminut nyt kolmeen kuukauteen kuin yhden kerran). Ei-herkuttelupäivinä voin syödä oikeaa ruokaa, jos tekee mieli jotain.
Kyllä, meillä on nyt mennyt herkkua naamariin siihen tahtiin että joka toinen päiväkin on ihan kohtuullistettu versio. Toisaalta, silmissäni "herkuttelu" tarkoittaa edelleen 1-2 sipsipussia dippeineen, karkkipussia, suklaalevyä, jätskipakettia, juustoa, kolmea energiajuomaa ja kahta hampurilaista ja einespizzaa. Eli täyden palvelun ahmimista. On edelleen vaikea hahmottaa, että todellisuudessa meidän herkuttelumme on aivan äärimmäisen pieni osa siitä, mitä ennen söin.
Arvatkaa mitä? En vihaa itseäni, vaikka eilen söin jäätelön, rivin suklaata ja suklaavanukkaan, tänäänkin niitä kuuluisia sourcream-sipsejä ja karkkeja. En ole huono ihminen, en ole ällöttävä.
(Kaiken lisäksi voin viimein maistaa ne eri maut niissä karkeissa.)
Keväällä pukeuduin mekkoon ensimmäistä kertaa elämässäni. Mekon kanssa pidin käsivarret peittävää huivia, mutta pukeuduin silti mekkoon. Kävin shoppailemassa ensimmäistä kertaa elämässäni, ostin alusvaatteita. Katsoin itseäni sovituskoppien valoissa ilman vaatteita.
Ahmimiskohtaukset vähenivät ja harvenivat. Toisinaan halusin ahmia, mutten tehnyt sitä. En tiedä miksi, sillä en koko kevään aikana juurikaan kontrolloinut syömistäni. Aloin toisinaan laittaa ruokaa eikä ateriani olleet aina sitä valmista mättöä: sipsiä, hampurilaisia, karkkia. Toisinaan tein tomaattikastiketta ja riisiä. Jos huvitti, söin sipsiä. Kaupassa käydessä pohdin, mikä oli muuttunut. Tuntui nostalgiselta viedä kotiin jotain sellaista, mitä olin syönyt pahimpina ahmimisaikoina. Se tuntui vanhalta ja paluulta johonkin, mitä ei ollut enää. Tavallaan oli ikävä, tavallaan olin ylpeä. Ruoka lakkasi olemasta turvasatamani.
Tapasin miehen. Olin ensimmäistä kertaa ilman paitaa miehen kanssa, annoin hänen koskea. En vaatinut edes valoja pois. En vastustellut, kun hän riisui minut, se tuntui oikeastaan jopa ihan mukavalta - tiesin, ettei hän lähtisi kroppani takia. Tunsin oloni alastomaksi, mutta muutaman kerran jälkeen en edes ajatellut koko asiaa. Kävimme yhdessä suihkussa, olin hänen edessään ilman mitään vaatteita. Minä, joka olin vältellyt suihkua jopa yksin, koska vihasin itseäni niin paljon.
Koskin vatsaani toisinaan. Se tuntui erilaiselta. Ei se oikeastaan ollutkaan niin suuri kuin muistin. Reidetkin näyttivät joskus kapeammilta ohimenevien hetkien ajan. Annoin miehenkin koskea, en työntänyt hänen käsiään pois.
Söimme yhdessä, teimme ruokaa. Menimme kauppaan, teimme kakkua ja söimme kakkua. Yöllä olin nälkäinen ja kysyin, voisimmeko tehdä ruokaa. Kerran kaupassa sanoin miehelleni, että minun tekee mieli suklaata. Ostimme suklaapatukoita. En tuntenut silmitöntä häpeää. Tuntui hyvältä sanoa se.
Kävin tänään vaa'alla, koska haluaisin hankkia hormonaalisen ehkäisyn ja olin lukenut, että joissain ehkäisyissä raja on 100 kiloa. Ahdisti niin, että halusin tukehtua. Mietin, että romuttaako vaa'an lukema nyt kaiken työn, minkä olen vuodessa tehnyt kroppani kanssa. Mietin, kauanko minulla menee päästä alle 100 kilon rajan.
Painoin 93 kiloa.
Itkettää. En tiedä, miten tämä on tapahtunut tai missä ajassa. Luultavasti on menty ylös ja alas. En ole punninnut itseäni varmasti kolmeen vuoteen, viimeksi ravitsemusterapeutin vaa'alla kun luku oli 125. Silloin itkin pettymyksestä itseeni.
Minusta olen koko ajan ollut ihan samanlainen. Huomatessani vatsan pienentyneen, ajattelin painavani nyt ehkä 120 kiloa. Tekisi mieli huutaa. Ei siksi, että olen laihtunut, vaan siksi, että olen ihan hyvä näin. Kun kroppani tietää sen, sekin alkaa toimia oikein. En ole ylpeä laihtumisesta vaan siitä, mitä päässäni on tapahtunut ja muuttunut viimeisen vuoden aikana.
Olen niin ylpeä, etten edes häpeä soittaa ehkäisyneuvolaan ja mennä terveydenhoitajalle ensimmäistä kertaa vuosiin.