Olen yksin, kuin yh vaikka avioliitossa. Onko muita kohtalotovereita?

Mun mies oli todellinen virhevalinta puolisoksi ja vielä huonompi valinta lasteni isäksi. Oletin, kun mentiin yhteen, että hän aikoo osallistua jollain lailla. Luulo osoittautui vääräksi.
Mies kulkee omia menojaan, saattaa hävitä jopa moneksi päiväksi ilmoittamatta mitään, ei keskustele kenenkään perheemme jäsenen kanssa mistään, ei itse soita tai viestittele lasten kanssa, ei aina edes vastaa heidän puheluihinsa kun ei huvita, viettää aikansa kotona yksin harrastustilassa, ostaa asioita ja ruokaa vain itselleen, ei osallistu kotitöihin, ei lasten hoitoon, ei auta koulutehtävissä tai harrastuksissa. Ei korjaa polkupyörää (vaikka osaisi hyvin) tai vaihda auton renkaita. Tässä jotain esimerkkejä... lisää löytyy kyllä.

Hän ei petä, ei ole väkivaltainen fyysisesti tai psyykkisesti (ainakaan tarkoituksella, vaikka onhan tällainen täydellinen huomiottajättäminen eräänlaista väkivaltaa), maksaa puolet asuntolainasta. Vuosien mittaan olen pyytänyt, anonut, kiukutellut ja raivonnutkin mutta mikään ei saa häntä muuttumaan. Miksen jätä häntä? No, edelleen olisin yhtä yksin kuin nytkin. En tiedä mikä elämässäni muuttuisi, paitsi että joutuisin maksamaan asuntolainan kokonaan yksin.

Hankalaa on, jos haluaisin tehdä joskus jotain yksin. Mies ei suostu hoitamaan mitään, että minä saisin aikaa ilman lapsia. Hänellä on kaikki aika vain omiin juttuihinsa, mutta minun tarvettani hän ei ymmärrä. Jos tarvitsen aikaa asian hoitamiseen, joudun hankkimaan lapsenvahdin muualta. Nolottaa pyytää isovanhempia tai kummeja pikkuasioiden takia avuksi, varsinkin kun mies saattaa olla samaan aikaan kotona, mutta ei vaan suostu tekemään mitään. Muutaman kerran olen jättänyt vaan lapset miehelle ja ilmoittanut, että he ovat nyt hänen vastuullaan tietyn ajan. Mutta ne on olleet virheitä, lapset ovat jääneet täysin heitteille, isä saattaa vaikka poistua kauppaan ja jättää pienet keskenään kotiin.

Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, että silloin kun suunniteltiin yhteistä elämää ja lapsia, minä kerroin haaveistani ja hän myhäili mukana. Se ei tarkoittanutkaan, että hän aikoisi osallistua asioihin, vaan hän antoi tavallaan suostumuksen että minä voin tehdä niin. Itse hän ei näe mitään ongelmaa tavassaan elää.

Aiemmin harrastimme yhdessä (hänen harrastuksiaan), mutta nyt kun lapset on kuvioissa mukana, ei ne harrastukset onnistu. Siispä hän harrastaa niitä yksin, eikä halua osallistua meidän muiden harrastuksiin.

Aina välillä ihmettelen tätä elämää, en olisi uskonut että avioliitossa voi olla näin yksin.