Lue keskustelun säännöt.
Itken, koska olen ollut isommalle lapselleni ihan paska äiti.
07.07.2017 |
Kunpa kelloa voisi kääntää taaksepäin, tekisin hänen kohdallaan monta juttua toisin. Lapsen luonne on käynyt hermoilleni, olen huutanut ja raivonnt. Toinen lapsi on tuntunut paljon helpommalta ja rakkaammaltakin.
Olen ihan kamala ihminen.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mä olin vihainen ja turhautunut lapsi, koska mulle ei annettu aikaa/ymmärrystä ja rakkautta. Se oli itseään ruokkiva kierre, koska lapsi ei ymmärrä mikä hänen huonoja puolia ruokkii. Aikuisen pitäisi. No, vanhemmiten luovutin, koska vaikka kaikki tultiinkin toimeen aikuisiällä, niin vanhempani eivät koskaan "ehtineet" tavata minua. Olivat sen rakkaamman luona kuitenkin harva se päivä. En kerran kuullut äidistäni puoleen vuoteen, kun kokeilin kauan menee, että hän muistaa minut. Ei hän silloinkaan minua muistanut, mutta minä soitin hänelle ja sanoin, että seuraavan kerran nähdään kun välissä on pari metriä multaa. Sama se kummin päin ollaan, mutta siihen asti voitte painua v*ttuun.
Turha siis tuuditautua siihen, että asiat vaan maagisesti paranee ja unohtuu. Tästä on nyt 11 vuotta.
Kauheaa että sinulla on tuollaiset vanhemmat. Toivottavasti olet heistä huolimatta saanut hyvän elämän etkä ole katkeroitunut. Ap:n tilanne on kuitenkin siinä mielessä toinen että hän on itse äitinä ymmärtänyt ja myöntänyt tekemänsä virheet ja katuu nyt syvästi ja varmasti tekee kaikkensa ollakseen jatkossa parempi äiti huonosti kohtelemalleen lapselle.
Näin se varmasti on. Itseäni harmittaa, että varmaan jossain kroonisessa rakkaudenpuutteessa käytin kaikki teini-ikäisen voimavarat ja nuoren aikuisuuden, heidän asioistaan huolehtimiseen niin monin eri tavoin. Omaa elämää ei ollut ja kova huoli sekä stressi. Olen ymmärtänyt vasta jälkikäteen, että se varmaan ärsytti heitä jotenkin alitajuisesti vielä lisää. "Rakkain" eli itsenäistä (ja itsekästä) elämää, ja oli siksi kiinnostava. Ja olihan hänellä henkistä kapasiteettia myös esim hankkia omia lapsia. Itse olen vain raunio, ja sellaisena olen pysynyt. Tasan ei mene onnen lahjat, näin se on.
Voi ei, en tiedä mitä sanoa... Sydän särkyy! Mun on ihan sietämättömän vaikee kestää kun lapsia kohdellaan huonosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää aihe. Niin lähellä itseäni lähes päivittäin. Olen ahdistukseni kanssa pyöritellyt aloitusta tänne jo pitkää, mutta pelkäsin muiden äitien haukkuja. Olen niin kiitollinen että joku muu teki aloituksen puolestani ja liityn siis joukkoon.
Ihanaa saada vertaistukea ja huomata että ei todella ole ainoa, joka samojen syyllisyyden tunteiden kanssa kamppailee.
Minäkin olin esikoisen ollessa vauva se äiti, joka halusi pitää lapset kotona kunnes ovat 3 enkä ymmärtänyt miksi esikoinen viedään tarhaan kuopuksen synnyttyä, nyt todella ymmärrän.
Tuntuu että tämä aihe on jotenkin tabu, eihän se järjellä ajateltuna ole ihme että äiti väsyy pienten lasten kanssa, miksi siitä silti syyllistetään? Miksi aiheesta ei voi puhua ilman että saa huono äiti tai hullun leiman?
Itsekin ajattelin, että kakkaa tulee niskaan, mutta täällä onkin ihania vastauksia ja vertaistukea. Niinhän se on, että kukaan ei ole täydellinen...Olen iloinen että tein avauksen, vaikka edelleen itkettää.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Itsekin ajattelin, että kakkaa tulee niskaan, mutta täällä onkin ihania vastauksia ja vertaistukea. Niinhän se on, että kukaan ei ole täydellinen...Olen iloinen että tein avauksen, vaikka edelleen itkettää.
-Ap
Niin, tää on tällä palstalla harvinaista että keskustelu pysyy kannustavana ja asiallisena. Yleensä tulee heti alkuun hirveetä haukkumista, asiattomuuksia ja muuten vaan outoja ja usein koko aiheesta irrallisia kommentteja. Mutta tosiaan kiva jos helpotti purkaa tuntoja ja huomata että on muitakin samassa tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
No mulla vähän sama fiilis esikoisen kanssa. Kun esikko syntyi, tuntui että elin aikalailla symbioosissa hänen kanssaan... lapsentahtisesti hoivasin, imetin pitkään, nukuttiin perhepedissä.
Tulin uudestaan raskaaksi ja jo kuopuksen odotusaikana tuntui että meidän suhde muuttui. Kun kuopus syntyi koitin kovin alussa huomioida kumpaakin. Mutta pian se kävi raskaaksi, esikoinen oli mustasukkainen + uhmaikäinen, vauva taas väsytti minua ja imi minusta kaiken... kuvioon tuli negatiivinen kierre minun ja esikoisen välillä. Rehellisesti sanottuna en välillä voinut sietää esikoisen tarvitsevuutta ja riippumista.. onneksi mies otti suuren roolin ja alkoi hoivaamaan esikoista.
No nyt kuopus on jo 2v ja tuntuu että minun ja esikoisen suhde alkaa pikkuhiljaa palautua.
Mutta kyllä vaan niin kertakaikkisen p*ska fiilis jäi... miksi en jaksanut paremmin, miten olisin voinut tehdä kaiken toisin, voisinpa palata ajassa taaksepäin... jne. :(
Ja juu, meidän lapsiluku jäi tähän. En saata edes ajatella miten kolmas sekottaisi pakan.
Voi mulla on niin sama tunne. No, mun kuopus on vasta 9 kk, mutta tuo teksti vois olla kuin mun kirjoittamaa. Aivan hirveän huono omatunto, musta on tullut niin paska äiti esikoiselle. Ihan kuin en enää jotenkin näkisi sitä, että hän on vielä pieni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikenlisäksi, kun tuota kuopustani vielä odotin, mun suurin pelko oli juurikin tämä, että en kestä jos suhde esikoiseen muuttuu jotenkin huonommaksi. Itkin sitä etukäteen monena iltana. Esikoinen on tosi voimakastahtoinen ja komentelevainen, mutta myös ihan hirveän ihana, fiksu ja sydämellinen. Jotenkin vaan pinna ei yhtään kestä niitä vaikeampia puolia enää.
Eikö tämä asua liity ihan biologiaan; äidin kuuluu "työntää" isompi lapsi sivummalle että se pieni vastasyntynyt saa varmasti riittävästi hoitoa, ravintoa ja huolenpitoa? Joillakin äideillä se sitten ilmenee ikävänä käyttäytymisenä isompaa lasta kohtaan. Itsessäni huomasin tämän saman käyttäytymismallin, mutta paljon lievempänä. Lapsillani on reilusti ikäeroa, mikä varmaankin osaltaan helpotti asiaa. Muuten olen kyllä ollut välillä hyvinkin väsynyt äiti ja tehnyt muita virheitä kasvatuksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi äidit,älkää olko liian ankaria itsellenne. Hienoa kun huomaatte tilanteen ja pystytte vaikuttamaan käytökseenne. Jokainen varmasti tekee parhaansa niillä resursseilla joita teillä on käytössä. Olette jokainen riittävän hyviä omalla tavallanne! <3
Vierailija kirjoitti:
Tää aihe. Niin lähellä itseäni lähes päivittäin. Olen ahdistukseni kanssa pyöritellyt aloitusta tänne jo pitkää, mutta pelkäsin muiden äitien haukkuja. Olen niin kiitollinen että joku muu teki aloituksen puolestani ja liityn siis joukkoon.
Ihanaa saada vertaistukea ja huomata että ei todella ole ainoa, joka samojen syyllisyyden tunteiden kanssa kamppailee.
Minäkin olin esikoisen ollessa vauva se äiti, joka halusi pitää lapset kotona kunnes ovat 3 enkä ymmärtänyt miksi esikoinen viedään tarhaan kuopuksen synnyttyä, nyt todella ymmärrän.
Tuntuu että tämä aihe on jotenkin tabu, eihän se järjellä ajateltuna ole ihme että äiti väsyy pienten lasten kanssa, miksi siitä silti syyllistetään? Miksi aiheesta ei voi puhua ilman että saa huono äiti tai hullun leiman?
Koska se todellinen kärsijä ei ole äiti vaan lapsi. Äiti voi täällä hehkuttaa omaa erinomaisuuttaan, kun nyt ei vaan jaksa ja on niin kamalaa tämä äitiys. Toiset vastaavat, että niin on, mutta me olemme hyviä ihmisiä, koska tunnustamme, että teemme lapsille pahaa. Mutta kun ei muuten jaksa, niin uhrataan lapsi.
Eipä käy äideillä mielessä, että heidän tulee muuttua, heidän tulee tehdä lastensa lapsuudesta hyvä. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus eikä ihme, että mielenterveysongelmia on aina vain lisää, kun lapsille osoitetaan, että äiti ei sinua jaksa, toista lasta jaksan paljon paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on sama tunne. Toisaalta nyt on tunne että olen paska äiti teinille ja samalla korjaan virheitäni yltiöpäisellä rakkaudella taaperolle. Ei ole helppoa tämä äitiys
Lapsuus on pitkä jana ja korjausliikkeitä ehtii äitinä tehdä. Esikoinen jolle räyhäsin väsyneenä kun kuopus syntyi on nyt jo yläkoululainen ja syyllisyydentunteeni ovat siirtyneet lähempään aikaan: kun tein liikaa töitä kun hän oli 10 tai kun olin liian tiukka konfliktissa tänä kesänä. Syyllisyys on hyvä merkki : välität ja haluat muuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää aihe. Niin lähellä itseäni lähes päivittäin. Olen ahdistukseni kanssa pyöritellyt aloitusta tänne jo pitkää, mutta pelkäsin muiden äitien haukkuja. Olen niin kiitollinen että joku muu teki aloituksen puolestani ja liityn siis joukkoon.
Ihanaa saada vertaistukea ja huomata että ei todella ole ainoa, joka samojen syyllisyyden tunteiden kanssa kamppailee.
Minäkin olin esikoisen ollessa vauva se äiti, joka halusi pitää lapset kotona kunnes ovat 3 enkä ymmärtänyt miksi esikoinen viedään tarhaan kuopuksen synnyttyä, nyt todella ymmärrän.
Tuntuu että tämä aihe on jotenkin tabu, eihän se järjellä ajateltuna ole ihme että äiti väsyy pienten lasten kanssa, miksi siitä silti syyllistetään? Miksi aiheesta ei voi puhua ilman että saa huono äiti tai hullun leiman?Koska se todellinen kärsijä ei ole äiti vaan lapsi. Äiti voi täällä hehkuttaa omaa erinomaisuuttaan, kun nyt ei vaan jaksa ja on niin kamalaa tämä äitiys. Toiset vastaavat, että niin on, mutta me olemme hyviä ihmisiä, koska tunnustamme, että teemme lapsille pahaa. Mutta kun ei muuten jaksa, niin uhrataan lapsi.
Eipä käy äideillä mielessä, että heidän tulee muuttua, heidän tulee tehdä lastensa lapsuudesta hyvä. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus eikä ihme, että mielenterveysongelmia on aina vain lisää, kun lapsille osoitetaan, että äiti ei sinua jaksa, toista lasta jaksan paljon paremmin.
Muuttua? Uupumuksessa ei ole kyse muuttumisesta, vaan siitä että uskaltaa hakea siihen apua. Sama kuin sanoisit masentuneelle että sun pitää vaan muuttua. Univelka (näissä tapauksissa usein jo vuosien univelka) ei poistu sillä että äiti päättää "muuttua".
En saa yhdestäkään viestistä kuvaa että äiti olisi VALINNUT kohdella lastaan jollain tavalla. Vaan selvästi pitkään jatkuva ylikuormitus, yksinäisyys ja äidin väsymys ajaa tilanteen siihen.
Sunlaiset ihmiset on yksi iso osa tätä ongelmaa. Tuomitaan sen sijaan että keksittäisiin miten voi auttaa toista. Teidän mielestä äidin pitää olla se yli-ihminen, joka ei apua saa pyytää mistään. Taas täällä pyörii tuokin ketju missä halveksutaan äitejä jotka vie isomman lapsen päiväkotiin.
Ja tämän enempää en sulle onnettomalle huomiota anna. Et ansaitse sitä, enkä omalta osaltani anna sunlaisten huomionarkkien pilata tätä ketjua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää aihe. Niin lähellä itseäni lähes päivittäin. Olen ahdistukseni kanssa pyöritellyt aloitusta tänne jo pitkää, mutta pelkäsin muiden äitien haukkuja. Olen niin kiitollinen että joku muu teki aloituksen puolestani ja liityn siis joukkoon.
Ihanaa saada vertaistukea ja huomata että ei todella ole ainoa, joka samojen syyllisyyden tunteiden kanssa kamppailee.
Minäkin olin esikoisen ollessa vauva se äiti, joka halusi pitää lapset kotona kunnes ovat 3 enkä ymmärtänyt miksi esikoinen viedään tarhaan kuopuksen synnyttyä, nyt todella ymmärrän.
Tuntuu että tämä aihe on jotenkin tabu, eihän se järjellä ajateltuna ole ihme että äiti väsyy pienten lasten kanssa, miksi siitä silti syyllistetään? Miksi aiheesta ei voi puhua ilman että saa huono äiti tai hullun leiman?Koska se todellinen kärsijä ei ole äiti vaan lapsi. Äiti voi täällä hehkuttaa omaa erinomaisuuttaan, kun nyt ei vaan jaksa ja on niin kamalaa tämä äitiys. Toiset vastaavat, että niin on, mutta me olemme hyviä ihmisiä, koska tunnustamme, että teemme lapsille pahaa. Mutta kun ei muuten jaksa, niin uhrataan lapsi.
Eipä käy äideillä mielessä, että heidän tulee muuttua, heidän tulee tehdä lastensa lapsuudesta hyvä. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus eikä ihme, että mielenterveysongelmia on aina vain lisää, kun lapsille osoitetaan, että äiti ei sinua jaksa, toista lasta jaksan paljon paremmin.
Onko itselläsi lapsia? Koska nyt tuntuu että et tiedä mistä puhutaan. Selvennän vähän. Eli kun esikoinen on pieni ja tottunut saamaan aina tarvittaessa huomiota ja kun uusi vauva syntyy saa esikoinen luonnollisesti vähemmän huomiota. Kun esikoinen haluaa syliin mutta se ei ole mahdollista juuri sillä hetkellä, koska vauva sattuu haluamaan ruokaa paljon, ollessaan pieni. Niinä hetkinä kun esikoinen itkee ja haluaa syliin eikä se ole käytännössä mahdollista, tulee väsyneenä tiuskastua että ei nytten! vaikka normaalisti ottaisi esikoisen tunteet huomioon sanoittamalla hänen tunteensa ja tuntemalla myötätuntoa häntä kohtaan. Uupuneena se ei vaan mene niin hyvin ja sitä tässä itketään. Se on hyvä että äiti tuntee syyllisyyttä, jos ei tuntisi niin tilanne olisi toinen, silloinhan voisi käyttäytyä vaikka miten huonosti ja silti olla omasta mielestä hyvä äiti. Mitä ehkä tarkoitit? Täällä palstalla mielenterveysongelmien huutelu tuntuu kurjalta, niiltähän me kaikki haluamme välttyä ja sanomalla sen täällä, syyllistät vaan enemmän vaikka sinulla ei ole aihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini unohti, että olin lapsi, kun meni tekemään minulle pienempiä sisaruksia. Ei ollut kivaa joutua 6-vuotiaana kantamaan aikuisen vastuuta ja saada nauttia ainoastaan lapsen vapauksia. Ja joka kerta kun epäonnistuin, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut kykyä toimia kaikissa tilanteissa kuin aikuinen, minulle suututtiin.
Toivoisin niin, että oma äitini ymmärtäisi saman, minkä te täällä ymmärrätte.
Kerro se lapsellesi. Toivoisin että äitini myöntäisi kuinka paskasti hän on minua kohdellut.
Sama :,D Ei puhettakaan mistään päivähoidoista kun esikoinen oli ainoa.
No onneksi sain hänet leikkikouluun kun täytti 3v. Lisäksi isovanhemmat hoivasi paljon. Ja isä. Siis erittäin hyvä juttu että tässä tapauksessa isompi ei jäänyt äidin väsymyksen ja imetyshuurujen alle täysin, vaan oli niitä muita - paremmin jaksavia - aikuisia ympärillä
En todellakaan enää arvostele vauvojen äitejä, jotka vie isomman hoitoon. Parempi sekin kuin sähistä neljän seinän sisällä sille isommalle, kun ei uskalla kenellekkään myöntää ettei itse vaan jaksa enää. :/