Sain upean ylennyksen ja samalla menetin kaiken

Onnittelen ja toisaalta pahoittelen myös. Olen itse ympärilläni olevia ihmisiä seurannut ja tullut lopputulokseen että minusta ei olisi koskaan esimiesasemaan. Eikä sen paremmin yrittäjäksikään. Olen asemaltani työntekijä ja tälläiseksi jään. Haluan että työpäiväni loppuu juuri siihen kun kellokorttini ulos leimaan kahdeksan tunnin päivän päätteeksi.

Jos olisin kovin kunnianhimoinen ei tämä tietenkään riittäisi mitenkään. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta edetä urallani. Palkkani nousee juuri ne pakolliset sentit. Työni on päivästä toiseen saman toistoa enkä sen sisältöön pysty mitenkään vaikuttamaan. Käyn siis vain suorittamassa työni ja lähden kotiin.

Toivottavasti miehesi jaksaa tukea sinua ja ymmärtää työsi aiheuttamat haasteet. Puhukaa mahdollisimman paljon, älkää päästäkö toisianne liian kauaksi. Ja tärkeintä taitaa olla se että kun teet töitä, älä silloin tunne syyllisyyttä kotiasioiden takia. Ja kun olet vapaalla, älä anna työn viedä ajatuksiasi.

Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän! Kovasti tsemppiä sinulle elämääsi!

Mitäpä tuohon vastaisi. Ei sitä perua kannata kuitenkaan, ei välit palaudu samalla tavalla. Varaa kotona aikaa ja tee tämä selväksi töissä. Eli vaikka x -päivää viikossa 19-> sinuun ei saa yhteyttä työasioissa ja pyhität tämän ajan perheelle tms.

Olen jotakuinkin vastaavanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Jos olisin etukäteen tiennyt, mihin uuden työn vastaanottaminen johtaa, en usko, että olisin tähän ryhtynyt. Oma valintani, sikäli tietysti turha valittaa. Rajat työnteolle voit asettaa vain sinä itse. Sen kanssa minäkin kamppailen parhaillaan ja yritän löytää jonkinlaisen tasapainon työn ja perheen välillä, ja siinä sivussa itsenikin.

Mikä ihme saa ihmisen jatkamaan tilanteessa, jossa esim. lounastauoille ei enää ehdi, kahvitauot ja läpänheitto entisten kollegoiden kanssa ovat vain muisto, läppäri kulkee kotiin lähes joka ilta, yöunet jäävät vähiin, kun jatkaa töitä vielä lasten mentyä nukkumaan, parisuhde kärsii, luopuu suunnitellusta lomapäivästä ns. pakollisen palaverin vuoksi jne.? Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä...

Tunnen kuitenkin kaikesta huolimatta olevani oikeassa paikassa ja kerrankin tarpeeksi haastavassa ja vastuullisessa tehtävässä, jossa on itsellä todellisia kehittymismahdollisuuksia. Siitä luopuminen ja uusien haasteiden hylkääminen tuntuu luovuttamiselta ja periksi antamiselta. Pitkään en kuitenkaan tällä tyylillä ja tahdilla voi jatkaa, vaan tasapaino on löydyttävä pian tavalla tai toisella. Se lienee tässä se tärkein oppimisen paikka, ja haaste numero yksi. En halua missään nimessä määritellä itseäni pelkästään työn kautta, vaan olla myös hyvä äiti, rakastava puoliso, ystävä ja sisko, jolla on useita tärkeitä asioita elämässä ja joka ehtii myös tehdä mukavia asioita ja nauttia elämästä läheisten kanssa.

Loppujen lopuksi työ on kuitenkin vain työtä, kuolinvuoteella tuskin haikailemme sen perään, että olisimmepa vielä vähän enemmän saaneet tehdä töitä... Tämä ajatus laittaa hiukan perspektiiviin tätä "hulluutta", jossa nyt olen.

Miten sinulla asiat muuttuivat niin radikaalisti ylennyksen johdosta? 

Miten voi olla ettet esimiehenä delegoi tehtäviä alaisille. Siirrä hommat heille ja keskity kokonaisuuden hallintaan, älä missään nimessä tee suorittavia tehtäviä enää. Määritä itsellesi selkeät työajat ja noudata niitä.

Puolisoni sai myös ylennyksen ja PAM! töitä pitäisi tehdä "24/7". Tunsin pitkään olevani pelkkä kodinkone tässä suhteessa tai mielestäni meillä ei enää mitään parisuhdetta edes ollut. Pitkällisen mäkätyksen jälkeen puoliso on alkanut laittamaan rajoja työ- ja kotielämään. Työt jäävät pääsääntöisesti työpaikalle ja puhelin on äänettömällä iltaisin ja viikonloppuisin.

"tärkeitä" palavereja olen skipannut aimo läjän ;)

Sinkkumies

Harva rivistä pomoksi ylennetty tajuaa, että läheskään kaikki palaverit eivät kehitä ketään tai vie asiaa eteenpäin. Pitäisi oppia sanomaan ei, oppia priorisoimaan ja delegoimaan. Mutta kun silloin ei saisi olla koko ajan vallan ytimessä.

Oma pomoni laittelee sähköposteja lauantaina klo 22 ja olettaa, että vastaan niihin sunnuntaina, jolloin asia olisi maanantaina valmis hänen esitettäväkseen jollekin johtoryhmälle. En todellakaan tee sunnuntaisin töitä, että pomo saisi palkkansa. Tästä tulee maanantaina aamulla viharyöppy: miksi et ole tehnyt, vaikka hyvissä ajoin kerrottiin, mitä tehdä. No varmaan siksi, että minulla ei ole kokonaistyöaikaa ja jos en saa erikseen kirjallista ylityömääräystä, en tee koko ajan töitä, vaikka etenemisnälkäinen pikkupomo itse niin tekisi.

Itsekin tuon kokeneena voin sanoa, että esimiesasema on koiran homma. Siinä olet yksin, eivatkä alaisesi, jotka ennen olivat tasaveroisia kanssasi, halua välttämättä enää kaveerata tai ymmärtää, eivät toisaalta organisaation yläpäässäkään olevat.

No saat varmaan lisää liksaakin.

Mulla ei sympatiat oikeasti riitä näille väli-esimiehille. Olen itse joutunut niin monta kertaa kokemaan kuinka paljon ihminen muuttuu tuossa tilanteessa.

Sinun  pitää ryhdistäytyä ja suunnitella oma ajankäyttösi uusiksi.

Oma esimieheni on tehnyt niin ettei heti vastaa ja lue sähköposteja vaan ainoastaan tiettynä kellonaikana hoitaa ne kerralla.

Karsi vähemmän tärkeät pois, delegoi alaisille ne mitä voit. Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin. Voi olla että kuljetat mukanasi entisen työtehtäväsi tehtäviä joita olet tottunut hoitamaan vaikka ne voisi siirtää alaisten hoidettavaksi.

Keskity suuriin linjoihin. Jäsennä ja järkeistä.

Rajaa vapaa-aika omaksi ajaksi ja älä tuo töitä kotiisi. Kenenkään ei tarvitse olla 24/7 töissä.

Tuolla menolla perheesi hajoaa ja sitä tuskin haluat kokea uran kustannuksella.

Ylennyksellä on kallis hinta, menetit tavallaan työkaverisi. Siksi olisikin parasta että esimiehet tulisi työyhteisön ulkopuolelta. Jos joku nousuu hierarkiassa ylöspäin on riskinä se että parhaat kaverit hyötyy ja se aiheuttaa eripuraa henkilöstössä. Hyvä veli systeemi. Omalla työpaikalla kävi näin että muodostui pomoksi nousseen kavereista sisäpiiri jonka tekemisiin ei puututtu. Saivat tehdä mitä tahtoivat ja monissa kohdin mentiin riman ali. Tämä esimies suosi työhönotossa kavereitaan jne. 

Kannattaa kyllä tarkkaan miettiä kun aletaan ehdottelemaan kokonaistyöaikaa ja johtajasopimusta. Kun siihen kelkkaan lähdet paluu perusduunariksi on vaikeaa, ainakaan samassa firmassa.

Itse viihdyin aikani siinä maailmassa. Positiivisena puolena oli haastavia töitä, mielenkiintoisia työmatkoja yms. Jossain vaiheessa sitten huomasin että kompensaatio verojen jälkeen oli loppujenlopuksi aika vähäinen, tai itseasiassa olematon.

Yhtälöä heikensi vielä se että vaimoni oli kotona pieneten lasten vuoksi, tai teki korkeintaan osa-aikaista työtä. Perhekuvio ei yksinkertaisesti olisi muuten toiminut. Suomessa kun ei ole perheverotusta mun veroprosentti huiteli taivaissa. Tienasin yksin abt saman verran kuin kaksi täyspäiväistä opettajanaapuria. Kun sitten kerran ynnäilin mitä mulle/meille vs. niille jää käteen olin tyrmistynyt. Yhteiset kokonaistulomme olivat isommat, mutta saimme vähemmän käteen. Puhumattakaan siitä että mulla oli vapaa aikaa todella niukasti, näin lapsia liian vähän, pihassa kaikki rempallaan, sun muuta harmia.

Tämän jälkeen tehtiin suunnitelma, jossa ajatuksena oli optimoida uran sijaan elämää. Nyt ei ole enää johtajasopimusta, sen sijaan hyväpalkkainen työ ja työajat, piha kunnossa ja perheen kokonaisnettotulot ihan toisella tasolla kuin vain yhden tehdessä töitä verottajalle.

Samassa tilanteessa olen ollut minäkin ja samalla tavalla ns. ajautunut asemaani. Jonkin verran menee aikaa, että saa tasapainon vaativan työn ja vapaa-ajan välille. Ongelma tulee, ainakin mulla, että oma esimies on päällikkö, jolla ei ole työaikaa ja hän tekee töitä paljon iltaisin sekä viikonloppuisin. Itse taas työaika on leimauksesta työpaikalla, joten kaikki mitä teen kotona iltaisin ja viikonloppuisin, on vain hyväntekeväisyyttä. Edelleen teen välillä kotona töitä, mutta en enää samalla tavalla kuin alussa. Alkuun sitä jotenkin halusi todistaa itselleen ja muille, että olen tämän paikan arvoinen ja teki hulluna vähän ylimääräistäkin. Nyt olen oppinut mikä on oikeasti tärkeää, delegoimaan ja priorisoimaan ja myöskin kertomaan esimiehelleni, että jos tällä asialla on kiire, tarvitsen siihen ylityömääräyksen.

Ja tosiasia on, että entiseen ei voi työkavereiden kanssa palata. Ketjussa joku juuri sanoi, että ei tunne mitään sympatiaa kun esimiesasemaan nouseva on muuttunut niin paljon. Sori, mutta se on pakko. Jos pysyt kaverina jonkun alaiseksi kanssa niin saat siitä välittömästi palautetta muilta alaisilta, että suosit kaveriasi vaikka et niin omasta mielestäsi tekisikään.

Itselläni oli onni siinä, että samaan aikaan ylennettiin toiselta osastolta myös yksi ja meidät lähetettiin yhdessä kurssille. Tutustuttiin ja saatiin samalla toisistamme vertaistukea, joka oli todella arvokasta. Löytäisitkö sinäkin jonkun vastaavassa asemassa olevan omaksi tukihenkilöksi?

Vierailija kirjoitti:

Ja tosiasia on, että entiseen ei voi työkavereiden kanssa palata. Ketjussa joku juuri sanoi, että ei tunne mitään sympatiaa kun esimiesasemaan nouseva on muuttunut niin paljon. Sori, mutta se on pakko. Jos pysyt kaverina jonkun alaiseksi kanssa niin saat siitä välittömästi palautetta muilta alaisilta, että suosit kaveriasi vaikka et niin omasta mielestäsi tekisikään.

Viittasin tuolla sympatiseeraamattomuudella siihen kun lopetetaan jopa toisen, alaisasemassa (vaikkakaan ei suoranaisesti sinun alaisena) olevan entisen kollegan tervehtiminenkin niin siinä kohtaa ihminen on muttunut liikaa.

Esimerkktiilanne elävästä elämästä: Anna ja Bertta ovat kollegoita 10-henkisessä työhteisössä joka on maanlaajuisen firman Xeron Tampereen sivukonttori. Anna saa ylennyksen Xeron Turun konttorin apulaisjohtajaksi (10 alaista). Anna lakkaa tervehtimästä Berttaa, jolla ei ole mitään tekemistä Annan ylennyksen kanssa ja jolla on ollut ystävälliset, rennot välit jopa Annan esimieheen, tunteehan samassa yhtiössä kaikki toisensa ja tapaavat muutamia kertoja vuodessa. Miksi Anna lakkasi tervehtimästä? Vielä kun oltiin kollegoja, käytiin joskus illanistujaisissakin ym. Bertta kokee Annalla kusen nousseen päähän, syyttäkö?

Sun pitää oppia vetämään rajat!

Mulla oli samanlaista ekassa esimiestyössä, mutta tässä toisessa osaan jo tasapainoilla paremmin. Teen max 7-18 töitä, viikonloppuisin katson sähköpostit su illalla, mutta en vastaa niihin. Vastaan puhelimeen vain jos se puhelu tulee henkilökohtaiseen puhelimeeni. Sen numeron tietää vain 2 alaistani ja oma pomoni. He taas soittavat vain äärimmäisessä tarpeessa (mediassa jotain supernegatiivista - tarvitaan lausunto, joku on kuollut tai toimisto palaa jne). Pidän joka kuukausi yhden perjantain vapaata - silloin reissaamme isovanhempien luokse jo torstaina. Kotona käy siivooja ja lakanat pesee pesula.

Ja töissä alaiseni

Ainakin näillä jutuilla olen saanut oman tilanteeni hiukan paremmaksi.