Raakuus vai julmuus

Viehättääkö henkirikoksissa enemmän erityinen raakuus vai julmuus? Itseäni ei niin kiinnosta fyysinen raakuus (esim. hidas tekotapa, jolloin uhri pohtii vain fyysistä tuskaansa). Kiinnostavampia ovat henkirikosjutut, joissa tekijä etukäteen tekee uhrille selväksi, että tällä on aika jättää elämälle hyvästit; tekijä siis toteennäyttää psykologista sadismia eli julmuutta. Erittäin kiinnostavaa on se, jos tekijä pitkäänkin ivailee uhria mm. korostamalla sitä, kuinka tekijä kyllä jää seurailemaan maailmanmenoa vankilasta käsin, mutta uhri makaa kohta mullissa. Olisi kiehtovaa saada tällaisissa tapauksissa lukea uhrien viimeiset ajatukset ennen nopeaa kuolemaa.