Lue keskustelun säännöt.
Epäonnistun kaikessa (itsesääli)
27.06.2017 |
Ehkä tältä avaukselta lähti jo se suurin idea, kun se pahin itsesäälissä muhiminen jo loppui. Huumorilla ja optimistisella asenteella on tähän asti elämää eletty, pääsemättä elämässä kuitenkaan eteenpäin. 30 kolkuttelee jo ovella mutta edelleen tuntuu, että elämä on samassa pisteessä kuin juuri ylioppilaaksi päästyäni.
Vähän aikaa sitten sain tiedon etten päässyt erästä kurssia läpi, joten kandiksi valmistuminen siirtyy ainakin puolella vuodella. Olen tätäkin kurssia jo useampaan otteeseen uusinut. Lisäksi olin pääsykokeissa, joista tuli tänään hylkäysviesti. Tarkoitus oli yhteisvalinnan kautta hakea eräälle alalle ja saada aiempi tutkintoni hyväksiluettua, jotta voisin aloittaa melkeinpä suoraan maisterista eli ihan nollasta ei olisi tarvinnut aloittaa.
Oli jo ennen kokeita selvää etten näistä tule pääsemään läpi, koska en ollut pystynyt valmistautumaan kunnolla. En tiedä miksi silti "hylätty-viesti" tuntuu niin pahalta.
Mulla siis todettiin muutama vuosi sitten ADHD ja nyt keväällä sain myös lääkkeitä (Concertaa) kokeiluun.
Lääkkeen turvin uskalsin hakea kouluunkin. Mutta eipä se lääke nyt ratkaisevasti kuitenkaan (ehtinyt) auttaaa. Kesti todella pitkään, että ymmärsin mikä määrä on itselleni hyväksi ja miten lääke vaikuttaa. Välillä tuntui, että lääkkeestä oli jopa enemmän haittaa kuin hyötyä, kun jäi jumiin epäolennaisuuksiin. Edelleen olen todella hidas opiskelemaan, kun 90% ajasta menee täysin muuhun, vaikka luulen opiskelleeni ja muutama päivä ennen koetta voin huomata kuinka vähän olen oikeasti "ehtinyt" opiskelemaan.
Suurin ongelma varmasti on etten vieläkään tässä iässä ja tällä opiskeluhistorialla osaa varmaan vieläkään opiskella. Esim. lukiossa pärjäsin vielä ihan ok sillä viimisen illan pänttäyksellä mutta ikinä ei esim. ole ollut minkäänlaista opiskelusuunnitelmaa, jota olisin kurinalaisesti pidemmällä aikavälillä noudattanut.
Yliopistoon aikanaan pääsin, koska ala ei ole suosittu ja ehkä siinä oli vähän tuuriakin mukana, kun kysyttiin oikeita asioita.
En kuitenkaan halua olla katkera miettien, että millaista elämäni olisi ollut, jos esim. diagnoosin ja lääkkeen olisin saanut aiemmin. Tuntuu että olin esim. lukion päättämisen aikaan aikaan todella lapsellinen. Hain esim. lukion jälkeen monta kertaa AMK:n, jonne en päässyt edes valintakokeisiin, koska yo-todistuksen pisteeni eivät riittäneet. Silti hain muutamaan otteeseenkin samalle alalle ilman, että kävin korottamassa yo-numeroita tms. En tiedä kuinka paljon typerämpi sitä voisi enää olla.
Ihaillen kuuntelen nyt esim. lukion päättäneitä, jotka ovat jo lukioaikana tienneet sen "unelma-alan", jota kohti ovat päämäräätietoisesti jo lukiosta asti pyrkineet. Itsellä meni lukion jälkeen monta vuotta haahuillessa ja epäonnistuessa. Sitten kun vihdoin pääsin kouluun niin opinnot ovat junnanneet paikallaan.
En ole tehnyt päivääkään varsinaisesti oman alan töitä. Olen hakenut töitä mutta toisaalta olen myös suosiolla "tyytynyt" hanttihommiin, koska tuntuu etten ole niissäkään pärjännyt, vaan olen tehnyt paljon huolimattomuusvirheitä. Ehkä päällimmäinen tunne on lähinnä turhautuneisuus. Voisin heittää hanskat tiskiin, luovuttaa ja jäädä suosiolla lopullisesti yhteiskunnan elätiksi. Mutta tiedän pystyväni parempaan.
Eipä se työ koko elämä ole mutta kyllä se aika paljon koko elämään vaikuttaa, esim. perhehaaveet tuntuvat aika kaukasilta, jos ei halua elättää lapsia tuilla. Joskus elämässä olisi vaan ihana pystyä keskittymään ja panostamaan johonkin 100% ja saamaan onnistumisen tunteita. Onko kellään muulla samoja fiiliksiä?
Kommentit (13)
Vierailija kirjoitti:
Kaikista tuntuu joskus heikoilla hetkillä tuolta. Yritä enemmän. Tsemppiä!
Kiitos! Tedän, että jokaisella tuntuu heikoilla hetkillä tältä. Mutta omaa koko elämääni on siivittänyt alisuoriutuminen, epäonnistuminen ja turhautuminen. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se siitä taas lähtee eteenpäin. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se siitä taas lähtee eteenpäin. Voimia!
Toivotaan!
Te muut "epäonnistujat" niin oletteko jossakin kohtaa kuitenkin päässeet elämässä eteenpäin?
Ap
Samoja fiiliksiä, itsekin epäonnistun usein ja kaikki tuntuu olevan vastaan joskus, se jos mikä on ärsyttävää. Mutta ei voi voittaa, jos ei yritä. Loppujen lopuksi kadumme asioita, mitä emme yrittäneet tai tehneet, joten uusia haasteita kohti vaan!
T. yrittävä epäonnistuja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samoja fiiliksiä, itsekin epäonnistun usein ja kaikki tuntuu olevan vastaan joskus, se jos mikä on ärsyttävää. Mutta ei voi voittaa, jos ei yritä. Loppujen lopuksi kadumme asioita, mitä emme yrittäneet tai tehneet, joten uusia haasteita kohti vaan!
T. yrittävä epäonnistuja
Tottahan se ainakin todennäköisyyksien mukaankin. Mitä enemmän yrittää niin sitä suurempi todennäköisyys on joskus niitä onnistumisen tunteitakin kokea. Ap
Ei tuo edes kuulosta kovin pahalta. Itse olen 30 ilman koulutusta, on ollut syöpä ja krooninen sairaus on edelleen, toinen vanhemmistani on kuollut, ainoan lapseni yh:na on ollut aika vaikeaa... Ja joo en olisi lasta tehnyt jos oisin silloin tiennyt kohtaloni, mutta tässä sitä nyt ollaan. Uskallan uskoa vielä joskus saavani koulutuksen, työn, rahaa ja paremman elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä kans ADHD joka ei voi raskauden takia edes syödä lääkkeitänsä. Diagnoosin saamisen jälkeen itkin usein että miksi en saanut diagnoosia jo ala-asteella niin olisin voinut oikealla tuella ja avuilla saavuttaa vaikka mitä.
Mutta hei näillä mennään miyä on. Sitten kun joskus valmistut ja saavutat unelmas niin tiedätpä ainakin tehnees sen eteen jotain! Kaikki apukeinot käyttöön, uusia ideoita testaan ja otat sellasen asenteen että oot hyvä tyyppi ja pystyt siihen mitä lähdet toteuttamaan. :)
Tsemppiä, kyllä se siitä!
Sama homma, sain joskus jopa selkäni takaa kuulla että en kykene mihinkään muuhun kuin hanttihommiin. Tajusin jossain vaiheessa vaan, että olin itse aiheuttanut kaiken alisuorittamisellani, ja sitten vasta heräsin. Olin joutunut käymään kymppiluokan, jotta saisin numeroita nostettua ja pääsisin amikseen. Amiksenkin suoritin puolivaloilla ja sieltä en päässyt töihin, joten menin hanttihommiin, ja olin niissä 4 vuotta. Kyllästyin siihen ivaamiseen ja halusin pystyä parempaan, sukuni melkein koostuu yrittäjistä ja muista menestyjistä, joten minultakin odotettiin paljon. Opiskelin vapaa-aikanani monta tuntia, kun pääsin töistä, ja se kantoi hedelmää, pääsin opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Valmistuin IT-insinööriksi ja pääsin niihin hommiin. 5 vuoden jälkeen palkkani on nyt 4400/kk. Olen ollut onnekas, mutta ilman kovaa työtä on turha odottaa onnistumisiakaan, varsinkin kun on taipumus itse aiheuttaa epäonnistumisensa suurimmaksi osaksi.
Tärkein oppini on ollut se, että alisuorittamisella ei pärjää tässä yhteiskunnassa. Anna parhaasi, se joko riittää tai ei riitä, jos ei riitä, niin sitten etsitään jotain uutta. Tsemppiä tulevaisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo edes kuulosta kovin pahalta. Itse olen 30 ilman koulutusta, on ollut syöpä ja krooninen sairaus on edelleen, toinen vanhemmistani on kuollut, ainoan lapseni yh:na on ollut aika vaikeaa... Ja joo en olisi lasta tehnyt jos oisin silloin tiennyt kohtaloni, mutta tässä sitä nyt ollaan. Uskallan uskoa vielä joskus saavani koulutuksen, työn, rahaa ja paremman elämän.
Paljon voimia sulle, olet jo nyt selviytyjä! Tiedän ettei tilanteeni ole mitään esim. sinuun verrattuna mutta kaipaan nyt hetken tällaista itsesäälissä vellomista, jotta voin taas yrittää jatkaa eteenpäin. Ap
Vierailija kirjoitti:
Täällä kans ADHD joka ei voi raskauden takia edes syödä lääkkeitänsä. Diagnoosin saamisen jälkeen itkin usein että miksi en saanut diagnoosia jo ala-asteella niin olisin voinut oikealla tuella ja avuilla saavuttaa vaikka mitä.
Mutta hei näillä mennään miyä on. Sitten kun joskus valmistut ja saavutat unelmas niin tiedätpä ainakin tehnees sen eteen jotain! Kaikki apukeinot käyttöön, uusia ideoita testaan ja otat sellasen asenteen että oot hyvä tyyppi ja pystyt siihen mitä lähdet toteuttamaan. :)
Tsemppiä, kyllä se siitä!
Niinpä, jokaisella kuitenkin omat ongelmat. Oli sitten ADHD:ta tai ei. Tsemppiä myös sulle! Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama homma, sain joskus jopa selkäni takaa kuulla että en kykene mihinkään muuhun kuin hanttihommiin. Tajusin jossain vaiheessa vaan, että olin itse aiheuttanut kaiken alisuorittamisellani, ja sitten vasta heräsin. Olin joutunut käymään kymppiluokan, jotta saisin numeroita nostettua ja pääsisin amikseen. Amiksenkin suoritin puolivaloilla ja sieltä en päässyt töihin, joten menin hanttihommiin, ja olin niissä 4 vuotta. Kyllästyin siihen ivaamiseen ja halusin pystyä parempaan, sukuni melkein koostuu yrittäjistä ja muista menestyjistä, joten minultakin odotettiin paljon. Opiskelin vapaa-aikanani monta tuntia, kun pääsin töistä, ja se kantoi hedelmää, pääsin opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Valmistuin IT-insinööriksi ja pääsin niihin hommiin. 5 vuoden jälkeen palkkani on nyt 4400/kk. Olen ollut onnekas, mutta ilman kovaa työtä on turha odottaa onnistumisiakaan, varsinkin kun on taipumus itse aiheuttaa epäonnistumisensa suurimmaksi osaksi.
Tärkein oppini on ollut se, että alisuorittamisella ei pärjää tässä yhteiskunnassa. Anna parhaasi, se joko riittää tai ei riitä, jos ei riitä, niin sitten etsitään jotain uutta. Tsemppiä tulevaisuuteen.
Kiitos! Tottahan tuo. Harvemmin tavoittelemiaan asioita vain tupsahtelee eteen, tekemättä mitään niiden eten. Hienoa että ollet itse päässyt elämässä eteenpäin! Mulla alisuoriutumisen tunne liittyy kuitenkin aika vahvasti ADHD:n. On todella turhauttavaa opiskella jotakin enemmän keskittymiskykyä vaativaa, kun ajatukset ovat muutaman minuutin päästä muualla. Aihe tuntuu silloin todella vaikealta, kun ikinä ei pääse kunnolla materiaalin kiinni. Lääkkeet ovat vähän tähän auttaneet. Mutta en kyllä silti halua piiloutua minkään ADHD:n taakse, se voi olla hidaste muttei este. Ap
Kaikista tuntuu joskus heikoilla hetkillä tuolta. Yritä enemmän. Tsemppiä!