Mies 29v + 3v miettii; loukkaantuneisiin ja liikuntavammaisiin suhtautuminen
Jos kadulla tulee vastaan vaivainen ihminen, miten suhtaudut elekielellisesti tällaiseen henkilöön? Hymyiletkö piristävästi vai käännätkö pään maahan ja omaksut apean ilmeen ikään sympatiaa osoittaksesi? Voiko pirtsakka suhtautuminen tuntua loukkaavalta tuollaisesta ihmisestä?
Kommentit (10)
Itse hymyilen aina vanhemmille (ikäihmisille) ja vammaisille. Yksinkertaisesti siksi, että he yleensä saavat liian vähän arvostusta.
Ei siinä tarvitse mitenkään suhtautua. Ihminen kuin ihminen. Samaa sontaa tuottaa kuten minä. Missi, tai CP.
Olen monesti nähnyt kaupungilla yhtä lasta, jolla on aina surumielinen ilme ja jonkinlainen liikuntarajoite. Yhden kerran menin taas hänestä ohi ja sitten pysähdyin vähäksi aikaa miettimään ja menin moikkaamaan, koska en ole myöskään nähnyt häntä kaverien kanssa ja ajattelin, että ehkä häntä piristäisi jos ostaisin hänelle jätskin tai virvoitusjuoman (ei kuitenkaan energiajuomaa, koska kyse on varmaan alle 15-vuotiaasta). Hän ei kuitenkaan huomioinut tervehdystäni, vaan hänellä oli kuulokkeet ja ehkä näppäili puhelinta myös.
Tunsin oloni vähän hölmöksi ja jatkoin matkaa. Tuommoinen kovaonniselta vaikuttavien ihmisten huomioiminen on vaikea taiteenlaji, koska ihmiset voivat vaivaantua huomiosta ja ehkä muutenkin näkevät omat haasteensa eri tavalla. Jos he eivät oikeasti kärsikään olotilastaan, joutuu sympatin tarjoaja noloon asemaan. Myös miesviha on tuossa haasteena, jos ikä- ja sukupuoliasetelma on sellainen kuin tuossa minun tilanteessa sattui olemaan ja siksi miehen on turvallisempaa jättää sosiaalinen myötätunnon osoittaminen naisille ja ikäihmisille ja olla kiinnostunut muista ihmisistä vain silloin, kun kyse on fyysisestä suorituskyvystä. Toisaalta itselläni ei ole mitään syytä mihinkään todelliseen syyllisyydentunteeseen, joten tulen jatkossakin punnitsemaan erilaisia toimintatapoja, vaikka negatiiviset kokemukset saavat kyllä varovaisemmaksi.
Toivottavasti tähän ei nyt tulisi mitään ilkeitä juttuja, vaikka olikin ehkä huono idea kertoa tuollaisesta kokemuksesta.
Olen alaraajahalvaantunut, eli lantiosta-alaspäin.
Ihmiset tuojottavat ja tarjoavat apua.
Lässyttävät ja luulevat vähä-älyiseksi.
Aina saa toitottaa että ainut ongelma on liikuntarajoite ja päässä toimii kaikki ihan normaalisti.
Samoin aina saa niitä ian ikuisia kommentteja mitne esimerkiksi harrastan seksiä. Toki ymmärrän, että pienet lapset ihmettelevät ja aina jos kysyvät suoraan niin selitön heille, että olen halvaantunut auto-onnettomuudessa nuorena ja että jalkani eivät toimi.
Joskus en kehdannut mennä julkisille paikoille kun pelkäsin ihmisten tuijottamista. Nyt minua ei voisi vähempää kiinnostaa.
N28
Miten sinä et vanhene ollenkaan vaikka lapsesi kasvaa?
Eikö sun pitäisi olla jo tyyliin mies 29 + 6-8v? 😂
Vai olitko oikeasti joku 40-50v mies?
Kävelen ohi ilman että kiinnitän mitään huomiota, kuten teen kaikille muillekin.
Vierailija kirjoitti:
Eikö sun pitäisi olla jo tyyliin mies 29 + 6-8v? 😂
Vai olitko oikeasti joku 40-50v mies?
Olen eri henkilö kuin ap?
Olen nainen.
Samalla tavalla suhtaudun kuin kaikkiin muihinkin.
Antaa kaikkien kukkien kukkia. Kaikki vammat eivät edes näy päällepäin ja jokaisella ihmisellä on yksi ainut kertainen elämä.
Minä en suhtaudu mitenkään. Täällä Stadissa tulee niin paljon kaikenlaisia ihmisiä vastaan, että en jaksa niitä ihmetellä. Miksi vammaisiin ihmisiin pitäisi jotain erillisiä ilmeitä kohdistaa?