Olen kovasti yrittänyt ystävystyä lapsen harrastuksissa olevien äitien kanssa

Samaa mietin kuin ap, kun lapset olivat harrastusiässä. Joku minussa on, mikä tekee minut ihmiseksi, johon ei haluta tutustua. Toisille se on niin helppoa. 🙁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni tulisi kieltämättä hieman omituinen kuva henkilöstä, joka yrittäisi kovasti ystävystyä useamman henkilön kansaa lasten harrastuksessa. 

Toki useimpien henkilöiden kanssa voi tutustua ja vaikka pyytää kahville, jos on sosiaalinen ihminen niin se ikään kuin tuntuu luontevalta. Sitten ystävystyminen tapahtuu, jos on tapahtuakseen. 

Mutta jos jo alkuun on sillä ajatuksella, että yrittää ystävystyä kenen kanssa tahansa, niin tulee tunne, että kaipaa vain ystävää. Kun yleensä ystävystyminen lähtee siitä, että kemiat kohtaa tms. Ei siitä että toisella on lähtökohtaisesti tarve ystävään ja etsii henkilöä kuka täyttäisi tämän tarpeen. Varsinkin jos kentän laidalla joku alkaisi puhua minulle henkilökohtaisia tai utelisi niitä minulta niin voisi tulla vähän tunkeileva olo. 

Ohis, mutta inhoan kaikenlaisia kahvitteluja! Ei ole mitään niin turhaa kuin istua jonkun kanssa juttelemassa kahvikupin ääressä. En kutsu ikinä kotiini ketään kahville, en mene kahville kenenkään luokse ja hyvin harvoin lähden kenenkään kanssa jonnekin kahvilaan. Mieluimmin pyydän toisen vaikka kävelylle kanssani.

Sama itselläni. (Olen kommentin kirjoittaja) Otin vaan esimerkkinä, että pinnallista tutustumista voi yrittää.