Te, jotka ette olisi halunneet erota, mutta erositte

Minä erosin vaikka en olisi halunnut. Oli todella raskasta myöntää itselle ettei liitto toiminut, olin ajatellut pariutuvani loppuiäksi. Oli vaan pakko myöntää, että molemmat voitiin huonosti suhteessa, haluttiin niin eri asioita, pidettiin tärkeinä eri juttuja kosketuksesta ja keskustelusta lähtien. Ja lopulta se olin minä joka laittoi eron vireelle, 30 vuoden jälkeen. Molemmat voimme paremmin nyt viisi vuotta erosta. Näinkin voi käydä. Kannattaa pohtia onko rakastunut omaan ajatukseen/kuvitelmaan hyvästä liitosta vai oliko liitto oikeasti sinulle hyvä.

Päätimme melkein kymmenen vuoden liiton, koska nainen alkoikin haluta lapsia. Olimme muuten täydellinen pari, mutta en voinut joustaa tässä asiassa oman mielenterveyteni takia. Erosta on nyt puolitosta vuotta, ja voimakas suru ja yksinäisyys on enää ajoittaista. Onnellisuuteni on silti kaukana siitä, mitä se joskus oli. Tovottavasti pääsen vielä joskus samalle tasolle. Vaikealta tuntuu, elämä ei ole hyvää.

Me kosketellaan paljon, huumori on yhteinen ja seksi hyvää. Tykkäämme samoista asioista ja arvomaailmamme on sama.

Arki on silti haastavaa. Mies ei tee mitään ja on tuhlari.. Joudun tekemään kaikki kotityöt, hoitamaan laskut, sopimaan lasten asiat, tekemään veroilmoitukset. Mies on kuin kolmas lapsi, se haastavin. Olen aivan väsynyt.. Mikään ei auta..

Silti, ero ahdistaa.. Se tunne, kun näkisin muita perheitä yhdessä...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mitä teille kuuluu nyt? Kauan meni surra? Milloin tuli viiltävin suru?

Joudun eroamaan vaikken haluaisi. Miten siitä selviää? Kyseisessä sielunkumppani, mutta arki on liian rankkaa hänen kanssaan. Ne onnenhetket taas ovat olleet huikeita, onnenkyyneleet yms..

Mikäs siitä arjesta niin rankkaa tekee? Samanlaista se on muillakin ja välttämättä kaikilla ei ole edes aihetta onnenkyyneliin.

Kyllä,7vuotta sitten erilaistumatonta skitsofreniaa sairastavasta miehestä erosin.Oli vain pakko myöntää itselleni rakkaus ei riitä yksinkertaisesti,että juomisen lisäännyttyä hänellä alkoi psykoositkin lisääntymään ja se että mies ei minusta välittänyt tuon taivaallista.Myös toiset naiset tulivat kuvioihin,varasti rahaa ja kaikenlaista muuta.Silloin sattui mutta nyt tänä päivänä Luojan kiitos se on nyt takana päin.

Eroaminen on vaikeaa, mutta yleensä sen arvoista. Itse erosin kahden vuoden suhteesta vasta pari viikkoa sitten, olisin vielä halunnut yrittää, mutta tosiasia on, että voimme kumpikin huonosti yhdessä. Vaikka rakastin ja panostin valtavasti, se ei vaan riittänyt. Olen aiemminkin eronnut ja huomannut, että kyllä niillä omillakin kahdella jalallaan vaan hyvin seisoo. Nyt kannattaa muistella, kuka oletkaan ihmisenä ja tehdä tavoitteita ja suunnitelmia sen mukaan, mikä itseä kiinnostaa. Niin elämä pysyy mielekkäänä, itse vauhdissa ja aikaa märehtimiselle ei jää niin paljon.

Peruutuspeiliin on turha katsoa kuinka hyvin asiat on joskus olleet ja elää muistoissa kun elämä on tässä.

Mieti miltä tuntuu kun esim. vuoden tai kolmen vuoden päästä olet edelleen samassa jamassa. Miltä se vaihtoehto tuntuu?

Siltikään kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa erota vai jäädä. Sinun asia. Ja usko huviksesi tiedät varmasti mikäli se aika koittaa, kaikki on aivan jäätävän selvää.

Vierailija kirjoitti:

Päätimme melkein kymmenen vuoden liiton, koska nainen alkoikin haluta lapsia. Olimme muuten täydellinen pari, mutta en voinut joustaa tässä asiassa oman mielenterveyteni takia. Erosta on nyt puolitosta vuotta, ja voimakas suru ja yksinäisyys on enää ajoittaista. Onnellisuuteni on silti kaukana siitä, mitä se joskus oli. Tovottavasti pääsen vielä joskus samalle tasolle. Vaikealta tuntuu, elämä ei ole hyvää.

Minulla on vähän samanlainen tilanne, erosimme 7 v. yhdessäolon jälkeen koska mies halusi lapsia lähiaikoina, minä en. Siinä ei vaan voinut tehdä kompromissia. Erosta on vasta pari kuukautta, itkettää lähes joka päivä, vaikka ajoittain olen ihan ok.

Jotenkin mietin onko nuo syyni haluta eroa riittäviä, kun olen kuitenkin todella rakastettu. Mies oikeasti rakastaa minua ihan hirveästi..

Toisaalta tuntuu, että hänen kanssaan elämä on pysähtynyt. En pääse eteenpäin.. Juuri tuo hövelyys ja laskujen unohtelu stressaa, samoin tissuttelu, ja se laiskuus arjessa. Työnnän häntä jatkuvasti. En vain jaksa enää :(

Ap

Kyllä se oli elämäni vaikein päätös. Hyvät hetkemme olivat avian ihania, mutta vaikeudet alkoivat viedä energiaa todella paljon. Jossain vaiheessa oli avattava silmät ja mietittävä, että tätäkö tulevaisuudelta halusin? Uskon, että me molemmat löydämme joskus kumppanit, kenen kanssa konflikteja tulee vähemmän. Suhteessa ollessa on oikeasti todella vaikea välillä tiedostaa onko kyseessä vain ohimenevä ongelma vai suurikin este. Sitä haluaa uskoa hyvään niin kauan, eikä halua olla luovuttaja. Ja edelleenkään en sano, että luovutimme, vaan ajattelen, että olimme fiksuja ja vahvoja, kun uskalsimme päästää irti ja mennä omia teitämme.

Itse tiedät, ovatko syyt riittäviä, epäilen kyllä, että eivät ole. Mies kuitenkin aidosti rakastaa sinua, se on jo enemmän, mitä moni tässä elämässä saa. Käytännön asiat ovat raskaita, mutta niin ne ovat raskaita yksinkin/lasten kanssa. Miehesi tissuttelee jo nyt, oletko ajatellut, mitä ero voisi hänelle henkisesti tehdä? Hän ilmeisesti on lastesi isä ja myös sinulla on vastuuta hänelle hyvinvoinnistaan, kuten toki hänelläkin sinun hyvinvoinnistasi. Toivottavasti saatte hyvän keskusteluyhteyden avattua ja tilannetta olisi vielä mahdollista selvittää.

Vierailija kirjoitti:

Minä erosin vaikka en olisi halunnut. Oli todella raskasta myöntää itselle ettei liitto toiminut, olin ajatellut pariutuvani loppuiäksi. Oli vaan pakko myöntää, että molemmat voitiin huonosti suhteessa, haluttiin niin eri asioita, pidettiin tärkeinä eri juttuja kosketuksesta ja keskustelusta lähtien. Ja lopulta se olin minä joka laittoi eron vireelle, 30 vuoden jälkeen. Molemmat voimme paremmin nyt viisi vuotta erosta. Näinkin voi käydä. Kannattaa pohtia onko rakastunut omaan ajatukseen/kuvitelmaan hyvästä liitosta vai oliko liitto oikeasti sinulle hyvä.

Kiitos tästä kommentista. Itsellä oli myös kova halu olla yhdessä, niin kova, että joitain ongelmia en voinut katsoa ja ottaa käsittelyyn. Mies halusi erota, minulle shokki. Mies halusi toki eri asioita.

 Olimme olleet mielestäni niin onnellisia, että en vaan ole silti saanut kunnon käsittelyyn sitä, että kaikki ei ollut tosi hyvin. Ehkä suhde oli minulle myös pakopaikka, kun elämäntilanteessani on muita vaikeuksia. Nyt sitten pitää tarkastella niitä.

(ei ap)

pitäs vaan jotenkin olla sen verran itsekäs että kykenee eroamaan ja olemaan ihan hyvillään että varmasti jossain on se paremmin sopiva puoliso jossain...itsekkin erosin aivan mahtavasta miehestä, Hän oli komea ja tumma, hänellä oli rahaa, rakasti opiskella, oli todellä älykäs ja nörttimäinen joka tiesi miten rentoutua työskentelyn jälkeen. Mutta hänellä oli liian voimakas persoona, tapeltiin liikaa, ei kyennyt kontrolloimaan vihantunteita tai asioista ei päästy yhteisymmärrykseen. Se väsytti ja masensi kuinka hyvä tulevaisuus meillä olisi ollut mutta joskus ei pää vaan kestä toisen tunteiden myllerrystä. Olen siis itsekkin voimakastahtoinen ja herkkä joten eihän siitä muuta tullut kuin kaaosta jos tuli tappelu. 

Ei sen oikean partnerin löytäminen vaan ole niin helppoa vaikka mitä on sanottu että etsi hyvätuloinen älykäs mies...