Lue keskustelun säännöt.
Mua ahdistaa kun olen niin ylisuojeleva vanhempi :(
03.06.2017 |
Elän koko ajan pelossa, että lapsille sattuu jotain jos eivät ole mun valvovan silmän alla. Ja kyseessä siis jo isot teini-ikäiset. Seiskaluokkalaista en ole kertaakaan päästänyt uimarannalle ilman aikuista, vaikka osaa hyvin uida. Samoin hänellä ei ole mitään asiaa keskustaan viikonloppuiltaisin, arkisinkin kotona on oltava viimeistään puoli yhdeksän.
Nyt olen ihan huolesta soikeana kun ysiluokan päättänyt on ulkona kavereidensa kanssa. Ikinä hän ei ole alkoholia käyttänyt, mutta nyt pelottaa että käyttää. Yritän olla soittelematta hänelle koko ajan, kun tiedän ettei sekään teinistä kivaa ole. Ymmärrän että jossain kohtaa tulee se eka kerta alkoholin kanssa, mutta pelkään niin paljon että teini juo itsensä myrkytykseen saakka tai sammuu johonkin ja kuolee hypotermiaan tai jotain.
Mä olen kasvattanut lapset yksin siitä saakka kun ovat olleet ihan pieniä, koska heidän isänsä kuoli. Olen tottunut olemaan heille sekä isä että äiti ja olen yrittänyt kaikkeni sen eteen että elämänsä ois onnellista ja turvallista kaikesta huolimatta. Sitä myötä varmaan tää mun ylihuolehtivaisuus on vaan paisunut entisestään.
Oletan ettei ole normaalia yrittää suojella lapsiaan kaikelta mahdolliselta ja kuvitelluilta vaaroilta, mutta miten ihmeessä mä pääsen tästä yli? Miten opin luottamaan siihen, että mun lapset on turvassa vaikka mä en olekaan läsnä koko aikaa? Kun teinit ovat vaikka kaverilla yökylässä, pystyn hädin tuskin nukkumaan koska olen koko ajan valmiudessa lähtemään hakemaan heitä kotiin jos niikseen tulee. Ei puhettakaan että uskaltaisin itse ottaa vaikka yhden siiderin ja rentoutua ja nauttia omasta ajasta, ei, mun pitää olla ajokunnossa koko ajan. :(
Apua?
Kommentit (19)
Tunnistan monia noita asioita myös itsessäni. Lapseni ovat vielä alle kouluikäisiä. Päiväkotiin laitto tuntui kauhealta, mutta pakotin itseni uskaltamaan luottaa. Silti aina jos kuulen tai näen lähistöllä ambulanssin, sydän hyppää kurkkuun. Yhdelle lapsistani on käynyt onnettomuus, jossa ambulanssia tarvittiin. Ei päiväkodissa käynyt tämä. Uskon, että miehesi kuolema on herkistänyt sinua. Itse kohtaan töissä paljon kuolemaa. Elämää ei voi hallita ja on pakko yrittää luottaa ja vähän hellittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan sama! Itsellä on 8-vuotias jota rakastan yli kaiken, mutta en meinaa mitenkään kestää tätä stressiä! Murehdin ihan koko ajan nyt kun lapsi on koululainen ja alkanut liikkua itsenäisesti. Haikailen aikoja jolloin hän oli pieni ja mun kontrollissa koko ajan, elämä oli paaaljon rennompaa. Nyt on ahdistus päällä koko ajan. Stressaan koulua, kaverisuhteita, harrastuksia, ihan kaikkea. Ja tämä kaikki täytyy visusti piilottaa, ei voi puhua kenellekään. Joudun varmaan suljetulle jos jotain todellisia ongelmia joskus ilmenee. Ja ei kai kenenkään elämä ole ongelmatonta! Kaduttaa äitiys tämän takia.
Olin tuollainen kun lapseni oli pieni, sillä varmaan tein lapsestanikin aran. Täytin ihan yleistyneen ahdistushäiriön kriteerit. Vähän aikaan söin lääkkeitäkin. Nykyään suhtaudun jo normaalisti ja luotan että lapsi pärjää. Kaikelta ei voi suojella ja se pitää vaan hyväksyä.
Onko tuolla yhteys miehesi kuolemaan? Kuoliko hän tapaturmaisesti? Mietin jos liittyisi johonkin traumaperäiseen, sitä varten on omat terapeutit.
Mä olen jopa miettinyt, että saako lapseni jotain traumoja tämän takia, kun olen koko ajan niin huolissani heistä... :( Toivottavasti ei.
Yritän kuitenkin kovasti luottaa ja antaa heille vapautta, just että saavat mennä kaverille yökylään tai jotain, mutta kamalaa tää on. Olen nytkin yksin kotona, ja mietin tässä että mitenhän mä selviän sitten kun ovat aikuisia ja muuttavat pois kotoa. Osaanko tehdä yhtään mitään itsekseni vai murehdinko koko ajan missä ovat ja miten heillä menee?
Pelkään myös ihan hirvittävästi että ajatuvat huumeisiin tai muuten epämääräisiin porukoihin. Ovat kyllä fiksuja ja tietyllä tavalla arkojakin, että järjellä ajatellen mun ei pitäis tuommoista pelätä. Mutta sitten taas; kai päihdeongelmaiseksi tai rikolliseksi voi päätyä kuka tahansa huonojen valintojen seurauksena? Voiko niihinkään kotoa käsin vaikuttaa?
Tämä on aivan kamalaa, haluaisin että voisin suhtautua asioihin normaalisti.
Olen kyllä miettinyt voisiko mulla olla tuo yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Masennukseen syön lääkkeitä, jotka ehkä vähän helpottaa mutta ei kyllä kokonaan.
Mies kuoli yllättäen, ja oma lapsuuteni on ollut sellainen ettei turvallisuudentunnetta ole päässyt ikinä kehittymään, joten voi olla että noilla on osuutensa asiaan.
Tiedän etten voi suojella lapsia kaikelta, mutta en pysty hyväksymään sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ressukat! Kuulostaa oikeasti ahdistavalta ja stressaavalta. Minulle nuo tuntemukset ei ole tuttuja, mutta sympatiani saatte täysin. En valitettavasti osaa auttaa, mutta nykyisin on tosi hyviä terapioita eikä tarvitse olla mt-potilas juttuseuraa hakeakseen.
Kyllä se niin taitaa olla, että ahdistuneilla vanhemmilla on ahdistuneita lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, kun edes tiedostaa ongelman on jo pitkällä. Jokainen vanhempi on ainakin jossain määrin huolissaan yössä juhlivasta teinistään, se pitää vain hyväksyä osana vanhemmuutta.
Minä ajattelen itse asiaa järkiperustein. Eli siten, että minun oma turvallisuudentunteeni ja mielenrauhani on toissijaista sen rinnalla, että lapsi oppii ikätasoisesti itsenäisyyttä ja myös toimimaan tilanteissa kun kaikki ei menekään aivan putkeen. Niitä tilanteita tulee elämässä aivan varmasti, ja pumpulissa suojeltu lapsi on paljon haavoittuvaisempi tämmöisissä tilanteissa.
Eihän siihen varsinaisesti voikaan luottaa että lapset ovat turvassa. Jokainen kotoa poistuminen voi olla syystä tai toisesta viimeinen myös sinulle ja aviomiehellesi. Siksi lapselle pitää antaa parhaat mahdolliset eväät siihen, että hän osaa huolehtia itse itsestään. Viimeistään silloin kun lapsi muuttaa pois kotoa, on vain luotettava ja silloin on jo vähän myöhäistä alkaa harjoitella itsestään huolehtimista.
Vierailija kirjoitti:
No, kun edes tiedostaa ongelman on jo pitkällä. Jokainen vanhempi on ainakin jossain määrin huolissaan yössä juhlivasta teinistään, se pitää vain hyväksyä osana vanhemmuutta.
Minä ajattelen itse asiaa järkiperustein. Eli siten, että minun oma turvallisuudentunteeni ja mielenrauhani on toissijaista sen rinnalla, että lapsi oppii ikätasoisesti itsenäisyyttä ja myös toimimaan tilanteissa kun kaikki ei menekään aivan putkeen. Niitä tilanteita tulee elämässä aivan varmasti, ja pumpulissa suojeltu lapsi on paljon haavoittuvaisempi tämmöisissä tilanteissa.
Eihän siihen varsinaisesti voikaan luottaa että lapset ovat turvassa. Jokainen kotoa poistuminen voi olla syystä tai toisesta viimeinen myös sinulle ja aviomiehellesi. Siksi lapselle pitää antaa parhaat mahdolliset eväät siihen, että hän osaa huolehtia itse itsestään. Viimeistään silloin kun lapsi muuttaa pois kotoa, on vain luotettava ja silloin on jo vähän myöhäistä alkaa harjoitella itsestään huolehtimista.
Äh, kirjoititkin että miehesi on kuollut. No nyt tuo viesti on vähän tökerö, mutta ihan samoin muilta osin edelleen ajattelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yh-äidin lapsena sanon, että mars äkkiä apua hakemaan. Lapsella ja nuorella on oikeus huolettomaan lapsuuteen /nuoruuteen. Upeaa, että tiedostat asian. Huolesi on täysin ymmärrettävää mutta lapsen ei siitä tarvitse vastuuta kantaa. Ammattilaisen kanssa keskustelu auttaa ja antaa sinulle välineitä käsitellä huolta ilman, että lapsi sitä edes huomaa. On vaikea olla onnellinen, jos oma äiti kärsii!
Mun lapsella oli usein anafylaktisia allergiakohtauksia pienenä taaperona. niistä jäi pelko tavallaan päälle, minkä takia kävin joitakin kertoja tapaamassa ihan terveyskeskuksen psykologia. Koin, että sain sieltä välineitä hallita ahdistusta ja kauhua. Toimisiko sama sinulla? 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On lasta kohtaan törkeää. Minun äitini kapaloi pikkusiskoni täysin. Nyt sisko on jo 40 ja nyt aitten opettelee niitä elämän perustaitoja, joita muut opettelee parikymppisenä. Elämä meni ohi.
Mun äiti oli ylisuojelevainen joten musta on tullut aika pelokas ja ahdistunut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat minun äidiltäni. Ylisuojelevat vanhemmat viestivät minulle koko lapsuuteni ja nuoruuteni, ettei minuun voi luottaa, jotain sattuu kuitenkin. Niinpä minusta kasvoi kovin epävarma ja ahdistunut, itseluottamus nollassa. Tästä on aiheutunut kaikenlaisia ongelmia, joita olen päässyt työstämään auki vasta nyt aikuisena, kaukana vanhempieni tukahduttavasti huolehtimisesta.
Voin kirjoittaa tähän lapsen näkökulmasta. Mun äitini ollut ollut aina aivan liian huolehtiva. Uskon, että kaikki alkoi vanhempieni erosta. Olin tuolloin 10-vuotias ja jäin äitini kanssa kaksin.
Jatkuva huoli oli raastavaa lapselle. Äitini jopa luki päiväkirjojani ja kirjeitäni varmistaaksensa miten minulla meni. Täysi-ikäistyttyäni äitini valvoi koko yön kun olin baarissa. Alkoholin käytöstä en voinut puhua kotoa ilman kohtausta.
Muutettuani kotoa pois äitini saattoi yllättäen ilmestyä kotiini tai jos en heti vastannut puhelimeen, hän sekosi täysin. Nyt olen reilusti yli 30-vuotias ja huomaan edelleen kuinka äitini tarkkailee eleitäni. Edelleen hän soittelee ja on hysteerinen kaikesta. Mitään huoliani en ole ikinä voinut äidilleni kertoa, sillä en kestä sitä vouhkaamista ja vainoamista mikä siitä seuraa, jos annan mitään lisäsyytä olla huolissaan. Ylihuolehtiminen on pilannut välimme.
Toivon, että omat lapseni voivat huoletta kertoa minulle murheensa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat minun äidiltäni. Ylisuojelevat vanhemmat viestivät minulle koko lapsuuteni ja nuoruuteni, ettei minuun voi luottaa, jotain sattuu kuitenkin. Niinpä minusta kasvoi kovin epävarma ja ahdistunut, itseluottamus nollassa. Tästä on aiheutunut kaikenlaisia ongelmia, joita olen päässyt työstämään auki vasta nyt aikuisena, kaukana vanhempieni tukahduttavasti huolehtimisesta.
Puit sanoiksi sen mitä itse koko nuoruuteni mietin. Miksi muhun ei luoteta! Muut kaverit sai olla pidempään ulkona. Mä tulin aina kotiintuloaikojen mukaan kotiin ja luulin, että voisin sillä ansaita jotain. Mutta pa*kan marjat! Ehdottomat säännöt tuli vanhemmilta. Tämä siis koski monia asioita. Välit vanhempiini ovat nykyään vaikeat. En voi ymmärtää heitä, vaikka nykyään itsekin olen äiti.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat minun äidiltäni. Ylisuojelevat vanhemmat viestivät minulle koko lapsuuteni ja nuoruuteni, ettei minuun voi luottaa, jotain sattuu kuitenkin. Niinpä minusta kasvoi kovin epävarma ja ahdistunut, itseluottamus nollassa. Tästä on aiheutunut kaikenlaisia ongelmia, joita olen päässyt työstämään auki vasta nyt aikuisena, kaukana vanhempieni tukahduttavasti huolehtimisesta.
Samoin kävi täällä. Ymmärrän kyllä vanhempieni trauman ja menettämisen pelon: Olin lapsena todella sairaalloinen, ja pääsin rankoista lääkityksistä ja sairaalajaksoista vasta murrosiässä. Itseluottamuksen puute ja arkuus seurasivat aikuisikään saakka, ja jouduin riuhtaisemaan itseni vapaaksi napanuorasta aika rujolla tavalla. Pahinta on, että olen siirtänyt omaa ahdistustani eteenpäin aivan samalla mallilla, ja tyttäreni joutuikin kapinoimaan murrosikäisenä rajusti, ennen kuin ymmärsin hellittää ja luottaa hänen pärjäämiseensä.
Hae apua, tuo on haitallista lapsellesi.
Mä niin tiedän. Ihan sama, yhdistettynä paniikkihäiriöön. Kaikki mahdollinen ammattiapukin kokeiltu.