Aikuisten lasten äidit! Miten kestätte sen, kun lapsenne tukeutuu teihin?

Tai kuinka paljon ahdistutte siitä, jos aikuinen lapsenne on onneton tai masentunut? Minun äitini tuntui ahdistuvan siitä niin hirveästi, että alkoi huutaa minulle kuin vihaisi minua. Äiti otti todella pahasti itseensä sen, että minä olin onneton.

Toivoi aina kai, että olisin onnellinen, mutta jos en ollut, niin vihasi mua. En ymmärrä. Ja mä oisin varmaan ollut onnellisempi, jos äitini ois hyvänyt sen minussa, että olen ihan saatanan onneton. Olisin saanut voimaa siitä jos ois hyväksytty se. Mutta ei. Surkea vanhempi, vaikka aina kehui itseään kunnon vanhemmaksi. Ei ollut niin hyvä, kuin mitä itsestään kuvitteli.

Minun äitini syyttää minua kaikesta. Jos sairastun, se johtuu siitä, että minulla ei ollut myssyä. Jos joku kohtelee huonosti, minä olen ollut huono ihmistuntija ja hänhän varoitti. Jos työssä on ikävyyksiä, syy on minussa.

Näin on ollut aina, enkä hänelle enää mitään puhu.

Omat tyttäreni olen kasvattanut tismalleen toisin.

Autan kaikessa missä apua tarvitaan ja voin auttaa. Ei se mua ahdista. Kotona on aina ovi avoinna vaikka jo omillaan asuukin

Käyttäjä3500 kirjoitti:

Tai kuinka paljon ahdistutte siitä, jos aikuinen lapsenne on onneton tai masentunut? Minun äitini tuntui ahdistuvan siitä niin hirveästi, että alkoi huutaa minulle kuin vihaisi minua. Äiti otti todella pahasti itseensä sen, että minä olin onneton.

Toivoi aina kai, että olisin onnellinen, mutta jos en ollut, niin vihasi mua. En ymmärrä. Ja mä oisin varmaan ollut onnellisempi, jos äitini ois hyvänyt sen minussa, että olen ihan saatanan onneton. Olisin saanut voimaa siitä jos ois hyväksytty se. Mutta ei. Surkea vanhempi, vaikka aina kehui itseään kunnon vanhemmaksi. Ei ollut niin hyvä, kuin mitä itsestään kuvitteli.

Mä ahdistun siitä todella paljon, koska ajattelen (tällainen synkistelijä kun olen), että no nyt sen elämä on kokonaan pilalla. En näe lasten elämässä vaiheita, vaan kaikki tuntuu totaaliselta. Ehkä se selittää, että olen itse vasta nelikymppisenä todennut olleeni aina masentunut, vaikken ole sitä tajunnut ja toivoisin, etten lapsistani näkisi pilkahdustakaan masentuneisuudesta. Toisaalta masennushan on sairaus, joka suojaa maailmalta ja antaa mahdollisuuden arvioida asioita uudelleen. Jos se eli olosuhteet ovat liian vinksallaan, niihin on lopulta tehtävä muutos.

Eli kyllä, olen surullinen lapsen ongelmista, mutta todella iloinen, jos hän tukeutuu niissä minuun. En ole aivan turhake.

Miksi aikuisen pitäisi jotenkin avautua vanhemmilleen tai saada heiltä jotenkin jotain tukea? Olet aikuinen, pärjäät kyllä itsekin ilman vanhempiasi. En minäkään voi kertoa vanhemmilleni mitään, mutta mitä sitten? Ei heille kuulu kuin pinnallinen katsaus elämästäni. He ovat pitäneet minut hengissä täysi-ikäiseksi asti ja heidän työnsä on jo tehty. Jos kerron päänsärystä, minulle huudetaan kuinka voin puhua tuollaisia. Jos sanon että väsyttää, saan paheksuvia katseita ja tuhahtelua. Mistään hiemankaan negatiivisesta ei saa puhua ja aina pitää kärsiä yksin heidän näkökulmastaan. Mutta mitä sitten? Olen aikuinen ihminen joka pärjää ihan itse ilman että vanhemmat silittelevät päätä. Pakolliset tapaamiset hoidetaan nopeasti, säästä puhuen ja hyvin pinnalliset kuulumiset vaihtaen. Ei minun ja ei sinun vanhemmat tule muuttumaan sillä että toivoo niin kovasti jotain pullantuoksuista äitiä joka jakelee empatiaa ja lässytystä. Hyväksy elämäsi realiteetit, niin minäkin olen tehnyt eikä se enää haittaa että vanhempani ovat tunnekylmiä ja äärimmäisen pidättäytyväisiä. Elämä on. Silloin kun lapsi on täysi-ikäinen, vanhempien vastuu ja tuki ovat täysin vapaaehtoisia. Et voi pakottaa vanhempiasi mihinkään muottiin ja miksi toisaalta pitäisikään. Muistakin ihmissuhteista voi saada sitä tukea ja apua mitä vanhemmilta ei saa.

Tulee paha mieli teidän kaikkien puolesta :( oma äitini on kyllä huolissaan ja ahdistuu ku meillä lapsilla menee huonosti mutta ei syyttele vaan tarjoaa apua

N25

Mä ahdistun kyllä. Näen lasteni tulevaisuuden yhtä synkkänä, onnettomana, huonona kuin minunkin elämäni on mennyt. Näen heistä tulevan työttömiä, sitten ennen miehen hyväksikäyttämiä liian kilttejä naisia, jotka eivät osaa pitää puoliaan - eivätkä saa työtä/työpaikkaa.

Sinänsä lapseni ovat iloisia. Mutta eniten harmittaa, että masennukseni leviää, se periytyy sukupolvelta toiselle. Annan lapsilleni (tytöille) huonon mallin kotona itkevästä pitkäaikaistyöttömästä äidistä. Joka Ei Saa Työtä Eikä Palkkaa.

Vierailija kirjoitti:

Autan kaikessa missä apua tarvitaan ja voin auttaa. Ei se mua ahdista. Kotona on aina ovi avoinna vaikka jo omillaan asuukin

Ihana äiti olet. Minun äitini on samanlainen, ja tämä on tärkein perintö mitä aion siirtä nyt myös omalle pienelle tyttärelleni. Niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Vähän kiinni siitä,miten tukeudutaan. Olen sivusta seurannut sitä,miten työkaverin lapsi syyllistää äitiään ihan kaikesta ikään kuin 23v aikuisella ei olisi mitään omaa tahtoa. Itse hän on halunnut asua liian kalliisti, itse hakeutunut huonoon seuraan, itse tuhlaa rahansa. Mutta kaikki on äidin syytä ja äidin pitää auttaa. Jos äiti neuvoo, että tee noin tai näin, ei neuvoja oteta vastaan, vaan kaikki tekeminen sysätään äidille. Ei valittaja jätä matkustelua, vaikka rahaa ei riitä ruokaan - hän haluaa matkustella, äidin pitää auttaa. Tai jos poikakaveri juo ja lyö, ei neuvoksi kelpaa, että jätä se. Ehei, äidin pitäisi keksiä joku ihme, jolla saa tilanteen muuttumaan. Mutta yksikään äidin ehdotus ei tietenkään kelpaa!

Miehen siskot: 35-vuotiaina säännöllisin väliajoin palaavat kotiin kun maailma on murjonut. Kaikki on kamalan lapsuuden syytä, kun muutettiinkin kerran vuonna 1988.

Ja äiti passaa ja tekee puolesta ja syytää rahaa.

Muotoillaanko nyt vaikka näin: jos aikuinen lapsi on suhteessa äitiinsä kovin takertuva, niin kyllähän se välillä tuppaa vähän ahdistamaan (vaikka häntä rakastankin).

Autan, en arvostele. Ei se arvostelu auta, jokaisen sukupolven kun on opittava ne tietyt läksyt kantapään kautta jotta sisäistävät  asiat. Ikä tuo kokemusta ja viisautta myös jälkikasvulle, se on huomattu.

Minä en tajua näitä marttyyrikirjoittajia jotka valittavat siitä että vanhempi  sekaantuu aikuisen lapsen asioihin ja arvostelee. Älkää olko  tekemisissä niiden haukkuvien vanhempien kanssa.Älkää kertoko heille asioitanne, älkääkä pyytäkö neuvoa jos kerran etukäteen on tiedossa mitä sieltä tulee. Jos olette  tekemisissä siitä huolimatta että se  ihmissuhde tuottaa vain pahaa oloa ja kärsimystä, on valinta omanne ja silloin kannattaa olla hiljaa ja kärsiä eikä  inistä täällä. Ihan oikeasti, aina voi  valita punaisen luurin, uuden salaisen puhelinnumeron tai jopa lähestymiskiellon.Sairaan riippuvuussuhteen voi  ja saa katkaista. Jos ei muka pysty niin sitten suu poikki ja valitus seis koska ei täällä tapahtuva toistokitinä vaikuta asioihin millään lailla eikä paranna sitä ihmissuhdetta.Vain rajojen asettaminen ja  niistä kiinni pitäminen parantaa elämänlaatua.

Minä en nuorena, iloisena, vastarakastuneena tiennyt, että 45v. makaan sängynpohjalla itkemässä työttömyyttäni. Uskaltauduin "lisääntymään", koska en tiennyt sen kuuluvan vain menestyjille, selviytyjille.

Kun lapseni tuleutuu minuun, se on monista hienoa ja se saa minut uskomaan siihen, että ongelmistaan huolimatta hän pärjää. Siis kun hän haluaa keskustella ja puhua ja saada neuvoja ja välillä rahaakin. Ei se kaikkia neuvoja noudata, eikä mulla joka tilanteeseen edes ole neuvoa, mutta tulee kuitekin sellainen tunne, että hän ajattelee asioita järkevästi ja sen takia ennen pitkää saa homman jollain lailla hanskaansa.

Toinen lapsi taas ei tukeudu, vaan vain valittaa. Pyytää jatkuvasti rahaa, muttei kuuntele, noudattamisesta puhumattakaan, mitään neuvoja, vaan huutaa, että meille ei koskaan kelpaa mikään mitä hän tekee - paitsi ettei hän tee mitään, ei yritä parantaa elämäänsä tai korjata tekemisiään tai tekemättömmyksiään - odottaa vain, että joku muu järjestää ja tekee hänen puolestaan. Mut kukaan ei voi toisen puolesta elää, ja ei hänelle mikään kelpaa kuitenkaan. Se ahdistaa, koska yrität mitä hyvänsä, lapsi vain haukkuu ja vaatii enemmän.

Minä taas ahdistun kaikista äitini ongelmista. Hän kaataa asiat niskaani, haluaa apua, mutta apu ei sitten kuitenkaan kelpaa tai on vääränlaista. Samalla koen huonoa omaatuntoa että itselläni menee suht hyvin.

Onkohan ap jo saanut keskusteltua aiheesta äidilleen tässä vuoden aikana?

Missä isä on?

Voi olla raskasta jos useampi lapsi, otsellä ehkä huolia niin täysin yksin jatkaa omaan reppuun huolien täyttämistä toisten puolesta. Vaikka oman lapsen.

Minun nuoreni on ollut minusta hyvin riippuvainen sairauksien myötä ja minussa tietyllä tavalla hyvin kiinni. Kun hän muutti, autoin paljon ja yrittänyt jatkaa auttamista ja tukemista senkin jälkeen, mutta yrittänyt ladata myös omia akkujani sekä saada ns,happea sillä viimeiset 3vuotta ovat olleet todella kuluttavia.

Pienempiä lapsia asuu vielä useampi kotona, joten en vaan voi enää laittaa itseäni kokonaan likoon aikuisen lapsen asioissa. En vaan voi sillä minulla on vastuu myös toisista.

Olen neuvonut minne ja miten ottaa yhteyttä ja tehdä asioissaan. Kuuntelee, mutta toimii varsin verkkaisesi. Asiat pahenee silläkin välin.

Paljon omia terveydellisiä huolia tullut ja huolta siitä kauanko jaksan hoitaa arkemme itse. Siinä todella sitten ahdistuu kun se aikuinen lapsi tulee ja kertoo joka kerta, ihan joka kerta jotain maata kaatavaa. Neuvon ja autankin jos vaan voin, mutta mikäli alkaa tuntua, että sekään ei riitä niin ahdistun aika tavalla. Silloin on pakko ottaa pieni välimatka (olen sanonut silti olevani AINA tukena jos hätä tulisi). Jos toinen ei sitä välimatkaa (lopeta puhelua pyynnöstä tai voida "erota" tavatessamme ilman syyllistävää ilmapiiriä) anna niin se hermostuttaa. Silloin saan todella pidätellä etten sano liian lujaa.

Silti se kaikki johtuu vain siitä miten paljon rakastan.

Eli ap:n kannattaisi keskittyä tutkailemaan myös omaa käytöstään ja toimintaansa. Äidit eivät ole kaikkivoipia ja kaiken kestäviä hekään. Sanotko koskaan itse rakastavasi? Kiitätkö?

Mietihän.

Meillä äiti ei osannut kasvattaa, antaa neuvoja tai auttaa. Hän ei halua keskustella koskaan mistään eikä kuunnella. Taloudellisesti kyllä auttaa mutta ei ole ymmärtänyt sitä että henkisellä panostuksella minusta olisi tullut sellainen joka pärjää elämässä. Olen "opaslapsi", olen kasvattanut itseni lukemalla lehtiä kuten et-lehteä ja itsehoito- oppaita.

Jotenkin tuntuu että henkisesti olen äiti ja hän on lapsi, hän myös kiukuttelee minulle asioista. Hän on se jota pitää kuunnella, hän on se jolla on rankkaa.... Ei kovin äidillinen ihminen. Ja kuten ap:n tapauksessa niin hän reagoi vihaisesti asioihin. En ole koskaan aiheuttanut ongelmia, en ole ollut väkivaltainen, en tekemisissä poliisien kanssa, en äyttänyt alkoholia, en huumeita... Eikä hän ole tyytyväinen siihen. Valitettavasti hänen hermorakenteensa ei voinut periyttää kovin paljon kummempaa kuin itse on joten ehkä hän vihaa minua koska en ole tätä vahvempi. Esim. onnettomuustilanteessa hän alkaa huutaa ja piiloutuu ja minun pitää hoidella tilanne.. Voin tehdä sen mutta pointtini on että sellaisen äidin ei pitäisi vaatia lapseltaan ihmeitä..