Ystävä hylkäsi kun sairastuin vakavasti. Miksi?

Kohtaan = johtaa. Anteeksi typo. Ap

Pelko on usein noissa syynä. Ei osaa suhtutua, ei tiedä miten suhtautua. Suojelee itseään.

Onko sinun mahdollista keskustella hänen kanssaan tai jomkun tutun kautta?

Liekö tavallaan pelästyi ja sen takia ottaa etäisyyttä kun ei tiedä mitä tehdä/miten suhtautua?

Pelkää menettävänsä sinut, jos ottaa etäisyyttä jo nyt, mahdollinen poismenosi satuttaa vähemmän? Omat ystäväni lopettivat myös yhteydenpidon, kun sairastuin. Johtui lähinnä siitä, kun olin väsynyt, en jaksanut keskustella kauaa ja mua ei kannattanut edes pyytää käymään, kun jouduin aina kieltäytymään jaksamisen takia. Olisin voinut puhella kyllä puhelimessa tai tekstailla, mutta harva soitteli ennenkään ilman asiaa. Yksinäisyys ei haitannut itseäni, enpä joutunut ponnistelemaan sosiaalisissa tilanteissa (se oli yllättävän rankkaa!!). Eniten loukkaa se, kun jotkut ovat nyt tervehdyttyäni moittineet mua, kun musta ei oo mitään kuulunut, vaikka ovat tietäneet tilanteeni. Sellasilla kavereilla en tosin mitään teekään.

Vierailija kirjoitti:

Pelko on usein noissa syynä. Ei osaa suhtutua, ei tiedä miten suhtautua. Suojelee itseään.

Onko sinun mahdollista keskustella hänen kanssaan tai jomkun tutun kautta?

Hän ei vastaa viesteihin eikä puheluihin. En ole pommittanut vaan pari kertaa yrittänyt ottaa yhteyttä. Pelko kuulostaisi loogiselta vaihtoehdolta, mutta hän on sellainen vahva ja varma persoona, joka ei hätkähdä mistään. Ap

Mulle tuli jossain vaiheessa sellanen olo, etten uskalla ottaa yhteyttä kun kuitenkin soitan väärään aikaan tms. En halunnut häiritä näiden elämää murheillani. Hyvät veljet ja siskot, ottakaa siihen sairastuneeseen kaveriin yhteyttä, pitkäaikaissairaalle se on lohduttavaa ja virikkeellista kun huomaa jonkun ajattelevan ja muistavan. T.4

:( En koskaan kirjoita tänne, välillä ajauduin jotain lukemaan, mutta nyt haluan sanoa, että voimia sinulle! Itse en noin tekisi ystävälleni. Mielestäni sinulla on oikeus kertoa suoraan hänelle, kuinka pahalta tuo on tuntunut. Ei se ehkä mitään muuta, mutta ainakin voisit kysyä, että toivoisiko hän samaa vastaavassa tilanteessa? Ei oikea ystävyys toimi noin. Kantakaa toistenne kuormia. Mutta meitä ihmisiä on niin moneen junaan, suurin osa ei paljoa ajattele mikä aidosti tärkeää ja oikein muita kohtaan kuten itseään. Toivon, että sinulla on edes joitain muita läheisiä, äiti tms. perhettä? Jos ei ole, niin on olemassa auttavat puhelimet tms., joista saa jotain edes keskusteluapua, mikä ei tietenkään ole sama, muttei tarvitse olla täysin yksin. Mikäli sairautesi on todella pahalla mallilla, niin mikä estää luomasta jossain uusia ystävyyssuhteita? :) Jos jonkin olen elämässä oppinut niin sen, että se on liian lyhyt ja häilyväinen, että se kannattaisi kuluttaa huonossa seurassa :)

Ehkä tuossa tilanteessa huomaa, ketkä ovat niitä oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Tosipaikan tullen ne ihmiset oikeasti punnitaan.

Jos vain voit, niin iloitse niistä ihmisistä, jotka rinnallasi seisovat nyt - he ovat niitä tosiystäviä, joihin voit oikeasti luottaa.

Ja mitä pelkoon tulee, niin kyllä tosiystävä voittaa sen pelonkin, kun pitää ystävää tärkeänä. On todella törkeää ja itsekästä "kadota" tuollaisessa tilanteessa, kun ei ollakaan enää omalla mukavuusalueella. Ei se aina helppoa ole tukea ihmisiä vaikeuksissa, kun itsekin suree siinä vierellä ja murehtii, miten asiat tulevat vielä menemään, mutta jos jostain välittää oikeasti, sen kyllä tekee.

Pelkää ja ei osaa kohdata asiaa. 

Jos teidän ystävyytenne dynamiikka on painottunut siihen, että sinä olet ennemminkin hänen tukijansa ja kuuntelijansa, niin asetelmaan tuli nyt muutos.

Ehkä ystävän identiteetti sinun kuuntelijana ja tukijana ei ole vielä löytynyt eikä hän oikein kehtaa puhua enää omiakaan juttuja.

Tässä on nyt se kuuluisa kasvun paikka ystävälle. Pystyykö hän solahtamaan nyt uudenlaiseen "rooliin", se jää nähtäväksi.

Kiitos vastauksista. Arvostan todella niitä ja saa paljon uusia näkökulmia. Minulla on puoliso tukenani enkä voi sanoin kuvailla miten paljon arvostan häntä. Hänelle oli itsestäänselvyys että jää vierelleni. Kyllä minä olin ennenkin onnellinen hyvästä parisuhteestani, mutta vasta nyt sen kunnolla tajuaa miten arvokasta se on kun on rakastava ihminen vierellä. En siis ole yksin asian kanssa, vaikka ystävän suhtautuminen satuttaakin paljon. Muita ystäviä ei ole. En voi keskustella hänen kanssaan kun hän ei vastaa mihinkään. En halua enää yrittää ottaa yhteyttä, koska hän on tehnyt mielestäni varsin selväksi ettei halua kuulla minusta. Soitin hänelle heti kun sain diagnoosin, ja hän oli puhelimessa etäinen, ei kommentoinut sairauttani sanallakaan ja puhui vain ympäripyöreästi työkiireistään ja valitti kylmästä kevätsäästä. Sen jälkeen ei enää vastannut enkä ole kuullut hänestä mitään. Tästä on jo pari kuukautta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Pelkää menettävänsä sinut, jos ottaa etäisyyttä jo nyt, mahdollinen poismenosi satuttaa vähemmän? Omat ystäväni lopettivat myös yhteydenpidon, kun sairastuin. Johtui lähinnä siitä, kun olin väsynyt, en jaksanut keskustella kauaa ja mua ei kannattanut edes pyytää käymään, kun jouduin aina kieltäytymään jaksamisen takia. Olisin voinut puhella kyllä puhelimessa tai tekstailla, mutta harva soitteli ennenkään ilman asiaa. Yksinäisyys ei haitannut itseäni, enpä joutunut ponnistelemaan sosiaalisissa tilanteissa (se oli yllättävän rankkaa!!). Eniten loukkaa se, kun jotkut ovat nyt tervehdyttyäni moittineet mua, kun musta ei oo mitään kuulunut, vaikka ovat tietäneet tilanteeni. Sellasilla kavereilla en tosin mitään teekään.

Itsellä samasta kokemusta. Oli jonkin aikaa aika rankkaa ja voimat meni siihen, että sai oman itsensä ja arjen pidettyä kasassa. Ei ollut voimia tsempata ylläpitääkseen sosiaalisia suhteita, ainakaan hieman kaukaisempien kavereiden kanssa. Silti nämä kaverit eivät ikinä edes vaivautuneet kysymään, että onko jotakin tapahtunut, vaan ensimmäisenä alkoi syyllistäminen etten pidä yhteyttä.  Sitten kun kerroin tilanteestani niin sitä ei kuitenkaan ymmärretty, vaan hetken päästä taas saattoi tulla syyllistävää viestiä kuinka en ylläpidä ystävyyttä ja, kuinka toisilla nyt on niin yksinäistä. 

Eli ilmeisesti näiden mielestä ei väliä omasta olostani, vaan he ovat pääasiassa ja heitä varten pitäisi olla olemassa, tapahtui mitä tapahtui. Mielestäni "hädän hetkellä" ystävät ja kaverit punnitaan. Oikeita ystäviä ja kavereita ovat nämä, jotka ymmärtävät tämän. 

On todella rankkaa, kun noin käy. Otan osaa, tuo on todella ikävää!

Syitä voi vain arvailöa. Niitä on oikeastaan kolmenlaisia joko sinuun tai ystävääsi tai ystävyyssuhteenne luonteeseen liittyviä.

1) Ehkä et osaa aivan objektiivisesti analysoida itseäsi ja sitä, mitä odotat ystävältä. Ehkä hän kokee, että keskityt täysin itseesi, vaikka sinä koet, että et niin tee. Mitä olisit ystävältä halunnut, osasitko sanoa sen ääneen vai jäikö kenties ystävällesi tunne, että syytät/syyllistät häntä jostakin, jota hän ei ymmärrä? Monesti meillä on erilaisissa ihmissuhteissa odotuksia, joita pidämme itse itsestäänselvinä, mutta jotka tapaerojen takia eivät toiselle olekaan mitään itsestäänselviä. Mieti tätä avoimin mielin. Itsekritiikki on hankalaa, mutta siitä voi oppia, etkä voi toisen käytöstä kuitenkaan muuttaa, ainoastaan omaasi.

2) Ehkä hän on itsekäs, eikä halua tuntea ikäviä pelon ja menetyksen tunteita ja siksi itsekkäästi suojelee itseään niiltä ottamalla sinuun etäisyyttä. Jos tästä on kyse, niin ehkä hyväkin, että asia tuli nyt ilmi ja ystävyyssuhteenne viileni.

3) ystävyyssuhteenne dynamiikka muuttui ja se ei käy ystävällesi. Ehkä olette tähän asti keskittyneet lähinnä häneen ja hänen ongelmiinsa, ja se, että pitäisikin nyt vaihteeksi keskittyä enemmän sinuun oli hänelle sietämätön asia. Tässäkin tapauksessa lienee hyvä asia, että yksisuuntainen suhde päättyy.

Tosi hyvä, että sinulla on puoliso rinnallasi, etkä joudu yksin taistelemaan sairautta vastaan. Olet varmasti tehnyt kaikkesi, et voi pakottaa toista. Jätä pallo hänen kentälleen, ehkä hän vielä palaakin, kunhan toipuu ensijärkytyksestään. Sitten voit miettiä, otatko palaajan vastaan vai et.