Lue keskustelun säännöt.
Pääsin vihdoin keskustelemaan tänään mielenterveystoimistoon pitkään jatkuneista peloista ja traumoista.
27.03.2006 |
Käynnin jälkeen oli aivan kauhea olo, kaikki tuntui vielä pahemmalta kun asiat nosti pöydälle. Mutta nyt kun olo on rauhoittunut, tuntuu hyvältä että pääsee puhumaan. Jouduin jokunen vuosi sitten psykoosin vuoksi mielisairaalaan, joka aiheutui mm. pitkästä unettomuudesta. Sen jälkeen kävin juttelemassa avohoidossa muutaman kerran, mutta lopetin kun ei tuntunut olevan tarvetta siihen. Nyt useamman vuoden kuluttua siitä, asia on noussut uudellee pintaan. Nyt olen viime kuukaudet ollut tosi kovassa stressissä, kärsinyt unettomuudesta, masennuksesta sekä muita stressaavia tekijöitä on. Sen lisäksi on tullut kamala pelko siitä, että sairastun psykoosiin uudelleen. Sain sairaalasta ohjeeksi, että pitää puuttua ajoissa jos tuntuu että on liikaa stressaavia tekijöitä. Ja se siinä on ongelma itselleni ollutkin, että olen alkanut " tutkimaan" omaa käyttäytymistä, puhumista, ajattelemista, sanomisia yms. Eli pelkästään tuo on vienyt niin paljon energiaa ja saanut melkein sekoamaan. Kaiken keskellä tuntui etten voi töistäkään olla poissa. Onneksi tajusin viimein mennä lääkäriin ja nyt on unettomuus kunnossa lääkkeiden avuin, sairauslomaa ja aikaa pysähtyä. Työpäivän jälkeen tuntui että päässä oli pelkkä kaaos, kun yritin itse selvittää " olenko normaali" sekä muita stressaavia tekijöitä. Sairaalajaksolta on paljon traumoja (eli silloisia harha-ajatuksia, jotka silloin tuntui todelliselta, joista pitää päästä puhumaan). Kaiken kaikkiaan edessä on vielä pitkä matka siihen kokonaiseen minään, joka joskus ennen olin. En ole vieläkään hyväksynyt sitä että sairastuin. Tosta asiasta kun en voi puhua normaalisti, kun aina on pelko siitä että joku kertoo eteenpäin. Ja aina kun riittää niitä ihmisiä ympärillä, jotka muutenkin tekee diagnoosia terveillekin ihmisille, että on esim. skitsofreenikko. Harva kun kuitenkaan tietää, että psykoosejakin on niin monella diagnoosilla ja skitsofreenikon diagnoosia ei ihan hepposesti kenellekään anneta. Eli elämä tämän kokemuksen jälkeen on aika haastavaa, kun ihmisiä loukataan ja arvostellaan pienistäkin asioista, loppujenlopuksi tietämättä kuitenkaan mikä kenenkin tausta on. En tiedä sainko kerrottua kaiken mitä halusin sanoa, mutta ainakin osan siitä. Toivon että kun nyt pääsin juttelemaan mielenterveystoimistoon, niin saisin aikaan itselleni edes jonkinlaisen itsetunnon ja tuntea olevani arvokas. Vaikka matka saattaa kestää.
Kommentit (6)
Matka voi tuntua pitkältä, mutta olet sen vaikeimman jo tehnytkin, hakenut apua, se on oleellista. Tuosta on hyvä jatkaa!
Aurinkoista kevättä sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa jotenkin niin tutulta. Itsellä tällä hetkellä sellainen tilanne, että tuntuu kuin kaikki olisi jotenkin mua vastaan.... Jään myös jatkuvasti miettimään mitä olen sanonut, tehnyt, ajatellut ja miksi...mietin onko normaalia vai epänormaalia ja oon muutenkin kai tekemässä itse itseni hulluksi.
Tilannetta pahentaa luonnollisesti kaikenlaiset ylimääräiset stressiä aiheuttavat asiat...lasten pitkäaikaiset sairaudet, miehen työttömyys, joka nyt vaihtui työhön jossa mies on viikot ja kotona vain viikonloput, taloudellinen tilanne jne.... Pahin niitti oli kuitenkin kun sain jälleen huomata, että ihmiset joita olen pitänyt ystävinäni, eivät todellakaan ole sellaisia. Kaikki sanomiset ymmärretään väärin eikä tuo väärin ymmärtäminen voi aina olla tahatonta. Tuntuu, että jokainen oma sanominen kääntyy mua vastaan. Onneksi voin kuitenkin miehelle puhua edes joistakin asioista, se ei ala vittuilemaan ja äiti on ollut myös aina hyvä kuuntelemaan.
Nämä ystävät vaan vääntävät jokaisen asian mitä henkilökohtaisesta tilanteestani puhunut aivan päälaelleen. Ei jaksa... Viisas päätös onkin, etten enää puhu entisenkään veraa asioistani...ennenkään ole juuri mitään puhunut, mutta nyt en enää mitään.
VÄsyttää paljon ja olisi niin ihanaa jos jaksaisi enemmän nauttia noista ihanista lapsista kaikista ongelmista huolimatta. Täytyisi kai raahautua lääkäriin, mutta on niin suuri kynnys lähteä kun olen itsekin hoitoalalla töissä. Onneksi en sentään ole työelämässä nyt...eipä olisi minusta nyt juuri kenellekään apua. No en jaksa nyt enää enempää valittaakaan...alkaa väsyttään likaa kun näitä miettii.
Voimia sinulle joka tapauksessa, toivottavasti tilasi ei tällä kertaa mene yhtä huonoksi kuin edeltävällä kerralla.
Nyt on estolääkitys päällä, stressitekijöitä vähennetty eli ei oikeastaan ole suurta mahdollisuutta sairastua. Jos vaan maltan kuunnella omaa oloani. Mene rohkesti lääkäriin, kyllä hoitoalallakin työskentelevät on ihmisiä siinä missä muutkin. Ja voivat sairastua ja tarvita apua yhtälailla. Tiedän kyllä mitä tarkoitit, mutta ajattele sitä kuinka tärkeä itse olet. Ja kuinka tärkeää että jaksat äitinä. Mene ajoissa juttelemaan, niin pääset asioista nopeammin ulos. Voimia! ap.
Taidan kyllä mennäkin kun saan vain nuo lapset ensin parempaan kuntoon...ja tehtyä tuhat muuta asiaa sitä ennen...tiedät varmaan nää kuviot. Viime aikoina on onneks lähtenyt pahaolo purkautumaan jotenkin spontaanistikin. On tullut itkeskeltyä aikas paljon. Ihan yhtäkkiä tulee vaan asioita mieleen ja alkaa sellanen " vapauttava itku" .
No on tässä toisaalta niitä suruja ollutkin viime aikoina ja aika pitkäänkin itseasiassa. Eikä niitä ole ollut aikaa itkeskellä...Kai ne sitten nyt purkautuvat pois, joskushan surut on surtava.
Kyllä tämä varmaan tästä helpottaa. Itseäni auttaa se, etten ole koskaan ollut itsetuhoinen eikä pahoinakaan hetkinä ole tullut vielä sellaista todelliseta luovuttamisen tunnetta vaan niitä sellasia läheltä piti luovuttamisia. Kai kuitenkin tykkään elämästäni vielä niin paljon, että sitä jaksaa päivän kerrallaan eteenpäin. Pakko tässä varmaan on mennä jonnekkin puhumaan...tietää vaan että jonot taas on mitä on ja avun taso paikkakunnalla hirvittää. No mitäs siitä sen enempää elämä jatkuu joka tapauksessa.
Kiitti ja voimia sulle edelleen takas.
sain purettua itseni terapiassa ja kunnolla..