Lue keskustelun säännöt.
Lapset kyllä tuntevat tulevansa loukatuiksi, mutta nielevät sen, jos vanhempi niin tahtoo
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä2079 kirjoitti:
En oikein tiedä mihin viittaat, mutta yleisellä tasolla:
On hyvä oppia, että ihan kaikesta ei pidä loukkaantua, itseään ei pidä ottaa niin vakavasti.
Ihan mitä tahansa ei kuitekaan pidä niellä ja silloin pitää sanoa olevansa loukkaantunut. Loukkaajalla on vain yksi tie: pyytää anteeksi, vaikka olisi kuinka "vahingossa" loukannut. Eikä sitä muotoilla, "anteeksi, että/ jos loukkaannuit", vaan "anteeksi että loukkasin sinua". Vaikka loukattu nielisikin loukkauksen, niin näkyyhän se päälle, että hänellä on paha mieli ja anteeksi on pyydettävä silloinkin.
Tällaiset asiat lapset oppivat vanhempien esimerkin ja opastuksen kautta, ei komentamalla ("tahtomalla"). Ihminen, jolla on hyvä itsetunto, ei loukkaa toista eikä pienestä loukkaannu.
Olen samaa mieltä, mutta mutta mikä "pakottaisi" vanhemman jolla on jäykkä niska pyytämään lapselta anteeksi? Mikä pakottaa vanhemman edes myöntämään toimineensa loukkaavasti lasta kohtaan? Jos ei itse sitä ymmärrä? Mitä "oikeuskeinoja" lapsilla on saada vanhempi pyytämään anteeksi? Mikä pakottaisi vanhemman näkemään, että kyllä, kyllä sinä nyt vain loukkasit? Ei mikään.
Ehkei niin kamalaa, jos vain anteeksipyyntöä ei tule, mutta kun on vanhempia, jotka rankaisevat oman toimintansa aiheuttaman kiukunkin osoittamisesta.
ap
Kiitos selvennyksestä viestissä 5.
Kysyt tosi vaikeita ja hyviä kysymyksiä. Se, ettei ota lapsen tunteita vakavasti, on mitätöintiä. On vanhempia, jotka katsovat, ettei lapselta tarvitse pyytää anteeksi, koska hän on "vain" lapsi. Se on sietämätöntä. Tuskin he kovin helposti pyytävät anteeksi aikuisiltakaan.
En tiedä vastauksia kysymyksiisi, mutta siitä olen satavarma, että lapsi vie aikuisuuteen saman jäykkäniskaisuuden, jonka ovat vanhemmiltaan oppineet.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä2079 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä2079 kirjoitti:
En oikein tiedä mihin viittaat, mutta yleisellä tasolla:
On hyvä oppia, että ihan kaikesta ei pidä loukkaantua, itseään ei pidä ottaa niin vakavasti.
Ihan mitä tahansa ei kuitekaan pidä niellä ja silloin pitää sanoa olevansa loukkaantunut. Loukkaajalla on vain yksi tie: pyytää anteeksi, vaikka olisi kuinka "vahingossa" loukannut. Eikä sitä muotoilla, "anteeksi, että/ jos loukkaannuit", vaan "anteeksi että loukkasin sinua". Vaikka loukattu nielisikin loukkauksen, niin näkyyhän se päälle, että hänellä on paha mieli ja anteeksi on pyydettävä silloinkin.
Tällaiset asiat lapset oppivat vanhempien esimerkin ja opastuksen kautta, ei komentamalla ("tahtomalla"). Ihminen, jolla on hyvä itsetunto, ei loukkaa toista eikä pienestä loukkaannu.
Olen samaa mieltä, mutta mutta mikä "pakottaisi" vanhemman jolla on jäykkä niska pyytämään lapselta anteeksi? Mikä pakottaa vanhemman edes myöntämään toimineensa loukkaavasti lasta kohtaan? Jos ei itse sitä ymmärrä? Mitä "oikeuskeinoja" lapsilla on saada vanhempi pyytämään anteeksi? Mikä pakottaisi vanhemman näkemään, että kyllä, kyllä sinä nyt vain loukkasit? Ei mikään.
Ehkei niin kamalaa, jos vain anteeksipyyntöä ei tule, mutta kun on vanhempia, jotka rankaisevat oman toimintansa aiheuttaman kiukunkin osoittamisesta.
apKiitos selvennyksestä viestissä 5.
Kysyt tosi vaikeita ja hyviä kysymyksiä. Se, ettei ota lapsen tunteita vakavasti, on mitätöintiä. On vanhempia, jotka katsovat, ettei lapselta tarvitse pyytää anteeksi, koska hän on "vain" lapsi. Se on sietämätöntä. Tuskin he kovin helposti pyytävät anteeksi aikuisiltakaan.
En tiedä vastauksia kysymyksiisi, mutta siitä olen satavarma, että lapsi vie aikuisuuteen saman jäykkäniskaisuuden, jonka ovat vanhemmiltaan oppineet.
3
Minä otan lasteni tunteet vakavasti, mutta käyttäydyn helposti tuon kohtelun seurauksena kuin lapset olisivat tunteettomia. Sellainenhan minunkin piti olla, tunteeton. Ja sellainen äitini oletti minun olevan. En tiennyt itse, mikä määrä tunteita on ok, joten en osannut "vaatia", että kyllä mun tunteilleni on oltava oikeus. Mistä mä sen oisin voinut tietää, olinko kohtuuton tai jotain? Ei kukaan lapsi halua olla "hullu" tai kohtuuton vanhemman mielessä. Siis vihaan ihmisiä, joiden mielestä tunteille on oltava jokin raja tai rajoitus, milloin olet normaali. He eivät ole eläneet minun lapsuuttani. Voin sanoa heille, että KAIKKI tunteet ovat aivan normaaleja, eri asia on tietty se, miten pärjäämme niiden kanssa.
Täälläkin on välillä niitä aloituksia, että olenko kohtuuton, kun tunnen "näin tai noin"? Kuuluisiko minun vain tuntea nuin? No, et ole, eikä kuulu, mutta käytöstäsi voit toki funtsia.
Onneksi isä, joka ei tosin asunut kanssamme, oli toista maata, ei koittanutkaan olla täydellinen, eikä vaatinut sitä minulta. Mutta senkin tuen äiti sillälailla vei, että isompana sanoessani äidille, että isäpäs suhtautuukin minuun ymmärtäväisemmin, niin äiti sanoi, että "sinun isäsi on sellainen luuseri, että sillä mitä hän sinusta ajattelee ei ole mitään väliä. Kukaan muu maailmassa ei tule ajattelemaan samoin". Että silleen.
ap
Mutta onneksi mieheni sitten ajatteleekin toisin kuin äitini, lähemmin kuin isäni. Hähä, äiti.
ap
Siksihän minä olen terapiassakin, että oppisin näkemään lastenkin tunteet. Koska ensin mun on nähtävä omani. Siellä terapiassa. Mutta se ei olekaan ihan helppoa hommaa, kun sen terapeutin tulee olle todella kannustava ja hyväksyvä, niin ennen kaikkea HYVÄKSYVÄ, että ne mun tunteet mä pystyn saamaan esiin ja tunnistamaan.
Mä kävin aikaisemmin terapian, joka oli kognitiivinen, eikä se terapeutti saanut mua näihin tunneasioihin syvälle pääsemään. Surkea tapaus. Mä menisin, jos joku näyttäis oven ja auttaa sen aukaisussa.
Nykyinen terapeutti vaikuttaisi olevan tässä hyvä. Onneksi. En olisi ilman palstaa päätynyt sinne, täällä joku vinkkasi, että ehkä äitisi on narsisti. Olin sitä ennemminkin katsellut kirjoista, mutta koska kaikki kohdat eivät sopineet, ajattelin, että no ei tää sitä oo. Mutta sitten aloinkin lukea tarkemmalla kammalla, että sopiiko mikään. Ja sitten alkoi napata. Hain terapiaa narsismin tuntevasta terapeutista ja se on ollut todella arvokas apu minulle.
Toivon, ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä samasta yhtä kauan kuin minä, jos jollekin ois mitään apua mun teksteistä.
ap
Ja siis lapsi ei vain herännyt kahdeksalta, vaan halusi aloittaa siltä seisomalta pahvilaatikkoaskartelun, jossa pahvin leikkaamisesta, repimisestä ja muusta tuli korvatulpat läpäisevää ääntä. Kun talossa ei ollut yhtään paikkaa jossa askarrella häiritsemättä muidn unta sanoin, että älä vielä aloita. Ja lapsi sanoi, että aloitanpas. Jolloin sanoin, että ei, kun äitiä on toteltava. Ja lapsi oli sitten jotenkin onneton. No totta kai on, kun säännöt on ihan epäselvät! Isä antaa kaikkeen tuollaiseen luvan kävellen siinä MINUN ylitseni, minä en. En minäkään antaisi lapsille lupaa miestä häiritsevään asiaan kysymättä mieheltä.
ap