En halua/jaksa hakea apua, vaikka tarvitsisin sitä todella

Olen parikymppinen opiskelija. Olen kärsinyt nyt muutaman vuoden ahdistuksesta, masentuneisuudesta (ei ole diagnosoitu masennusta), hirveästä stressistä ja surkeasta itsetunnosta. Uutena riesana luulosairaus. Syinä tähän ne klassiset: koulukiusatuksi tuleminen peruskoulussa ja traumatausta (suht. tuore, ei mitään lapsena hyväksikäytetyksi tulemista).

Pitkittynyt masentuneisuus ja ahdistus on kärjistynyt jo useamman kuukauden ajan paniikkikohtauksiksi. Illat menevät usein pelkkään surkeassa fiiliksessä rypemiseen, makaan sängyllä enkä jaksa katsoa edes netflixiä kun keskittymiskyky ei riitä. Ajastukset vaeltelevat itsesyytöksistä itsetuhoisiin ajatuksiin - en ole kuitenkaan koskaan tehnyt mitään itsetuhoista.

Opinnot pystyn suorittamaan, vaikka välillä tuntuu todella raskaalta. Poissaoloja ei kuitenkaan ole kuin harvoin vaikka tehtävät olisivat tehty huolimattomasti. Liikunta ja ulkoilu helpottavat. Erityisesti jooga, meditointi ja muu rentouttava toiminta. Vaatii kuitenkin ponnisteluja useamman tunnin että jaksan nousta ylös sängyn pohjalta.

Huono itsetunto näkyy erityisesti jatkuvana itsesyytösten lateluna, itsesäälin kerjäämisenä, arvottomuuden tunteena, itseni vähättelynä, kuvittelen että olen täysipaska muihin verrattuna joka kantilta. Pidän itseäni äärettömän rumana ja lihavana, vaikka BMI on 21 ja koskaan ei ole erityisemmin rumaksi haukuttu. Häpeän itseäni ja pilkkaan vartaloani.

Voisin kuvailla itseäni juuri tällaiseksi, että päältä päin näytän varmasti koululla täysin normaalilta, terveeltä ja hyvinvoivalta. Vapaa-ajalla olen kuitenkin kaikkea muuta. Psykologilla olen käynyt muutamia kertoja (5-10 krt) satunnaisesti, mutta jopa psykologin tapaaminen on ylitsepääsemätöntä välillä.

Olen ihan hukassa. Avun hakeminen tuntuu raukkamaiselta ja hankalalta. Lääkkeiden syöntiin en haluaisi ryhtyä, mutta voiko tässä kohta muutakaan? Mitä minun pitäisi tehdä? :(