Onko työuupumuksen hoito todellakin tällaista Suomessa?! Onko työntekijällä enää oikeuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuotahan se oli omalla työpaikallakin. En vaan tajunnut, miteen uupunut olin, luulin vain tulleeni tyhmäksi ja hitaaksi. Sitten tuli yt:t ja lähtö tuli, mutta sen jälkeen työuupumuskin vähitellen hävisi. Kova vilske entisellä työpaikalla kuuluu olevan, vanhat työntekijät lähtevät kuka minnekin ja uusia haetaan koko ajan.

Oman uupumuksen hoksaaminen oli hankalaa, kun halusi pitää yllä sitä illuusiota että "kyllä jaksaa". Mutta se mikä minua tässä jäi ihmetyttämään ja ahdistamaan oli se, että kun hoksasi sen uupumuksen ja lähti hakemaan apua, niin ei sitä tullut sillalailla kuin olisi voinut järjellä ajatella. Jos useampi tekee ilmoitusta samasta työpaikasta ja on ihan yleisesti tiedossa että ongelmia on, niin luulisi että siihen on jonkun pakko puuttua. Jotenkin ihan hurjaa, että siinä sitten oltiin melkeen keskenämme.

Ap

No maalaisjärjellä se menisikin noin. Että jos usea työntekijä kärsii, niin siihen olisi pakko puuttua. Mutta kuka siihen voisi puuttua? Ei kukaan muu kuin sen firman johto ja omistajat. Työterveydellä tai luottamusmiehellä ei ole valtaa tehdä muutoksia siinä firmassa. Ja jos toimitusjohtaja päättää, että huonot ja ilkeät keskijohdon päälliköt saavat jäädä töihin, niin mitään muutosta ei tapahdu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä vaan ihmettelen että mikä uuvuttaa? Onko elämä muutenkin sekaisin? Onko koko elämä uupumista? Työssä tehdään töitä ja jos ei ehdi seuraavana päivänä jatketaan

Niin, että seuraana päivänä niiden edellispäivän töiden lisäksi on normaalit työt, joita ei muutenkaan ehdi tehdä. Sitä seuraavana päivänä on edellispäivän rästitöiden lisäksi on normaalit työt. Kyse on siitä, että työmäärää ei mitenkään ehdi tehdä normityöpäivän aikana pois. Jos yksikin työntekijä on pois, koko homma levähtää käsiin. Tunnolliset työntekijät yrittävät joustaa, kun entiset yt:t on muistissa ja johto uhkailee epäsuorasti "tulevista huonoista ajoista". Työpaikan menettämisen pelossa sitä vääntyy vaikka minkälaiselle korkkiruuville eikä sellaista kukaan jaksa.

Huonoa johtamista, väärin mitoitettu työ ja pelolla johtamista. Ei ollenkaan harvinaista suomessa, ikävä kyllä.  Sille ei kuitenkaan voi mitään, jos toimitusjohtaja / yrityksen hallitus ei ryhdy aktiivisesti muuttamaan asioita. Ja ne ei välttämättä halua muuttaa asioita. Viisainta mitä työntekijä voi tehdä on vaihtaa mahdollisimman nopeasti työpaikkaa. Eikä pelätä uhkausta joutua yt:ssä ulos, koska se saattaisi olla jopa pelastus terveyden kannalta. Jos pelolla johdetaan, niin siihen ei kannata alistua alkamalla pelkäämään. Jos sinua pelotellaan, niin päätät itse, että pelkäätkö. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihda ihmeessä työpaikkaa. Itsekin tein niin, kun työpaikalla oli kiinnostus zero korjata ongelmia. Jos työpaikalla ei ole mitään tukea ja ymmärrystä työkyvyn tukemiseen niin uupuneena sitä syyllistää vaan itseään ja alkaa uskoa, että on maailman paskin työntekijä ja syypää itse kaikkeen. Ei se ole niin. Kuvittelin myös, että kun taustalla on pitkiä sairaslomia edellisessä työssä, on uuden työn saaminen lähes mahdotonta. Pahimmassa vaiheessa mietin itsaria koska ajattelin että en enää kelpaa mihinkään enkä saa enää ikinä työtä, tai jos ihmeen kaupalla saankin, sössin sielläkin asiat.

Todellisuudessa loppujen lopuksi löysin ihan suhteellisen nopeasti uuden työn, jossa minulla menee ihan hyvin. Tuntuu hyvältä tehdä ihan normaalisti työtä työpaikalla, jossa perusasiat on kunnossa, voi keskittyä työntekemiseen ja työkaverien kanssa on kiva henki. Aiemmassa työpaikassakaan itse työnteko ei minua missään vaiheessa uuvuttanut, vaan se tavallinen tarina suomalaislla työpaikoilla, eli organisaatiomuutosten ja yt-neuvotteluiden myötä pääsi valloilleen kaikenlainen epäasiallinen kohtelu, kuppikuntaisuudet ja työn hallitsemattomuus. Huono johtaminen sairastuttaa työntekijät, mutta tokikaan nämä johtajat eivät silloin peiliin katsomisen taitoakaan osaa, vaan syy vieritetään työntekijöiden ja eritoten sen heikoimman niskoille.

Suosittelen vaihtaa vaikka mieluummin totaalisesti alaa, kuin tuhoamaan terveyttään paskassa työpaikassa. Oikeuksien puolesta taistelun totesin itsekin valitettavasti turhaksi tieksi. Jätä paska taaksesi ja keskity oman jaksamisen kuntoon saamiseen.  

Kiitos.

En tosiaan ole enää kyseisessä työpaikassa. Se mikä minua harmittaa, on että minulla ei ollut energiaa hakea muuta työtä, kun olin vielä töissä. Ja minun olisi pitänyt vaatia pidempiä sairaslomia jo silloin, mutta työn luonne oli sellainen, että kaaos olisi ollut odottamassa ja se olisi taas ampunut kollegoden nilkkaan enkä sitäkään olisi halunnut. Joten sinänsä huono homma saada työsuhteen jälkeen pitkää aukkoa cv:hen ja uuden työn saaminen tulee luultavasti hidastumaan. En kuitenkaan aio luovuttaa, kyllä sitä varmasti jotain, ihan mitä tahansa työtä saa, vaikka siinä voisi kestää.

Alanvaihtokaan ei pelota. Se mikä minua pelottaa, on tämän tapahtuminen uudestaan. Koska tiedän jo että silloin ei jää muuta vaihtoehtoa kuin loparit. Saisi olla huono tuuri jos osuisi heti uudestaan kohdalle, mutta silti, turhauttavaahan tuo on.

Ap

Ohis itseasiassa työuupumuksen kokeneet saavat todennäköisemmin burnoutin. Nyt kun haet uutta työtä burnoutin esiin ottaminen työhaastattelussa (vaikka se menisi esimiehen piikkiin) heikentää olennaisesti työnsaantimahdollisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, sairasloma ei voi jatkua ikuisesti ja jos työpaikka ja esimies on paska, ei se sinua kuntouttamalla tai keskustelemalla tai sairaslomailemalla parane. Työpaikka ja/tai ammatti vaihtoon. Näin se vaan on. 

Tämä taitaa valitettavasti olla totta. Tsemppiä ap, elämä jatkuu. Uupumus on kova paikka, joka pakottaa tekemään muutoksia muuhunkin kuin "omaan asenteeseen" (vaikka niin saataa ulkopuolisilta kuulla ja itsekin itselleen väittää). Lepää ja tutkaile. Löydät vielä uuden suunnan.

Kiitos.

Olen kovasti yrittänytkin lepäillä, jotta olisin mahdollisimman pian valmis hakemaan (ja toivottavasti saamaan) töitä. Kelan kanssa tulleet ongelmat olivat vaan jotenkin irvokas lisä tuohon kaikkeen. Nyt kun olen muutenkin ollut muisti- ja keskittymisvaikeuksissa, stressiherkkänä ja hieman pihalla uupumuksen takia, niin on pitänyt soitella hukkuneiden hakemusten perään ja stressailla lisää. Voin vaan kuvitella miten hankalaa masentuneiden on hoitaa paperiasioitaan, kun nyt sai itse hieman makua siitä.

Ap

Sama täällä. Mulla Kela lisäsi stressiä tuhottomasti. En saanut maksusitoumusta lääkkeeseen joka on välttämätön. Rahat olivat aina myöhässä. Työntekijät olivat todella ilkeitä.

Kun on muutenkin heikossa kunnossa niin ei kaipaisi mitään ylimääräistä stressiä siihen. :/ Minulle Kelan työntekijät ovat onneksi olleet kohteliaita, vaikka pelkäsin että jos he jostain nappaavat uupumusmerkinnän, niin kohtelevat eritavalla. Vaan onhan se ollut turhauttavaa ja stressaavaa selvitellä asioita, kun pitäisi keskittyä siihen toipumiseen.

Ap

Mun ensimmäinen kohtaaminen Kelan kanssa oli hyvä! Seuraava oli karmiva. Sitten oli ok. Sitten taas sellainen, että voi kun et ole täyttänyt paperia x, niin tukesi ovat myöhässä. Sanoin että jokin perusturva on Suomessakin, jos on lapsikin. Sitten tuli että voi voi voi, mene sossuun, kamalaa jos lapsellasi ei ole ruokaa! Silkkaa vittuilua, ilman konkreettista apua. Kyllä mä nyt pakasteaineksista ja spagetista pastan väännän.

Ohis tottakai Kelalla on Toimintapa, jota noudatetaan. Jos jokin lappu on täyttämättä, se pitää täyttää ennen kuin tuki tulee tilille. Osa tätä toimintatapaa on se, että toimeentulotuen saa sossusta. Eli Kelan vastaus oli juuri sitä miten se homma toimii käytännössä.

Itselle sattui myös työterveydessä ihan lääkäri from hell. Olin sitä ennen jo käynyt toisella lääkärillä jonkin aikaa (sijaisti tuota ekaa), ja tiedoissani oli tarkkaan merkinnät vuosien työpaikkakiusaamisesta, esimerkkejä epäasiallisesta kohtelusta ja niin edelleen. Ja tämä akka aloittaa minulle "Jaa sinulla on sitten ollut jotain sanaharkkaa esimiehen kanssa". Ihan niinkuin kyse olisi jostain yksittäisestä kiistasta ja sanaharkasta! Sitten tämä asiantuntija laittoi minut luettelemaan tiimien henkilömääriä, ja kun ne eivät siinä itkuisena täsmänneet (tyyliin sanoin "koko osastolla on noin 20..." ja myöhemmin  "oisko tiimeissä jotain 10 ja 7"), alkoi hirveä painostus että olikos niitä nyt 20 vai 17! Ihan kuin se olisi ollut se pääpointti. Lisäksi mm. kertoi kuinka "nuorena sitä ajattelee asioista niin mustavalkoisesti, kyllä se sitten helpottaa myöhemmin" (oli silloin reilusti yli 30v), enkä enää edes muista mitä kaikkea epäasiallista sontaa sieltä oikein tuli. Ajattelin vain, että jos olisi heikompi ihminen, niin varmaan olisi tappanut itsensä tuollaisen käynnin jälkeen.

Onneksi työpsykologi olikin sitten eri maata. Tein tuosta hirviöakasta valituksen hänen esimiehelleen joka lupasi palata asiaan, mutta mitään ei siitä sen jälkeen kuulunut. Ihan kamalaa ajatella miten lääkäri voi sanoa tuollaisia asioita ihmiselle, jota on todistettavasti vuosia kiusattu, ja joka tulee hänen vastaanotolleen itkien. "Ajattelet vain mustavalkoisesti, ei sitä tarvitse kaikesta kimpaantua"!!!

Minun tapauksessani tilanne työpaikalla ei parantunut. Juurikin aivan hirveän surkeaa johtamista ja täysin kieroutunut työilmapiiri. Kiusaajani laitettiin hetkeksi eri hommiin, mutta myöhemmin ylennettiin takaisin esimieheksi (kiusasi myös muita, ei minua). Itse pääsin onneksi pakenemaan noin 10 vuoden jälkeen, kun vihdoinkin pääsin muualle töihin. Jos en olisi päässyt, olisin mieluummin jäänyt työttömäksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulin että pystyisin ihan tuosta vain hakemaan uutta työpaikkaa. En pystynyt tekemään edes yhtään hakemusta 4 kk aikana. Kaikki paha mieli vyöryi päälle. En kyennyt avaamaan laskuja, en pystynyt urheilemaan vaikka siihen vihdoin olisi ollut aikaa. Koko kroppa oli täysin väsynyt. Jos ei olisi lasta, niin olisin varmaan maannut koomassa. Järkyttävä paha mieli on edelleen siitä miten mua kohdeltiin.

Minulla oli sama juttu. Meni kolme kuukautta, että pystyin hakemaan uusia töitä. Ja on ihan totta että apua ei mistään saa eikä useinkaan työpaikalla mikään muutu, varsinkin jos vikaa on esimiehessä. Itse tajusin onneksi melko ajoissa että minun täytyy lähteä pois ennen kuin sekoan. Luojan kiitos, uskalsin tehdä niin! Muuten olisin varmaan jossain lataamossa nyt. Sain uusia töitä ja nyt reilun puolen vuoden jälkeen haluan vain unohtaa tuon kamalan työpaikan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun alan pahimman uupumuksen jälkeen saada aivotoimintaani takaisin, olen alkanut pohtimaan omaa kuviotani. Onko työntekijällä nykyään enää oikeuksia ja sananvaltaa?

Uskalsin ottaa yhteyttä työterapiaan vasta puolen vuoden päästä siitä kun tunnistin uupumuksen. Itse terapia oli hyvin pintapuolista "laastaria" ja hyvä jos edes kerran kuukaudessa. Lisäksi työnantaja kustansi vain noin viisi käyntikertaa. Terapeutti lupaili kolmikantakeskustelua, jossa esimies olisi velvoitettu korjaamaan työpaikan oloja. Tätä ei koskaan tapahtunut.

Sinnittelin mahdollisimman pitkään ilman sairaslomaa, vaikka työn teko oli hankalaa. Kun lopulta romahdin niin että en meinannut päästä ylös sängystä ja itku/paniikkikohtausta loppumaan, sain työterveylääkärin vastaanotolla todella tylyä kohtelua. Hän voivotteli että tämä tekee huonoa minun uralleni, mutta jos nyt viikon kirjoittaa sairaslomaa jotta "saan hieman ryhdistäydyttyä". Tämän jälkeen tajusin anoa jo aiemmin sairaslomaa, ja ihan toiselta lääkäriltä (sairaslomia tuli myöhemmin useita).

Kollegoillani oli samoja ongelmia kuin minulla, sekä työpaikkamme ongelmat olivat yhteystyöorganisaatioillammekin tiedossa. Ei siis todellakaan mitään mitä olisin päästäni keksinyt. Pomo oli tunnettu siitä että ei huomioi alaisiaan ja hän jopa rehvasteli aiemmin uuvuttamillaan työntekijöillään. Nämä oli julkisia salaisuuksia.

Kävin esimiehen kanssa useita keskusteluja tilanteestani, ja se oli kuin olisi seinälle puhunut. Muutoksia ei tapahtunut. Useampi kollega myös uupui, joutui sairaslomalle ja yritti keskustella ja meno jatkui samana.

Useampi teki ilmoitusta luottamusmiehelle, ei mitään vaikutusta. Ilmoitettiin työsuojeluun ja parasta mitä sieltä voitiin tehdä oli muutama tarkastuskäynti, jolla ei juurikaan ollut vaikutusta niihin kaikkiin syvempiin ongelmiin. Myös esimiehen esimiehelle ilmoitettiin, mutta hänkin vain lupasi tarkkailla tilannetta.

Nyt en ole enää siellä töissä, vaan olen taistellut parin kuukauden välein Kelan sairaslomabyrokratian kanssa. Hakemukseni on hukkunut ja rahat on venyneet ja ties mitä ylimääräistä, niin että varmasti lähtee usko kaikkeen.

On vaan jotenkin todella kädetön olo koko touhusta. Tätäkö tämä nyt on?

Työterveys ei voi velvoittaa esimiestä mihinkään. Ne voi kyllä ehdottaa esimiehelle, että työtä olisi hyvä vaikkapa keventää, mutta mikään pakko ei esimiehen ole niin tehdä. Työterveys vaan suosittelee, esikmies päättää ja vastaa kaikesta.

Näin se menee. Mut laittoi kiusaajaesimies työkykyarviointeihin kun olin kokenut traumattisen elämäntilanteen. Tuli hyvät tulokset. Alattiin tarkistamaan faktoja ja huomattiin että olin tehnyt kaiken muun ohella hullusti töitä, enemmän kuin muut. Työterveys vaati muutoksia työtehtäviini. Neurologi sanoi suoraan että lakkaa olemasta juoksutyttö ja kieltäydy. Muutoksia ei tullut vaan kosto.

Itsekin yritin aluksi "kompensoida" uupumusta ja tehdä kamalana töitä. Ja luonnollisesti esimies kannusti tätä että ylitöitä tehdään ilman että niistä saisi mitään ekstraa. Onneksi heräsin siitä sumusta aika pian ja tajusin puolustaa oikeuksiani.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä vaan ihmettelen että mikä uuvuttaa? Onko elämä muutenkin sekaisin? Onko koko elämä uupumista? Työssä tehdään töitä ja jos ei ehdi seuraavana päivänä jatketaan

No nyt kuulostaa siltä että ihan pihalla ollaan. Ei se ole aina se työmäärä joka uuvuttaa. Vastakin on uutisoitu että se on yleensä huono esimies joka uuvuttaa. Ja se että ei voi vaikuttaa omaan työhönsä. Yleensä tunnolliset on niitä jotka uupuu. Ne jotka haluaa tehdä työnsä kunnolla ja asiallisesti. Siinä pilataan hyvää työvoimaa ja työntekijä syyttää aina ensin itseään, ennen kuin tajuaa katsahtaa ympärilleen että ongelmaa voisi olla siellä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulin että pystyisin ihan tuosta vain hakemaan uutta työpaikkaa. En pystynyt tekemään edes yhtään hakemusta 4 kk aikana. Kaikki paha mieli vyöryi päälle. En kyennyt avaamaan laskuja, en pystynyt urheilemaan vaikka siihen vihdoin olisi ollut aikaa. Koko kroppa oli täysin väsynyt. Jos ei olisi lasta, niin olisin varmaan maannut koomassa. Järkyttävä paha mieli on edelleen siitä miten mua kohdeltiin.

Vähän sama tuli itselle myös yllätyksenä. Luulin että kaikkein pahin on ohi, kun lopetin työt. Mutta sitten iski joku "jälki ahdistus". Ei todellakaan ole ollut mitään leppoisaa lomailua tämä. Pahimmillaan saatoin tuijottaa monta tuntia koomassa seinää ahdistuneena. Onneksi minulla on ollut mies auttamassa paperihommien ym kanssa, koska ne olisi ihan varmasti jääneet hoitamatta jos olisin ollut yksin. On saanut työstää itseään että pääsee takaisin arkirytmiin ja taas harrastamaan (koska harrastukset tuppaa jäämään uupumuksessa ensin pois, tai näin ainakin minulle sanottiin).

Hieman hurjaa että kohta pitäisi olla täysin työkuntoinen. Harmittaa niin älyttömästi kaikki. En olisi mennyt niin huonoon kuntoon jos asioihin olisi puututtu. Minun ei olisi tarvinut olla näin pitkään sairaslomalla.

Tsemppiä sinullekin! Eiköhän me tästä suosta nousta, vaikka katkeruutta saattaa jäädäkin.

Ap

Sama juttu. Mä en saanut juuri silloin apua kun olisin tarvinnut. En voinut/uskaltanut näyttää sitä mitä olin kokenut. Kukaan entinen työkaverini ei pitänyt mitään yhteyttä. Tunsin olevani täysin paska. Koska irtisanouduin itse, niin en saanut edes työterveydestä apua. Itkin vain yksin.

Minulla oli siinä mielessä "onnellinen" tilanne, että kollegat tuimme toinen toistamme. Muuten olisin hajonnut kyllä ihan täysin. Mutta siinä oli valtava kynnys uskaltaa tunnustaa toisille että on uupunut. Tuntui niin huonolta työntekijältä, epäonnistuneelta yms. Sitten kun asioista alkoi puhumaan, uskalsi muutkin puhua. Se oli voimaannuttavaa. Muuten sitten jäätiin yksin. Ja nyt kun lopetin työt, niin olen myös ollut aika yksin asian kanssa. Ei ole tullut juuri entisten työkavereiden kanssa juteltua, eikä ole ollut ketään tuttuakaan joka olisi tällaista kokenut. Piti itse hakeutua terapiaan saamaan jutteluapua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, sairasloma ei voi jatkua ikuisesti ja jos työpaikka ja esimies on paska, ei se sinua kuntouttamalla tai keskustelemalla tai sairaslomailemalla parane. Työpaikka ja/tai ammatti vaihtoon. Näin se vaan on. 

Tämä taitaa valitettavasti olla totta. Tsemppiä ap, elämä jatkuu. Uupumus on kova paikka, joka pakottaa tekemään muutoksia muuhunkin kuin "omaan asenteeseen" (vaikka niin saataa ulkopuolisilta kuulla ja itsekin itselleen väittää). Lepää ja tutkaile. Löydät vielä uuden suunnan.

Kiitos.

Olen kovasti yrittänytkin lepäillä, jotta olisin mahdollisimman pian valmis hakemaan (ja toivottavasti saamaan) töitä. Kelan kanssa tulleet ongelmat olivat vaan jotenkin irvokas lisä tuohon kaikkeen. Nyt kun olen muutenkin ollut muisti- ja keskittymisvaikeuksissa, stressiherkkänä ja hieman pihalla uupumuksen takia, niin on pitänyt soitella hukkuneiden hakemusten perään ja stressailla lisää. Voin vaan kuvitella miten hankalaa masentuneiden on hoitaa paperiasioitaan, kun nyt sai itse hieman makua siitä.

Ap

Sama täällä. Mulla Kela lisäsi stressiä tuhottomasti. En saanut maksusitoumusta lääkkeeseen joka on välttämätön. Rahat olivat aina myöhässä. Työntekijät olivat todella ilkeitä.

Kun on muutenkin heikossa kunnossa niin ei kaipaisi mitään ylimääräistä stressiä siihen. :/ Minulle Kelan työntekijät ovat onneksi olleet kohteliaita, vaikka pelkäsin että jos he jostain nappaavat uupumusmerkinnän, niin kohtelevat eritavalla. Vaan onhan se ollut turhauttavaa ja stressaavaa selvitellä asioita, kun pitäisi keskittyä siihen toipumiseen.

Ap

Mun ensimmäinen kohtaaminen Kelan kanssa oli hyvä! Seuraava oli karmiva. Sitten oli ok. Sitten taas sellainen, että voi kun et ole täyttänyt paperia x, niin tukesi ovat myöhässä. Sanoin että jokin perusturva on Suomessakin, jos on lapsikin. Sitten tuli että voi voi voi, mene sossuun, kamalaa jos lapsellasi ei ole ruokaa! Silkkaa vittuilua, ilman konkreettista apua. Kyllä mä nyt pakasteaineksista ja spagetista pastan väännän.

Kun on hankalaa ja aivan loppu niin ei kyllä millään jaksaisi alkamaan vänkäämään jotain byrokratian koukeroita. sioiden pitäisi sujua paljon jouhevammin. :/ Itselläni oli keskittymiskyky ihan nollassa silloin, joten ei todellakaan mitkään lomakkeiden täytöt onnistuneet. Siihen vielä uniongelmat ja paniikkikohtaukset niin avot.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi sitten onneksi tuuri siinä, että mun oma työterveyshuolto on kyllä ollut täyden kympin arvoinen. Olen saanut hyvää kohtelua ja hoitoa, eikä olotilaani ole missään vaiheessa vähätelty. Kelan ja vakuutusyhtiönkin kanssa asiat on sujuneet suht ok. Olen edelleen sairauslomalla ja työkyvytön, burnoutini oli niin totaalinen. 

Siinä suhteessa sinulla on kyllä käynyt tuuri. On niin kiinni lääkäristä. Kun hain töiden jälkeen pidempää sairaslomaa, ensimmäinen lääkärini oli todella empaattinen ja ymmärtäväinen. Sitten lääkärini vaihtui ja nyt onkin kaiken näköistä ongelmaa tullut. Saanut selittää koko kuvion uudestaan, ja hän tuntuu olevan silti ihan pihalla ja epäileväinen että vaan feikkaan kaiken. Ensimmäisen lääkärin kanssa tuli levollinen olo, että kyllä tämä tästä, ja hän on puolellani ja auttaa. Tämän uuden kanssa lähinnä tuntuu että saa taistella oikeuksistaan ja nostaa taas stressiä pintaan.

Tsemppiä sinulle!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä vaan ihmettelen että mikä uuvuttaa? Onko elämä muutenkin sekaisin? Onko koko elämä uupumista? Työssä tehdään töitä ja jos ei ehdi seuraavana päivänä jatketaan

Niin, että seuraana päivänä niiden edellispäivän töiden lisäksi on normaalit työt, joita ei muutenkaan ehdi tehdä. Sitä seuraavana päivänä on edellispäivän rästitöiden lisäksi on normaalit työt. Kyse on siitä, että työmäärää ei mitenkään ehdi tehdä normityöpäivän aikana pois. Jos yksikin työntekijä on pois, koko homma levähtää käsiin. Tunnolliset työntekijät yrittävät joustaa, kun entiset yt:t on muistissa ja johto uhkailee epäsuorasti "tulevista huonoista ajoista". Työpaikan menettämisen pelossa sitä vääntyy vaikka minkälaiselle korkkiruuville eikä sellaista kukaan jaksa.

Näin juuri! Jos jotakin hyvää pitää tästä kokemuksesta keksiä, niin se että oppi omat rajansa. Että työ ei ole kaikki kaikessa ja ei tarvitse uhrata muuta elämää työlle. Olin itse niin uupunut, että vaikka töissä selvisin ulkopuolisten silmiin jotenkuten, niin kotona rojahdin suoraan sängylle itkemään ja tuijottamaan seinää loppupäiväksi. Jokainen liike tuntui suurelta voimanponnistukselta, kun käytin kaiken energiani töissä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuotahan se oli omalla työpaikallakin. En vaan tajunnut, miteen uupunut olin, luulin vain tulleeni tyhmäksi ja hitaaksi. Sitten tuli yt:t ja lähtö tuli, mutta sen jälkeen työuupumuskin vähitellen hävisi. Kova vilske entisellä työpaikalla kuuluu olevan, vanhat työntekijät lähtevät kuka minnekin ja uusia haetaan koko ajan.

Oman uupumuksen hoksaaminen oli hankalaa, kun halusi pitää yllä sitä illuusiota että "kyllä jaksaa". Mutta se mikä minua tässä jäi ihmetyttämään ja ahdistamaan oli se, että kun hoksasi sen uupumuksen ja lähti hakemaan apua, niin ei sitä tullut sillalailla kuin olisi voinut järjellä ajatella. Jos useampi tekee ilmoitusta samasta työpaikasta ja on ihan yleisesti tiedossa että ongelmia on, niin luulisi että siihen on jonkun pakko puuttua. Jotenkin ihan hurjaa, että siinä sitten oltiin melkeen keskenämme.

Ap

No maalaisjärjellä se menisikin noin. Että jos usea työntekijä kärsii, niin siihen olisi pakko puuttua. Mutta kuka siihen voisi puuttua? Ei kukaan muu kuin sen firman johto ja omistajat. Työterveydellä tai luottamusmiehellä ei ole valtaa tehdä muutoksia siinä firmassa. Ja jos toimitusjohtaja päättää, että huonot ja ilkeät keskijohdon päälliköt saavat jäädä töihin, niin mitään muutosta ei tapahdu. 

Totta. Ja sekös turhautti kun minut on opetettu siihen että kaikkia kohdellaan reilusti niin oikeus tapahtuu blaablaablaa. Tosielämässä näin ei ole, valitettavasti. Sai käydä hirveän taiston itsensä kanssa että uskalsi lopettaa työt. Työpaikat on niin kiven alla, mutta kyllä se mielenterveys on tärkeämpi tässä tilanteessa. Olisin jossain lataamossa ollut pian tai narun jatkona jos olisin tuolla jatkanut.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä vaan ihmettelen että mikä uuvuttaa? Onko elämä muutenkin sekaisin? Onko koko elämä uupumista? Työssä tehdään töitä ja jos ei ehdi seuraavana päivänä jatketaan

Niin, että seuraana päivänä niiden edellispäivän töiden lisäksi on normaalit työt, joita ei muutenkaan ehdi tehdä. Sitä seuraavana päivänä on edellispäivän rästitöiden lisäksi on normaalit työt. Kyse on siitä, että työmäärää ei mitenkään ehdi tehdä normityöpäivän aikana pois. Jos yksikin työntekijä on pois, koko homma levähtää käsiin. Tunnolliset työntekijät yrittävät joustaa, kun entiset yt:t on muistissa ja johto uhkailee epäsuorasti "tulevista huonoista ajoista". Työpaikan menettämisen pelossa sitä vääntyy vaikka minkälaiselle korkkiruuville eikä sellaista kukaan jaksa.

Huonoa johtamista, väärin mitoitettu työ ja pelolla johtamista. Ei ollenkaan harvinaista suomessa, ikävä kyllä.  Sille ei kuitenkaan voi mitään, jos toimitusjohtaja / yrityksen hallitus ei ryhdy aktiivisesti muuttamaan asioita. Ja ne ei välttämättä halua muuttaa asioita. Viisainta mitä työntekijä voi tehdä on vaihtaa mahdollisimman nopeasti työpaikkaa. Eikä pelätä uhkausta joutua yt:ssä ulos, koska se saattaisi olla jopa pelastus terveyden kannalta. Jos pelolla johdetaan, niin siihen ei kannata alistua alkamalla pelkäämään. Jos sinua pelotellaan, niin päätät itse, että pelkäätkö. 

Pelolla johtamista oli meilläkin. Sivulauseissa muistuteltiin ties ja mitä ja aluksi se puri ja tein töitä kuin hullu. Siinä vaiheessa kun alkoi tuntua että ehkä se olisi vaan parempi homma jos saisin kenkää, niin olin jo niin syvällä uupumuksessa että mielessä oli paljon muitakin synkkiä ajatuksia. Ensimmäinen diagnoosini oli keskivaikea masennus, mutta se todettiin myöhemmin olevan pelkästään uupumuksesta johtunut tulos.

Ap