Alkoholistin aikuisena lapsena oleminen

Minulla ja äidilläni on aina ollut hankala suhde. Olen aina ollut hankala lapsi, ja siitä saanut myös kuulla. Samalla olen kokenut, ettei minua rakasteta vaan pikemminkin halveksitaan ja että minusta halutaan eroon enkä ole yhtä arvokas, kuin sisarukseni. Tätä tunnetta lisäsi mm. teini-iässä lukuisat kotoa poisheitot (olinhan niin hankala, että oli parempi ajaa minut pois). Lapsena ei voitu mennä mihinkään, koska aiheutin aina jonkun show'n, ja sitten sai koko perhe hävetä.

Muutin pois kotoa 17-vuotiaana, mutta olin ihan hukassa. Oikeastaan aikuistuin edes jotenkin vasta kun tulin äidiksi (ja sekin suht nuorena, 23-vuotiaana).

Yhä edelleen aikuisena äidin suuttuessa hän muistuttelee, miten kamala ja vaikea lapsi olin ja miten hänellä on normaalitkin lapset ja yksi kieroon kasvanut. Äiti on juonut viimeiset kymmenen vuotta melko runsaasti (kuulemma minun takiani aloitti, olinhan niin vaikea teini että äiti turvautui alkoholiin).

Minua hävettää, että olen niin riippuvainen edelleen äidin rakkaudesta. Olen kuin pieni lapsi aikuisen ruumiissa, kun kerron iloiten jostain onnistumisestani (vrt. vaikka taapero, joka ihan itse teki palapelin; "äiti kato mä osasin!").

Äiti laittaa vähän väliä välejä poikki minuun ja kääntää kaiken aina syykseni. Jos esimerkiksi sanon hänen käytöksestään, hän aina suuttuu "en jaksa sinun syyllistämistäsi, ei pidetä enää mitään yhteyttä". Ja kun hän on kännissä, olen totta kai välttelevä ja tylyhkö esim. puhelimessa enkä halua silloin tavata - ja taas minä olen paska, syyttävä, ilkeä, puran pahaa oloani häneen yms.

Miksi en osaa päästää irti? Pahin pelkoni on, että minusta tulee samanlainen hirviöäiti lapselleni. Käyn kyllä terapiassa ja olen mm. neuvolasta pyytänyt (ja saanut) apua ja tukea vanhemmuuteen ja luojalle kiitos lapsellani on mahtava isä, joka tukee ja parhaansa mukaan yrittää ymmärtää minua.

Silti itkettää, hävettää ja tunnen itseni epäkelvoksi äidilleni. Olen katkera, mutta samalla niin rikki. Kaikki alkoi jo lapsuudessa, kun aloin saamaan ihmeellisiä raivokohtauksia parivuotiaana ja sen jälkeen äiti on tavallaan työntänyt minua pois, vaikka on hän toki auttanut ja tukenutkin, mutta valtaosan ajasta halveksuen. En oikeasti tiedä, miksi olen niin epäonnistunut ihmisenä, ettei edes oma äiti pidä minusta :(