Lue keskustelun säännöt.
ADD-puolisoita paikalla?
Kypsähtänyt
01.05.2017 |
Miten jaksatte? Tuntuu, että meillä ainakin asiasta tietävä lähipiiri ja jopa neuropsykiatralta saatava tuki lähtevät siitä, että no aikataulutette vaan paremmin ja kirjaatte kotitöitä ja muita hommia ylös niin kyllä se siitä.
Minusta tuntuu, että nuo arkiset apukeinot eivät kuitenkaan auta siihen varsinaiseen ongelmaan eli puolison toiminnanohjauksen vaikeuteen. Kun ei se toiminta vaan ohjaudu, jos en minä ole ohjaamassa. Se rassaa, että mitään ei tapahdu jos en minä toimi moottorina. Vielä enemmän rassaa se, että vastuunottokyvyn puute ulottuu myös tunneasioihin - mies sählää, sotkee ja soheltaa kaikki asiansa ja yhteisetkin asiat ja sen jälkeen ihan autuaasti syyttää minua siitä että meillä on riitaisaa ja vaikeaa, että kaikki johtuu minun käyttäytymisestäni kun olen niin hermostunut ja ärtynyt. Omat aikataulut ovat ihan utopistisia ja sitten suuttuu kun menen väliin ja totean että ei onnistu näin koska vaikka lasten täytyy syödä ajallaan jne. Ei tajua yhtään sitä, että hänen käyttäytymisensä ja tekemisensä ja tekemättä jättämisensä vaikuttavat myös minuun ja lapsiin, eikä niin että elellään jossain omissa umpioissamme. Ja kun itse ei muista eilistä päivää niin on sitten kauhean tuohtunut siitä, jos minä en pääse yli vaikka jostain todella isoista luottamuspula-asioista joista on jo kulunut jonkin aikaa.
Mietin tosi usein, missä oikein kulkee raja? Miten kauan ja miten paljon tätä pitää oikein jaksaa ja kestää? Minä en ainakaan keksi koko ADD:stä mitään positiivista sanottavaa. Ne piirteet, joita miehessä edelleen jaksan arvostaa ja joista pidän, ovat - anteeksi nyt vaan - niitä normaalimmasta päästä olevia piirteitä.
Ja meillä siis puoliso diagnosoitu, ei käytä lääkkeitä koska psykiatrinsa ei ole niiden kannalla, kolme alakouluikäistä lasta. Mies on fiksu ja älykäs ja pärjää työelämässä erittäin hyvin, mutta täällä kotona tuntuu olevan ihan toivoton.
Kommentit (28)
Herranjumala. Mies hakee toisen terapeutin tai lääkityksen tai sitten eroatte. Turha terapeutin sanoa että arki menee hyvin, no meneehän se kun sinä hoidat kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi! Miten teille sitten kävi? Kuulisin mielelläni.
Edellä kerrotut tarinat kuvaavat hyvin omaa arkeani. Meillä miehen ADD paljastui kun hänen lapsellaan diagnosoitiin ADHD. Mies ei kuitenkaan hae itselleen apua vaan kertoo vain käytöksensä johtuvan ADD:stä. Hakee näin minun ymmärryksen käytökselleen. Olen totaalisen uupunut tekemään kotiimme listoja ja hoitamaan kaikki asiat niin, että arki sujuu. En voi yhtenäkään iltana lähteä työkavereiden kanssa yksille, koska silloin jää koirat ruokkimatta ja lääkitsemättä. Olen myös uupunut jatkuvaan taisteluun hänen huomiostaan. Kaikki muu menee aina minun edelleni. Pahinta kaikessa on, ettei mieheni oikeasti tiedosta kuormittumistani. Hänestä minä vain leikin marttyyriä enkä huomaa, kuinka paljon hän tekee asioita kotona. Ehkä tämä joskus muuttuu paremmaksi.
Vierailija wrote:
Edellä kerrotut tarinat kuvaavat hyvin omaa arkeani. Meillä miehen ADD paljastui kun hänen lapsellaan diagnosoitiin ADHD. Mies ei kuitenkaan hae itselleen apua vaan kertoo vain käytöksensä johtuvan ADD:stä. Hakee näin minun ymmärryksen käytökselleen. Olen totaalisen uupunut tekemään kotiimme listoja ja hoitamaan kaikki asiat niin, että arki sujuu. En voi yhtenäkään iltana lähteä työkavereiden kanssa yksille, koska silloin jää koirat ruokkimatta ja lääkitsemättä. Olen myös uupunut jatkuvaan taisteluun hänen huomiostaan. Kaikki muu menee aina minun edelleni. Pahinta kaikessa on, ettei mieheni oikeasti tiedosta kuormittumistani. Hänestä minä vain leikin marttyyriä enkä huomaa, kuinka paljon hän tekee asioita kotona. Ehkä tämä joskus muuttuu paremmaksi.
Tuntuu ikävältä puhua näin suoraan mutta niin kauan, kun miehesi piiloutuu ADD-diagnoosin taakse ja kieltäytyy ottamasta vastuuta, ei yhdessäelonne tule isolla todennäköisyydellä muuttumaan paremmaksi. Sinun tehtäväsi ei ole kannatella parisuhdetta teidän molempien edestä vaan myös miehesi on tehtävä oma osansa. Jos hän ei siihen halua tai kykene, voisi vakavasti kyseenalaistaa sen, onko hänen paikkansa parisuhteessa.
Minusta tuntuu, että neurokirjolla olevien puolisot ovat hyvin vahvoja, joskus ehkä jopa "liian" vahvoja ja ymmärtäväisiä ihmisiä puolisoaan kohtaan. Henkinen vahvuus ja ymmärtäväisyys ovat hienoja ominaisuuksia mutta tietyissä tilanteissa ne saattavat kääntyä ihmistä itseään vastaan. Toisaalta pystyn kyllä samastumaankin siihen jossain määrin. En ole koskaan ollut parisuhteessa ADD-/ADHD -henkilön kanssa mutta nuorena minulla oli pari tällaista ystävää. Monesti mietin pahoitettuani taas kerran mieleni heidän käytöksestään, että olen liian herkkänahkainen, että minun tulisi olla kiitollinen ystävistäni. Muistivathan he aina suitsuttaa, kuinka ihana ja hyvä ystävä olen. Mutta mitkään kauniit sanat eivät voineet korjata sitä epäluottamusta ja hämmennystä, minkä ailahteleva ja toisinaan sopimaton käytöksensä aiheutti. Koskaan en tiennyt, millä tuulella toinen on, eräs saattoi ruinata soittamaan jonain tiettynä päivänä ja sitten löi käytännössä luurin korvaan, kun niin tein. Jatkuvaa testaamista ja jankuttamista asioista, joita eivät voineet minussa käsittää tai hyväksyä. Nauruun purskahtamista silloin, kun olin surullinen tai vihainen ja vastaavasti raivarit silloin, jos vitsailin esimerkiksi itseironiaa käyttäen. Minun syyttämistä heidän omista mokailuistaan, kyvyttömyyttä kuunnella ja sen seurauksena täysin väärien johtopäätösten tekemistä, mikä tietysti johti väärinymmärryksiin ja sitä kautta riitoihin. Eivätkä he todellakaan nähneet käytöksessään mitään väärää. Toinen meni suorastaan pois tolaltaan kun viimein sain sanottua, että koen hänen käytöksensä häiritsevänä ja sellaisena, että hän ei jaksa tai halua oikeasti tuntea minua.
Pidä itsestäsi ja koiristasi huolta. Klisee mutta paikkansapitävä sellainen on, että toista et voi muuttaa. Eikä se sinun vastuullasi olekaan. Sinäkin ansaitset hyvän parisuhteen, jossa toinen seisoo rinnallasi ja puhaltaa kanssasi yhteen hiileen.
Vierailija kirjoitti:
Tuonpa vähän eri näkökulmaa tähän keskusteluun. Olen itse 30-vuotias nainen ja sain vihdoin pitkän taistelun jälkeen ADHD-diagnoosin noin vuosi sitten. Oireita on ollut aina, jopa lapsena ja ne ovat haitanneet elämässä menestymistä ja ihmisisuhteita paljonkin. Olen aiemmin käynyt lyhyen kognitiivis-behavioriatisen terapiaryhmän ja pidemmän psykodynaamisen terapian. Näiden lisäksi tietysti liuta eri diagnooseja ja hoitoja ennen kuin vihdoin sain adhd-lääkkeet käyttöön. Lääkkeet, itsetutkiskelun ja ahdistuksenhallintakeinojen opettelemisen ohella, ovat auttaneet paljon. Pystyn nykyään käymään osa-aikatyössä, aloitekyky on jonkin verran parantunut ja kotityöt yms. arjenhallinta on helpompaa.
Elän avopuolisoni kanssa yhdessä ja kyllä meilläkin tulee sanomista tekemättömistä kotitöistä, omien sotkujen siivoamisesta, laskujen maksamisesta ajallaan ja ylipäänsä toiminnanohjauksen ongelmista, joita minulla on paljon ja on aina
Olen iloinen puolestasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap: mikä se sun diagnoosi on?
Jos mies pärjää töissä niin miksi ei pärjää kotona?
Isoin ero töiden ja kodin välillä lienet sinä. Jos olet ottanut asiat hoitaaksesi ei ole ihmekään jos sitä vastuunottoa ei puolisosta yhtäkkiä kuoriudu vain koska sinä et enää jaksa.
ADHD:lle (ja ADD) on tyypillistä monomaanisuus, eli kaikki energia menee yhteen juttuun, jota tekee. Eli pystyy VAIN JOKO suoriutumaan töistä TAI hoitamaan kotia. Mahdoton tehdä useampia asioita "kerralla", ei ole kaistaa mielessä.
Lääkitys auttaa tähän.
add-mies tässä ja elämässä hyvin pärjännyt, mulla auttaa paljon se että tajusin että ihan sama miten asiat tekee kunhan tekee. Ja niin olen löytänyt oman tyylin tehdä asioita. Vain sillä on väliä. Valmistuin, olen koulutusta vastaavassa työssä. Saan töissä aikaan paljon, vaikka teen asioita ihan eri tavalla kuin työkaverit. Mutta sillä ei ole väliä. Tuloksilla on. Ja ne ovat hyviä: olen saanut bonuksiakin.
Asunto mulla on lähes tyhjä. Hankkiutunut kaikesta ylimääräisestä eroon. Ja järjestys pysyy ja asunto on aina erittäin siistikuntoinen. Mutta tämäkin vaati sen että piti löytää oma tapa. Muutos lähtee itsestä, ei muilta. Näin ollen olenkin tyytyväinen siihen että asun yksin eikä joku yritä väkisin muuttaa mua. Ehkä joskus joku ihminen arvostaa mua semmoisena mikä olen oikeasti. Mutta, sillä ei ole väliä. Voin olla yksin vaikka loppuelämäni. Nyt on hyvä olla ja kaikki hyvin.
Te joilla on add kumppani. Tukekaa löytämään oma tapa tehdä asioita. Painottaa, että lopputulos on merkitsevä, ei se polku, miten siihen päästään. Ja jos ei onnistu niin ero sitten. Mä erosin ja se lisäsi mun onnellisuutta huomattavasti. Ex ei ikinä ymmärtänyt.
Meillä aivan sama meno. Ja vastaus kysymykseeksi: Ei, en jaksakaan. Olen päättänyt sietää tätä vielä sen pari vuotta. Sitten lapset ovat siinä vaiheessa, että ero ja muutto eivät vaikuta kouluun (koulu pysyy samana jne.). Enkä taatusti ota uutta miestä sotkemaan arkea. En ainakaan heti. Enkä taatusti ota ketään nepsyä. Ei jumalauta. Yksi riittää.