Lue keskustelun säännöt.
ADD-puolisoita paikalla?
Kypsähtänyt
01.05.2017 |
Miten jaksatte? Tuntuu, että meillä ainakin asiasta tietävä lähipiiri ja jopa neuropsykiatralta saatava tuki lähtevät siitä, että no aikataulutette vaan paremmin ja kirjaatte kotitöitä ja muita hommia ylös niin kyllä se siitä.
Minusta tuntuu, että nuo arkiset apukeinot eivät kuitenkaan auta siihen varsinaiseen ongelmaan eli puolison toiminnanohjauksen vaikeuteen. Kun ei se toiminta vaan ohjaudu, jos en minä ole ohjaamassa. Se rassaa, että mitään ei tapahdu jos en minä toimi moottorina. Vielä enemmän rassaa se, että vastuunottokyvyn puute ulottuu myös tunneasioihin - mies sählää, sotkee ja soheltaa kaikki asiansa ja yhteisetkin asiat ja sen jälkeen ihan autuaasti syyttää minua siitä että meillä on riitaisaa ja vaikeaa, että kaikki johtuu minun käyttäytymisestäni kun olen niin hermostunut ja ärtynyt. Omat aikataulut ovat ihan utopistisia ja sitten suuttuu kun menen väliin ja totean että ei onnistu näin koska vaikka lasten täytyy syödä ajallaan jne. Ei tajua yhtään sitä, että hänen käyttäytymisensä ja tekemisensä ja tekemättä jättämisensä vaikuttavat myös minuun ja lapsiin, eikä niin että elellään jossain omissa umpioissamme. Ja kun itse ei muista eilistä päivää niin on sitten kauhean tuohtunut siitä, jos minä en pääse yli vaikka jostain todella isoista luottamuspula-asioista joista on jo kulunut jonkin aikaa.
Mietin tosi usein, missä oikein kulkee raja? Miten kauan ja miten paljon tätä pitää oikein jaksaa ja kestää? Minä en ainakaan keksi koko ADD:stä mitään positiivista sanottavaa. Ne piirteet, joita miehessä edelleen jaksan arvostaa ja joista pidän, ovat - anteeksi nyt vaan - niitä normaalimmasta päästä olevia piirteitä.
Ja meillä siis puoliso diagnosoitu, ei käytä lääkkeitä koska psykiatrinsa ei ole niiden kannalla, kolme alakouluikäistä lasta. Mies on fiksu ja älykäs ja pärjää työelämässä erittäin hyvin, mutta täällä kotona tuntuu olevan ihan toivoton.
Kommentit (28)
Mitä ihmettä :D kuvailit tuossa juuri minun ja mieheni suhteen, ainoa ero vaan, että minä olen meistä ADD ja siksi tykkään että on järjestys ja aikataulut, että arki sujuu. Mies, siis olevinaan kaikin puolin terve ja normaali, elelee kun pellossa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen alkanut miettiä sen jälkeen kun pojallani diagnosoitiin adhd, että onkohan ex-miehellä add. Se selittäisi kaikenlaista, mm. kesken jääneet opinnot, hoitamattomat asiat, myöhästelyn, vastuunoton puutteen jne. Erottiin näistä syistä. Pariterapiaa yritettiin, mutta ex kieltäytyi siitä sen jälkeen, kun terapeutti ehdotti että hän tulisi seuraavalle kerralle yksin.
En jaksanut. Lähdin yhteisestä kodista, ja lopulta vuoden jälkeen ostin sen kokonaan itselleni koska ADD-ex-puolison "kodinhoidon" vuoksi taloa ei olisi ikinä saanut myytyä. Kun palasin takaisin, olen löytänyt todella paljon tavaroita jotka ovat siinä mihin minä jätin ne lähtiessäni. Sekä talo että piha kaaoksessa. Lasten takia pitää olla tekemisissä, mutta olen todella väsynyt siihen että mitään ei siellä suunnalla tapahdu.
Minä en yksinkertaisesti uskalla erotakaan, koska en missään tapauksessa voisi tehdä niin että veisin isältä lapset tai lapsilta isän - ja kun ajattelenkin, mitä tämän säädön sivusta seuraaminen ja juuri nimenomaan lasten asioiden etänä hoitaminen olisi, se tuntuu kuitenkin VIELÄ huonommalta kuin tämä nykyinen vaihtoehto. Nyt sentään asioissa on jotain tolkkua kun itse hoitaa kaiken tai ainakin kaikki omat ja lasten ja huushollin asiat, raha-asiat, ylipäätään yhteiset asiat.
Mutta tämä nykytilannekin tuntuu ihan sietämättömältä just nyt. Että ojasta allikkoon. Mietin, että olisiko jossain jotain vertaistukea saatavilla, me käydään siis yhdessä valmennuksessa mutta tuntuu että se aikataulujen ja organisoimisen opettelu on vain nostanut pintaan kaiken mahdollisen tunnekuorman mitä tässä nyt on jo melkein parinkymmenen vuoden aikana kertynyt.
Kyllä ADD on paljon muutakin kuin unohtelua ja tavaroiden kaaoksessa olemista. Ne on vaan sitä pintakerrosta, mikä tietysti myös ärsyttää mutta mihin on saatavilla apua ja tukikeinoja.
-Ap
Moi! Mun puolisolla diagnosoitiin add jokusen vuotta sitten. Sitä ennen meidän yhteiselo oli aika perseestä. Mies oli ahdistunut, masentunut, työnhaku ei luonnistunut jne. Sitten kun sai töitä niin kaikki voimat meni siihen, eikä tehnyt kotona yhtään mitään. Hermot meni aina pienestäkin vastoinkäymisestä ja riideltiin paljon ja ahdistuskin tuntui vain pahentuvan.
Diagnoosin jälkeen sai lääkityksen ja elämä muuttui sen jälkeen radikaalisti. Vaikkei vieläkään ole mikään organisaattori, niin aloitekykyä on tullut ja yritystä osallistua kotona askareisiin. Sosiaalisuus on helpottanut. Pinna ei ole enää kireällä melkein koskaan ja riitely on loppunut.
En olisi jaksanut yhteiseloa enää pitempään jos ei olisi hakenut apua ja ei olisi tuota lääkitystä. Nyt meillä menee tosi hyvin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap: mikä se sun diagnoosi on?
Jos mies pärjää töissä niin miksi ei pärjää kotona?
Isoin ero töiden ja kodin välillä lienet sinä. Jos olet ottanut asiat hoitaaksesi ei ole ihmekään jos sitä vastuunottoa ei puolisosta yhtäkkiä kuoriudu vain koska sinä et enää jaksa.
Onko sinulla itselläsi kokemusta AD(H)D-läheisistä?
Miehellä on akateeminen loppututkinto (joka ei kyllä todellakaan tullut mitenkään helposti vaan erittäin pitkän opiskeluajan ja lukuisien pääaineen vaihtojen jälkeen) ja tekee nyt vihdoin todella monen vuoden pätkätöiden, työttömyyden ja muun säädön jälkeen vakiintunutta asiantuntijatyötä. Ei se työkään mitään herkkua ole - milloin on hukassa läppäri, milloin avaimet tai kännykkä, monissa asioissa menee ihan kylmän tylysti sieltä mistä aita on matalin. On diagnosoitu lukihäiriö tarkkaavuushäiriön ja visuaalisen hahmotuskyvyn pulmien kanssa, mutta samalla on myös testattu että on keskivertoa huomattavasti älykkäämpi ja varmaan sillä kiistattomalla fiksuudellaan kompensoi sitten todella paljon esim. noita lukemisen pulmia. Energiaa ja keskittymistä menee siellä töissä ilmeisesti ainakin noiden ammattilaisten mukaan niin paljon ettei kotiin sitten tunnu jäävän kuin rippeet.
Mä en tiedä, miten mun pitäisi toimia toisella tavalla? On mulla ollut aikaisempia parisuhteita nuorempana ja niissä jotkut kotitöiden jakoriidat lutviutuivat sillä, että riideltiin ja sovittiin uusi työnjako ja asia oli sillä selvä. Miten sä esimerkiksi antaisit enemmän vastuuta perheessä tyypille, joka ei yli kymmenen vuoden asumisen jälkeen löydä normikokoisesta omakotitalosta (joka on aika tehokkaasti konmaritettu, krääsätön ja selkeästi tavarat paikallaan että tästä tulisi edes JOTAIN) yhtään mitään? Siis ei todellakaan sillä tavalla normaalisti "mies etsii tavaroita" vaan niin, että ei vaan ihan oikeasti hahmota että missä meillä säilytetään vaikka pyyhkeitä vaikka ne on olleet samassa kaapissa tosiaan yli kymmenen vuotta? Tai miten annat vastuuta aikatauluista ihmiselle, joka hahmottaa aikaa niin että kahdessa tunnissa ehtii tehdä kolmetoista asiaa tai sitten vaihtoehtoisesti jonkun ihan simppelin homman aloittaminen ei vaan onnistu kun on siinä uskossa että siihen menisi viikko.
Ei tää ole mitään "vastuuton luuseri ei suostu ottamaan omaa osaansa kotitöistä" -kitinää. Pikemminkin voisi kuvitella että kotona on joku ulkoavaruuden olio jolle normaalit arjen kuviot on hepreaa. Osittain ymmärrän, tai ainakin yritän, osittain alan muuttua katkeraksi ämmäksi joka miettii että miksi juuri minä sain tämän ristin kantaakseni.
Olen kuullut joitakin noita tarinoita että lääkitys olisi tuonut muutoksen. Meillä tosiaan se psykiatri on sitä mieltä, että kun meidän arki sujuu näinkin hyvin (ja toki pitäisikin osata olla tyytyväinen siihen että pystyy käymään töissä ja ei nyt mitään ihan kauheaa ole tapahtunut tyyliin lapset pahemmin loukkaantuneet pienempinä kun isi vähän ottaa riskejä uimarannalla tai skeittipuistossa...) niin lääkkeissä on kuitenkin niin paljon sivuvaikutuksia että ei niitä kannata syödä. Ehkä joku toinen psykiatri olisi jonkun reseptin kirjoittanutkin, mene tiedä.
Niin. Mutta siis vastaus tuohon kysymykseen: Voin valita. Joko otan sen kaaoksen että kaikki asiat on myöhässä ja sotkussa ja kaaoksessa tai sitten teen itse ja puoliso on siinä sitten apurina sen mitä pystyy. Ei mulla ole tässä tilanteessa muuta vaihtoehtoa ja kyllä tämä on noiden ammattilaistenkin puolelta tullut aika selväsanaisesti kuultua. Ei se mies ole laiska eikä saamaton, sillä on neurobiologinen aivojen toiminnan häiriö. On aika ymmärtämätöntä syyttää siitä puolisoa.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelliselle kommentoijalle: Luehan vaikka tämä. Ehkä se avartaa vähän ajatusmaailmaa siitä, millaista tämä on.
https://www.mielenvoimaa.net/miten-adhd-voi-vaikuttaa-parisuhteeseen
-Ap
On vaikeaa luottaa toiseen, sellainen perusluottamus uupuu. Luotan tietysti, ettei petä, valehtele tai muuten tarkoituksella aiheuta pahoja asioita, mutta kuten Ap tuossa kuvaili, kumppani on ulkoavaruudesta eikä hahmota tämän pallon järjestystä vaikka kuinka haluaisi. Olen miettinyt, että jos joutuisin vaikka sairaalaan enkä voisi itse hoitaa arjen pyörimistä, mitä tapahtuisi? Ja tuo, että puoliso ottaa riskejä ja voi holtittomalla toiminnallaan aiheuttaa todellisia vaaratilanteita, kun ei vain hahmota mikä on turvallista ja mikä ei. En osaa enkä voi luottaa, että kaikki järjestyy ja on hyvin, jos joskus olen hänen apunsa varassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuonpa vähän eri näkökulmaa tähän keskusteluun. Olen itse 30-vuotias nainen ja sain vihdoin pitkän taistelun jälkeen ADHD-diagnoosin noin vuosi sitten. Oireita on ollut aina, jopa lapsena ja ne ovat haitanneet elämässä menestymistä ja ihmisisuhteita paljonkin. Olen aiemmin käynyt lyhyen kognitiivis-behavioriatisen terapiaryhmän ja pidemmän psykodynaamisen terapian. Näiden lisäksi tietysti liuta eri diagnooseja ja hoitoja ennen kuin vihdoin sain adhd-lääkkeet käyttöön. Lääkkeet, itsetutkiskelun ja ahdistuksenhallintakeinojen opettelemisen ohella, ovat auttaneet paljon. Pystyn nykyään käymään osa-aikatyössä, aloitekyky on jonkin verran parantunut ja kotityöt yms. arjenhallinta on helpompaa.
Elän avopuolisoni kanssa yhdessä ja kyllä meilläkin tulee sanomista tekemättömistä kotitöistä, omien sotkujen siivoamisesta, laskujen maksamisesta ajallaan ja ylipäänsä toiminnanohjauksen ongelmista, joita minulla on paljon ja on aina ollut. Yritän kuitenkin keksiä itselleni keinoja helpottaa arjesta selviytymistä ja olen aika avoin kaikenlaisille ideoille. Ymmärrän, että mies joutuu monesti tekemään enemmän ja hoitamaan joitain asioita, jotka kuuluisivat molemmille, koska minä en vaan saa niitä tehtyä.
Vielä en ole päässyt neuropsykologiseen valmennukseen, mutta olen jonossa. Sieltä toivon saavani kokreettisia neuvoja ja välineitä. Parisuhdettamme toki kiristää tämä minun poikkeava neurologiani, mutta ymmärrän miestäni siinä ja toivon, että hänkin voi ymmärtää minua. Vaikeaa se välillä tuntuu hänelle olevan, mutta yritän aina uudelleen sanoa miehelle, että tiedän tämän olevan epänormaalia, en ole tällainen kiusallani ja yritän tehdä kaikkeni, jotta tilanteeseen tulisi helpotus. Uskoisin siis meidän pystyvän pitämään parisuhteemme kunnossa, mutta se vaatii sitoutumista ja hoidon vastaanottamista sairastuneelta osapuolelta ja toki ymmärrystä, empatiaa, pitkää pinnaa ja luottamusta seka rakkautta kumppanilta.
Miten sitä väsymystä voi ADD-kumppanille ilmaista? Meillä on aina sama kaava. Alan olemaan alakuloinen. Ohjeet ja muistukset tulevat pakonomaisesti, ei jaksa näytellä reipasta. Tällöin kumppani raivoaa, että syyllistän häntä. Että hän on aina syypää kaikkeen! Mitään empatiaa ei heru. On vain hän ja hänen vaikeutensa. Minun pitäisi jaksaa olla reipas vuodet läpeensä. Turvallinen peruskallio, joka hoitaa kaiken. Harkitsen eroa, mutta lasten takia ei viitsisi.
Hänelle minun itkuni on kaikista hirvein asia, koska se on manipulointia kuulemma. Ei taida olla tällä suhteella kovin hyvä tulevaisuus. 14 vuotta takana tällä kaavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei,
vastaan nyt vaikka tää on monta vuotta myöhemmin. Halusin vaan sanoa että tarinasi kuulostaa tutulta, täällä sama juttu. Meillä on kaksi lasta, muuten eroaisin mutta en tiedä miten selviytyisimme kahdella eri huushollilla. Mieheni makaa sohvalla/sängyssä loputtomiin eikä saa mitään aikaiseksi. Ei ole ollut töissäkään pitkään aikaan.. Elää säästöillä mitä on (vielä) jäljellä. Erittäin hyvä isä lapsille mutta ei pysty ottamaan mitään vastuuta kotiaskareista, rutiineista jne joten sanoisin että huonompi mies minulle. Ei arvosta minua lainkaan. Hän ei jaksa ymmärtää minun näkökulmaa asiasta, minä olen vaan ärsyttävä jankuttaja. Joka ikinen päivä kun herään niin herää ahdistus että pitää katsoa taas vierestä kun hän ei tee mitään ja minä hoidan kaiken. Nyt vasta ollaan psykiatrin avulla saamassa diagnoosin hänelle (add) mutta on kyllä niin paljon paperihommia mitä pitää täyttää, ja se ei tapahdu tietenkään ilman minun apua. Mutta yritän saada se nyt maaliin ja katsotaan jos lääkkeet auttaisi. Se on viimeinen keino, muuta en tiedä..
Voimia kaikille puolisoille jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa, tiedän että ei ole helppoa ja vie kaiken energian itseltä myöskin kun aina pitää olla se vastuullinen vahva joka jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä :D kuvailit tuossa juuri minun ja mieheni suhteen, ainoa ero vaan, että minä olen meistä ADD ja siksi tykkään että on järjestys ja aikataulut, että arki sujuu. Mies, siis olevinaan kaikin puolin terve ja normaali, elelee kun pellossa..
Kiitos! Toinen samanlainen. Olen vähän neuroottinen jopa päivien kulusta ja haluan hoitaa asiat heti, koska muuten unohdan normaalista poikkeavat asiat. Olen itse Concerta lääkityksellä, jota ilman keskeneräisiin asioihin puuttuminen on mahdotonta. Meillä on kalenteri, jota täytetään ja sen mukaan eletään. Olemme lapseton pariskunta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää olla omaa motivaatiota muuttaa käytöstään, ADHD ei ole syy olla tekemättä asioita jotka ovat vaikeita, tai syy siihen että saisi olla täysin riippuvainen toisesta ihmisestä kaikessa toiminnassa.
Sulla nyt vaan on lapsellinen mies. Ehkä hänelle tekisi hyvää itsenäistyä, jos et ole valmis olemaan perheen ainoa oikeasti aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä :D kuvailit tuossa juuri minun ja mieheni suhteen, ainoa ero vaan, että minä olen meistä ADD ja siksi tykkään että on järjestys ja aikataulut, että arki sujuu. Mies, siis olevinaan kaikin puolin terve ja normaali, elelee kun pellossa..
Kiitos! Toinen samanlainen. Olen vähän neuroottinen jopa päivien kulusta ja haluan hoitaa asiat heti, koska muuten unohdan normaalista poikkeavat asiat. Olen itse Concerta lääkityksellä, jota ilman keskeneräisiin asioihin puuttuminen on mahdotonta. Meillä on kalenteri, jota täytetään ja sen mukaan eletään. Olemme lapseton pariskunta.
Lapsia ei edes kannata harkita jos ei pysty hoitamaan arkea ilman lääkitystä, koska raskaus ja imetys tulisi olla ilman sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä :D kuvailit tuossa juuri minun ja mieheni suhteen, ainoa ero vaan, että minä olen meistä ADD ja siksi tykkään että on järjestys ja aikataulut, että arki sujuu. Mies, siis olevinaan kaikin puolin terve ja normaali, elelee kun pellossa..
Kiitos! Toinen samanlainen. Olen vähän neuroottinen jopa päivien kulusta ja haluan hoitaa asiat heti, koska muuten unohdan normaalista poikkeavat asiat. Olen itse Concerta lääkityksellä, jota ilman keskeneräisiin asioihin puuttuminen on mahdotonta. Meillä on kalenteri, jota täytetään ja sen mukaan eletään. Olemme lapseton pariskunta.
Lapsia ei edes kannata harkita jos ei pysty hoitamaan arkea ilman lääkitystä, koska raskaus ja imetys tulisi olla ilman sitä.
Siis jos olet nainen.
Vierailija kirjoitti:
Hei,
vastaan nyt vaikka tää on monta vuotta myöhemmin. Halusin vaan sanoa että tarinasi kuulostaa tutulta, täällä sama juttu. Meillä on kaksi lasta, muuten eroaisin mutta en tiedä miten selviytyisimme kahdella eri huushollilla. Mieheni makaa sohvalla/sängyssä loputtomiin eikä saa mitään aikaiseksi. Ei ole ollut töissäkään pitkään aikaan.. Elää säästöillä mitä on (vielä) jäljellä. Erittäin hyvä isä lapsille mutta ei pysty ottamaan mitään vastuuta kotiaskareista, rutiineista jne joten sanoisin että huonompi mies minulle. Ei arvosta minua lainkaan. Hän ei jaksa ymmärtää minun näkökulmaa asiasta, minä olen vaan ärsyttävä jankuttaja. Joka ikinen päivä kun herään niin herää ahdistus että pitää katsoa taas vierestä kun hän ei tee mitään ja minä hoidan kaiken. Nyt vasta ollaan psykiatrin avulla saamassa diagnoosin hänelle (add) mutta on kyllä niin paljon paperihommia mitä pitää täyttää, ja se ei tapahdu tietenkään ilman minun apua. Mutta yritän saada se nyt maaliin ja katsotaan jos lääkkeet auttaisi. Se on viimeinen keino, muuta en tiedä..
Voimia kaikille puolisoille jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa, tiedän että ei ole helppoa ja vie kaiken energian itseltä myöskin kun aina pitää olla se vastuullinen vahva joka jaksaa.
Näin ADD: nä haluan tähän sanoa, vaikka tosiaan onkin vanha ketju, joka herää uudesta. Älä anna puolisollesi lupaa vedota diagnoosiin oikeuttaa omaa käytöstään. Se auttaa ymmärtämään omaa toimintaa ja hakea siihen tukitoimia oikeille oireille sekä saamaan lääkityksen tukemaan toiminnanhallintaa, mutta kyllä aikuisella ihmisellä on aina vastuu etsiä itse tukitoimet ja sitoutua niihin. On se sitten mielipuolinen kalenterointi ja sen mukaan toimiminen tai mitä tahansa muistilistojen tekemistä, joita läheiset tukee niin ADD aikuinen on aikuinen eikä se vaikuta hänen älykkyyteensä, vain kongnitiivisiin taitoihin ja taitojaan voi aina kehittää.
Saatan kuulostaa julmalta ADD vertaiselta, mutta koko ikäni ennen diagnoosia sitä kuulee kuinka ei selviä. Se kuluttaa ja väsyttää, kun ei ole ymmärtänyt, mistä on kyse. Se, että tietää pystyvänsä parempaan niin vaatii myös omaa ponnistusta. Muutos arkeen ja elämänhallintaan tulee pääosin itsestä. Lääkitys on auttanut siihen, ettei päivät mene vain omien töiden perässä juoksemiseen vaan energiaa jää myös muuhun.
Minulla itselläni on melko varmasti tuo ADD. Selviän kaikenlaisten listojen avulla, että muistan ja saan jotain edes aikaiseksi. Koulussa olen pärjännyt keskinkertaisesti, käynyt aina töissä ja vasta aikuisiällä diagnoisoinut itseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä :D kuvailit tuossa juuri minun ja mieheni suhteen, ainoa ero vaan, että minä olen meistä ADD ja siksi tykkään että on järjestys ja aikataulut, että arki sujuu. Mies, siis olevinaan kaikin puolin terve ja normaali, elelee kun pellossa..
Kiitos! Toinen samanlainen. Olen vähän neuroottinen jopa päivien kulusta ja haluan hoitaa asiat heti, koska muuten unohdan normaalista poikkeavat asiat. Olen itse Concerta lääkityksellä, jota ilman keskeneräisiin asioihin puuttuminen on mahdotonta. Meillä on kalenteri, jota täytetään ja sen mukaan eletään. Olemme lapseton pariskunta.
Lapsia ei edes kannata harkita jos ei pysty hoitamaan arkea ilman lääkitystä, koska raskaus ja imetys tulisi olla ilman sitä.
Siis jos olet nainen.
Kiitos kommentoinnista. Lapset eivät kuulu alunperinkään suunnitelmaamme, oli ADD :tä tai ei.
En jaksakaan. Asumme nykyään erillämme, lapsia ei onneksi ole. Yhdessä asumista en enää kuvittelekaan, ja ei tämä parisuhde varmasti loputtomiin kestä näin erillisiä elämiä eläen. Miehen mielestä olen neuroottinen nalkuttaja eikä hän siedä minkäänlaista kaitsemista, mutta jonkun on pakko yrittää, koska hänen oma tapansa järjestää asiat on kaaos, kaikkialta ollaaan myöhässä, kaikki on myöhässä, mitään ei tapahdu, vaikka puheet on suuret. Jaksamista.