Yksi syy lisää, ettei kannata hankkia lapsia. Tätä harvemmin näkee

Ikuinen taakka, surun ja huolen aihe ja vapaudut tästä piinasta vasta haudassa. Näin se on.

Juuri siksi en hanki lapsia.

On sellaisiakin äitejä jotka eivät kanna huolta lapsistaan. Eivät myöskään tunne kiintymystä heitä kohtaan.

Joille on ihan sama kunhan heillä itsellään menee hyvin.

Enkä tarkoita mitään lasuperheitä vaan "kunnollisia".

Ajattelin tätä just yhtenä päivänä, kun mun pikkusisko oli yötä mun luona (15v ja minä 20v), että toivottavasti sille ei tapahdu koskaan mitään pahaa. Ja sit aloin vaan miettiä, että millanen huoli oiskaan olla jonkun äiti.

Kaikki vanhemmat ootte vahvoja!

Itse en kestäisi myöskään raskautta ja imetystä yms.

Harvemmin näkee? Eikö tuo ole parhaiten dokumentoituja vanhemmuuden varjopuolia?

Eikä se huoli muuten siihen omatoimimatkailuun pääty.

Totta, tosin kyllä tuokin näkökulma on suht usein tuotu keskusteluissa esiin, ja itselläkin se on aika korkealla siinä listassa syitä, miksen halua jälkikasvua. 

Minä en jaksaisi sitä jatkuvaa kommentointia milloin mistäkin, siis sen perusteella mitä oon tutuilta kuullut. Oli se sitten imetyksestä, korvikkeesta, vaatteista, leluista, mistä vain niin aina joku on kommentoimassa jotakin. Ja mitään ei koskaan tietenkään tehdä oikein. Tai vertailua. "Kyllä meidän Pekka pyöräili jo puolivuotiaana" JAAA. En ole vanhempi, mutta tämä ärsyttää muiden puolesta.

Kyllä kommentointi ärsyttää. Parhaiten sen saa typistettyä kun ei lotkauta korvaa vaan sivuuttaa ne. Eikä lähde kehumiskisoihin mukaan. Katsoo seuransa tarkkaan.

Mä muistan myös, että ihan nuorena pohdin, etten ehkä halua lapsia, kun ovat niin sitovia ja lapsiarki tylsää. Noh, mieli muuttui ja halusin sittenkin lapsia. Sitten raskaana pohdin, mahdanko olla hyvä äiti, osaanko hoitaa lasta.

Nyt kun vauva on sitten syntynyt ja tullut hieman isommaksi, niin olen tajunnut, että nuo aiemmat ajatukseni lapsista ja lapsiarjesta ei mennyt ihan yhteen todellisuuden kanssa. Lapsi ei tunnukaan oikeasti niin sitovalta tai arki tylsältä. Tietenkin vastuu on suuri ja ajoittain samat rutiinit puuduttavia, mutta nuo asiat eivät ole se ongelma. Ja äitiyskin tuli sitten ihan luonnostaan. Ei tarvinnut oikeasti miettiä rakastaako omaa lastaan. Se kiintymys tuli ihan itsestään.

Mutta! Sitten se oikea ongelma lasten saamisessa. Juuri se aloittajan mainitsema huoli. Kyllä mä osasin odottaa, että lapsi tuo myös huolen, mutta en tajunnut sitä mittakaavaa. Kerran näin unta, että lapseni oli selittämättömästä syystä kuollut. Ja se tunne oli niin hirveä. Se tyhjyyden tunne ja se kuinka elämä menetti merkityksensä sillä sekunnilla. Kun uskoin lapseni todella kuolleen, niin mutta tuntui etten haluaisi enää edes elää.

Onneksi tuo oli vain hirveä painajainen, mutta aamulla herätessäni tajusin, että se todella on niin. En kestäisi lapsen menettämistä. En kestäisi, jos hänelle kävisi pahaa. Nyt kun on lapsi, niin en voi koskaan elää täysin huoletta. Aina on myös se lapsi, joka on kuitenkin erillinen yksilö, enkä voi todennäköisesti aina ikuisesti kaikissa tilanteissa suojella häntä maailman pahuutta vastaan. Varsinainen äitiyden vitsaus. Äitiys antaa paljon, mutta myös ottaa paljon.

Juu, siis ei ole mikään vähän puhuttu aihe... tuohan on ihan tunnetuimpia "varjopuolia" vanhemmuudessa. 

Itse näin jo raskausaikana painajaisia, missä oltiin keskellä sotaa, kadotin vauvani ja lopulta löysin vauvan kuolleena jostain kammiosta. 

Ja siis se huoli alkaa heti raskaudessa. Pelkäät keskenmenoa, pelkäät kohtukuolemaa. Pelkäät että kuolee synnytyksessä. Tulet kotiin ja pelkäät että tulee kätkytkuolema. 

Semmosta se on. Musta tuntuu että pelkkä huoli on vanhentanut mua 10 vuotta, valvominen toiset 10 vuotta lisää. Jeejee, kivaa.