Miten lapsi pärjää, jos ainoa vanhempi kuolee?

Kun teit valinnan tehdä lapsen, teit myös päätöksen huolehtia lapsestasi kunnes hän täyttää 21v (elatusvelvollisuus) tai siihen asti, että henki pihisee. Kyllä, sinun on oltava olemassa lastasi varten. Ymmärthän, että vaikka lapsesta huolehdittaisiin, kukaan ei voi korvata sitä vanhemman rakkautta. Et voisi satuttaa lastasi pahemmin kuin päättämällä oman elämäsi hänen ollessa lapsi/teini. Kun lapsi on lentänyt pesästä ja saanut oman elämänsä alkuun, vanhempien roolit vähenevät. Muistan sen tuskan, kivun, vihan, huolen ja ahdistuksen kun oma äitini yritti itsemurhaa, koin siitä jopa syyllisyyttä. Nyt on olen itse sairas, koko lopun ikäni ja kuolema vaanii nurkan takana, en silti koskaan voisi tahallisesti päättää elämääni ja jättää lapsiani kärsimään. Elän vielä joko päivän tai 40v. Luonto hoitaa sitten tehtävänsä kun sen aika on.

Mutta onko tosiaan lapsen hyvä kasvaa sairaan, vaillinaisen ja vähävaraisen vanhemman kanssa, nähdä tätä huonoa elämänlaatua ja toivottomuutta joka päivä ja olla osallinen siinä? Ymmärrän, että kukaan ei tunne lasta yhtä hyvin eikä rakasta samalla tavalla, mutta entä jos joku muu tarjoaisi paremman elämän ja paremman esimerkin siitä, että ihminen VOI olla onnellinen, ja rakastaisi ja huolehtisi?

Olen lukenut jonkun tutkimuksen, että se vanhemman kuolema lapsuudessa lisää itsemurhariskiä vain tytöillä, ja ettei se muutenkaan ole niin paha asia kuin on luultu. Jokainen on varmaan tavannut myös ihmisiä, joilla on vanhempi kuollut lapsena, ja jotka pärjäävät nyt hyvin. Ap

Sinun pitäisi oppia hyväksymään se sairaus. Onko se suhteellisen tuore? Vaikka se ei paranisikaan niin eikö sen kanssa kuitenkin voi elää kohtuullista elämää?

Minulla muuten olisi luonto hoitanut tehtävän jo pari vuotta sitten, jos sitä ei olisi lääketieteen avulla estetty. Olisin siis luonnollisesti kuollut, jos kehoani ei olisi sörkitty niin, että jään eloon mutta huonoksi. Olen monesti miettinyt, että olisi parempi jos niin olisi käynyt. Lapsi oli pienempi, olisi jo sopeutunut uuteen perheeseen, ja minä olisin poissa eikä elämäämme olisi jäänyt tätä kärsimyksen jaksoa ollenkaan. Tai olisi jäänyt vain lyhyt kärsimyksen jakso kuolemaa tehdessäni. Ap

Minun äitini sairastui parantumattomaan sairauteen, kun olin pieni. Sairaus kuitenkin eteni paljon hitaammin kuin kukaan oletti. Lapsena en edes tajunnut hänen olevan parantumattomasti sairas. Lähinnä ihmettelin, miksi hän jumppasi aina.

Lopulta hän eli lähes 70-vuotiaaksi ja säilyi melko toimintakykyisenä 65-vuotiaaksi. Eli kannattaa katsoa kaikki kortit.

Onko se sairaus nyt ollenkaan se ydinjuttu vai tunnetko elämäsi muuten toivottomaksi, esim. taloudellinen tilanne tuntuu huonolta, tai olet yksinäinen?

Oletko hakenut vertaistukea muista joilla on sama sairaus? Sopeutumisvalmennus tms?

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitäisi oppia hyväksymään se sairaus. Onko se suhteellisen tuore? Vaikka se ei paranisikaan niin eikö sen kanssa kuitenkin voi elää kohtuullista elämää?

Se sairaus joka on jäänyt pysyväksi, on vuosi sitten todettu. En halua hyväksyä sitä. En tiedä mikä kenenkin mielestä on kohtuullista elämää, mutta oma elämäni on tuskallista, täynnä rajoitteita ja häpeää ulkonäöstä ja jaksamattomuudesta, en voi esimerkiksi harrastaa seksiä enää, minkä monet laskevat jopa ihmisen perustarpeeksi. Voin esimerkiksi kävellä lyhyitä matkoja, pystyn syömään, ja jaksan tehdä pieniä askareita ja hoitaa sairautta, mihin menee monta tuntia päivässä. Mutta en halua tällaista elämää, enkä ole hyvä vanhempi, kun en pysty elättämään eikä mun kanssa voi tehdä paljon mitään. Ap

Itse äidin teini-ikäisenä menettäneenä, voin sanoa, että sattui ja syvältä. Nyt jo vuosia myöhemminkin edelleen tulee päiviä, jolloin ikävä meinaa repiä pään irti. Vanhemman kuolema on lapselle äärimmäisen traumaattista, riippumatta sukupuolesta. Uskallan väittää, että lapsesi voi paremmin kanssasi, kuin ilman sinua, vaikka saisikin rakastavan perheen.

Onko teillä sukulaisia tms. jotka voisivat tukea teitä? Tai olisiko mahdollista hakea tukiperhettä? Onko sinun mahdollista saada Kelan korvaamaa terapiaa? Onko paikkakunnallanne/lähialueella sairautesi vertaistukiryhmiä ?

Voimia sinulle äärimmäisen raskaaseen tilanteeseen <3

Surkeiden sattumusten sarja kertoo tästä asiasta kaiken. Kaiken mihin pahaan lapsi joutuu.

Onko tuo pysyvät tila ko. sairaudessa vai pystytkö kuntoutumaan esim. hieman paremmaksi? Onko mahdollista saada parempaa lääkehoitoa? 

Vierailija kirjoitti:

Onko se sairaus nyt ollenkaan se ydinjuttu vai tunnetko elämäsi muuten toivottomaksi, esim. taloudellinen tilanne tuntuu huonolta, tai olet yksinäinen?

Kyllä se sairaus on ydinjuttu, se aiheuttaa tietenkin muita vaikeuksia, kuten paljon kuluja ja yksinäisyyttä, koska mulla on rajoituksia joiden vuoksi en voi enkä jaksa tehdä monia asioita, joita ihmiset nyt tekee. Ap

Hae tukiperhe ja koeta jaksaa sinnitellä. Kukaan eikä mikään voi sinua korvata. Olen minäkin kroonisesti sairas yh ja selittelen voimattomuuttani ja meidän erilaista perhettä lapselle joka ottaa asian hyvin. Meillä on tukihenkilö joka auttaa, isä ei tapaa lasta uuden puolison pyynnöstä juuri lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Mutta onko tosiaan lapsen hyvä kasvaa sairaan, vaillinaisen ja vähävaraisen vanhemman kanssa, nähdä tätä huonoa elämänlaatua ja toivottomuutta joka päivä ja olla osallinen siinä? Ymmärrän, että kukaan ei tunne lasta yhtä hyvin eikä rakasta samalla tavalla, mutta entä jos joku muu tarjoaisi paremman elämän ja paremman esimerkin siitä, että ihminen VOI olla onnellinen, ja rakastaisi ja huolehtisi?

Olen lukenut jonkun tutkimuksen, että se vanhemman kuolema lapsuudessa lisää itsemurhariskiä vain tytöillä, ja ettei se muutenkaan ole niin paha asia kuin on luultu. Jokainen on varmaan tavannut myös ihmisiä, joilla on vanhempi kuollut lapsena, ja jotka pärjäävät nyt hyvin. Ap

Olet oikeassa siinä, että lapsen ei ole hyvä kasvaa nähden huonoa elämänlaatua ja toivottumuutta - sairaan ja vähävaraisen ei ole pakko olla huonoa elämänlaatua ja toivottomuutta, mutta jos olet, niin ei se lapsen paras mahdollinen hyvä ole. Tästä huolimatta sekin on kuitenkin parempi, kuin vanhemman itsemurhan tai kuoleman aiheuttama trauma, joka vammauttaa lapsen varmasti ja melko pysyvästi pahemmin kuin pelkkä toivottomuus ja huono elämänlaatu.

Toinen asia on sitten se, että jos suola kerran ei ny ole ympärilläsi ihmisiä, jotka voisivat tarjota lapselle rakkautta ja toivoa kun elät, lapsesi todnnäköisesti päätyisi itsmurhasi jälkeen laitossijoitukseen. Laitoksssa lasten eteen yritetään tehdä kaikki mahdollinen,mutta kyllä niissä toivottomuutta ja huonoa elämänlaatua on varsin paljon, ja lasten saama rakkaus jää vähiin jopa työajan puitteissa. Että ei se ainakaan ole parempi ratkaisu lapsellesi.

Minun äitini ratkaisi kroonisen väsymyksen tekemällä kerralla aina ruoat 2-3 päiväksi. Lämmintä ruokaa oli kerran päivässä, yleensä jotain keittoa. Siivottiin, kun äidillä meni paremmin.

Ihan tavallista elämää lapsen silmin. Ei mun kavereillakaan mitään helikopterimutseja ollut. Äidillä oli ainakin aina aikaa kuunnella mun juttuja.

T. 5.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini sairastui parantumattomaan sairauteen, kun olin pieni. Sairaus kuitenkin eteni paljon hitaammin kuin kukaan oletti. Lapsena en edes tajunnut hänen olevan parantumattomasti sairas. Lähinnä ihmettelin, miksi hän jumppasi aina.

Lopulta hän eli lähes 70-vuotiaaksi ja säilyi melko toimintakykyisenä 65-vuotiaaksi. Eli kannattaa katsoa kaikki kortit.

Hyvä hänelle. Minulla on edennyt nopeasti enkä todellakaan toivo eläväni ainakaan noin pitkään. Jotain toivoa kai on, että jokin uusi hoito keksittäisiin, koska joskushan tiede voi ottaa yllättävänkin harppauksen yhtäkkiä. Ap

No miten ois joku tukiperhe tms?

Oletko varma että sairautesi hoito on nyt paras mahdollinen? Onko siis kaikki tehty mikä tällä hetkllä on mahdollista?

Suosittelisin kyllä sitä vertaistukea myös. 

Teitä voisi auttaa tukiperhe jonka luona lapsi viettäisi vaikka 1 viikonlopun kuukaudessa. Tai tukihenkilö jonka kanssa lapsi vois tehdä kaikkea ekstraa silloin tällöin. Lastensuojelu maksaisi eli ei tulisi sulle lisäkuluja.

Usko pois, se lapsi haluaa sinut. Se haluaa, että sinä voit hyvin omien puitteittesi sallimissa rajoissa. Ja että sinä huolehdit hänestä.

Meillä onkin tukiperhe ja hyvähän se on lapselle, koska siellä pystyy sitten tekemään niitä juttuja mitä mun kanssa ei ja itse lepään sillä aikaa tai yritän siivota vähän enemmän tai jotain. Tai yritän olla vähän sosiaalinen ja hakeutua toisten aikuisten pariin. Sekin jotenkin vaan sattuu, kun elää itse nyt niin erilaista elämää. Lasta se tukiperhe auttaa, mutta ei mikään poista mun sairautta tai tuo elämänlaatua takaisin. Ja mulla on yksi tukihenkilö, hänellä on vähän erilainen ja helpompi sairaus, ja on lapseton, joten aika erilainen kuitenkin.

Kyllä mä oikeasti rakastan lasta ja haluaisin nähdä hänen kasvavan. Omassa tulevaisuudessa vaan ei ole mitään, mitä odotan paitsi poispääsyä kuoleman tai tietenkin mieluummin paranemisen takia. Aina sanotaan, että vanhemmallakin pitäisi olla se oma elämä. Mitä jos ei siihen pysty? Ap