Miksi en pysty unohtamaan tuota Eemelin tapausta? Vieläkin se itkettää:(

Oon kyllä hirmu tunteellinen ja esim. tsunami-katastrofin jälkeen meni monta viikkoa ennenkuin pystyin täysin normaaliin elämään, ilman jokapäiväisiä suru ja itku-hetkiä. Eikä minulla siellä ollut edes ainuttakaan tuttua mukana.



Nyt tuon pikku Eemelin kohtalo surettaa minua monta kertaa päivässä ja tuo kyyneleet silmiini. Aina kun katson pientä poika-vauvaani, mietin että toivottavasti Jumala ei koskaan anna meille tapahtua sellaista, en kestäisi sitä mitenkään.



Mietin, että onko ne kuvat syynä siihen, että se suru tulee niin lähelle ja valtaa koko mielen? Ehkä jos pojasta olisi ollut vain iloisia kuvia ja muistoja oisko se helpottanut? Se viimeinen kuva on jotenkin niin sydäntäraastava...pieni viaton vauva katsoo suurilla silmillään. silmät niin kuoppiinsa painuneina..tuota katsetta en saa mielestäni pois. Se koskee sydäntäni ja ahdistaa niin kovasti.



Jos luen lehdestä jutun lapsen kuolemasta se surettaa ja ahdistaa hetken verran. Mutta kun näin sen pienen ihmisen kuvia, sen pienen siskon ja äitin ja isin kuvat ja voin vain kuvitella sitä perheen murskaavaa tuskaa ja surua. Vauva oli niin rakastettu ja nyt se on poissa.



Miksi tämän minulle vieraan pienen Eemeli rassun kohtalo koskee niin hemmetisti? miksi en saa sitä mielestäni? Miksi se itkettää aina vaan?

Onko muita näin tunteellisia ihmisiä, vai olenko ainut?