Onko yliopisto-opiskelu elämän parasta aikaa?

Minulla se on.

Ei

Potentiaalia siihen on. Loppu riippuu sitten monesta seikasta – eikä vähiten sattumasta.

Oli se ainakin siihen astisen elämän parasta aikaa. :) Toki sen jälkeen on sitten tullut elämään niin paljon muuta (lapsia ym.), että ei voi oikein verrata.

Oli. Siitä jo 20 vuotta ja risat, mutta hyviä muistoja. Oppi paljon uutta elämässä niinä aikoina. Olin asunut kermaperseiden Muumilaaksossa ja menin Treen punaiseen yliopistoon, jossa oli vassareita ja suoranaisia kommareita samoilla luennoilla. Itsenäistyi, opin huolehtimaan kaikesta itse ja sain elää just niin kuin tahdoin.

Nyt elämää rajoittaa työ ja kolme lasta....

Viihdyin joo, mutta rahan vähyyden takia ei ollut kuitenkaan elämäni parasta aikaa. En ole materia perään erityisesti, mutta antaahan se liikkumavaraa, kun ei tarvi koko ajan miettiä rahaa ja murehtia elämisen kalleutta.

Riippuu siitä, kuinka paljon oma ala kiinnostaa ja kuinka hyvin yliopisto-opiskelu ylipäätään sopii itselle. Myös se, kokeeko muut saman alan opiskelijat omanhenkisiksi, vaikuttaa todella paljon.

Minä rakastan yliopisto-opiskelua. Sen vuoksi aloin vielä hyvässä keski-iässä opiskelemaan toista tutkintoa. Tosin tällä kertaa skippaan kampuksella hengailun ja biletyksen.

Parhaimmillaan se voi olla itsenäistä mutta huoletonta aikaa, jossa päivät saa viettää opiskelemalla itselleen todella mielenkiintoisia ja mielekkäitä asioita täysin samanhenkisessä seurassa ja illat käyttää juhlimalla riehakkaissa bileissä tai hyödyntämällä kaupunkien monipuolisia harrastusmahdollisuuksia ja kulttuuritarjontaa edulliseen hintaan.

Pahimmillaan se voi olla yksinäistä, stressaavaa ja taloudellisesti niukkaa aikaa, jossa pääpaino on vaikeatajuisten ja turhilta tuntuvien asioiden ulkoa opettelemisessa ja yksitoikkoisten ja huonopalkkaisten töiden tekemisessä. Hyviä ystäviä ei välttämättä löydy, kotiin voi olla ikävä, vuosikurssilaisten kanssa saattaa ajautua ristiriitoihin. Monet kokevat ensimmäiset suuret sydänsurunsa.

Suurimmalle osalle se on varmaankin jotain noiden kahden väliltä.

Se oli yksi vaihe elämässä. Sillä hetkellä hauskaa. Paljon työtä, paljon biletystä.

Ei todellakaan. En ole koskaan ollut niin yksinäinen

Oli se kivaa aikaa, kun oli nuori ja kaikki oli mahdollista. Toisaalta köyhyys ja epävarmuus aiheuttivat sen, etten kaipaa niitä aikoja ollenkaan. Sen jälkeen alkoi heti parempi aika, kun löytyi pätkätöitä ja oli rahaa matkustella, tosin töiden jatkuminen ja mietteet miehen löytymisestä askarruttivat. Nyt olen taas seuraavassa vaiheessa, joka on entistä parempi, koska olen vakityössä, naimisissa, äiti, omaisuutta on kertynyt ym. Ainoa huoli on se, että tässäkö tämä on, vai pitäisikö vielä vaihtaa alaa. :) Elämä on kuitenkin mennyt koko ajan parempaan suuntaan.

Itselleni se ei ollut parasta aikaa, mutta oikein miellyttävää aikaa kuitenkin. Seurustelin koko opiskeluajan, joten ei opiskelubileissä ollut ehkä sellaista fiilistä, jota olisi voinut olla. En myöskään käynyt niissä juurikaan. Vaihdoin myös koulua kesken opiskelun ja seuraavasta koulusta en saanut yhtä hyvää kaveriporukkaa, koska piirit olivat jo muodostuneet ja bileissä en juurikaan käynyt. Opiskeluporukassa oli myös aika paljon sellaista väkeä, jotka eivät bileissä käyneet ja ottivat opiskelun tosissaan. 

Hauskimman ajan elin varmaankin yläasteen lopussa ja lukiossa. Meillä oli hyvä porukka ja olimme jossain käytännössä joka viikonloppu ryypiskelemässä. Ainoa miinus oli se, että asuin tuolloin vielä vanhemmillani. 

Vierailija kirjoitti:

Oli se ainakin siihen astisen elämän parasta aikaa. :) Toki sen jälkeen on sitten tullut elämään niin paljon muuta (lapsia ym.), että ei voi oikein verrata.

Oli se, vaikka minulla oli silloin jo lapsia ja ikääkin aika reippaasti. Biletys jäi, mutta sitä oli tullut harrastettua nuorempana tarpeeksi enkä pidä sitä näin jälkeen päin ajateltuna mitenkään erityisen onnistumisen aikana.

Yliopisto-opinnot olivat olleet jo pienestä unelmana, ja oikeastaan täysin realistisena tavoitteena, joskin pitemmän kaavan mukaan. Muistan vieläkin yhtenä parhaista päivistäni sen, kun ensimmäisenä opiskelupäivänä ajoin yliopistolle - sitä päivää olin odottanut koko siihenastiseen elämääni.

Mitään tärkeämpiä ihmissuhteita minun opiskeluaikaani ei sisältynyt, mutta paljon onnistumisen iloa hyvistä suorituksista vaikka en mikään tähtiopiskelija ollutkaan. Siellä menestyin paremmin kuin missään aikaisemmissa opinnoissani.

Opiskeluaika on parasta aikaa yleensä heille, jotka olivat hissukoita ja hieman porukan ulkopuolella olevia yläasteella ja lukiossa. Suurin osa eli sen villeimmän ajan jo tuolloin.

Onhan opiskelun aloittaminen uudella paikkakunnalla tavallaan uusi alku. Se on myös valtaosalle aika, jolloin muutetaan ensimmäiseen omaan asuntoon. Aika paljon muutoksia elämässä ja se tuntuu erittäin piristävältä.

Itsekin muutin pieneltä paikkakunnalta suurempaan kaupunkiin. Ensimmäisenä päivänä löytyi jo mukavia kavereita ja kävelin samaa matkaa koululta kotiin yhden nätin tytön kanssa. Satuin saamaan vielä kimppakämpän, jossa ei ollut kämppistä lainkaan muutamaan ensimmäiseen kuukauteen. En voi sanoa, että en olisi nauttinut tuosta ajasta.

Aika nopeasti se kuitenkin muuttuu myös arjeksi ja kun valmistuminen lähenee, niin alkaa stressaaminen työllistymisestä. Opiskelun alkuaika oli mukavaa, mutta loppu oli kaikkea muuta. Helpottui taas, kun vakiintui työelämään.  

Toivottavasti. Haen itse lääkikseen nyt suoraan lukiosta, ja ainakin kuvitelmissani se on oikeasti juuri sitä elämän parasta aikaa kun saa opiskella sitä elämän intohimoa, ja vaikka koulu on varmaan vaativaa niin silti siinä on tietynlaista vapautta.. en kylläkään biletä tai juo, mutta elämäni paras aika koostuu sitten muista asioista. Tsemiä hakemiseen Ap:lle, toivottavasti ovet aukeavat haluamaasi koulutukseen :-)!

Opiskelen parhaillaan ja on tämä tähänastisen elämäni parasta aikaa. Mutta toisaalta toimeentulo stressaa aivan älyttömästi ja toivon pian olevani vakitöissä.

Jos riittää rahat.

Oli se. Muistelen lämmöllä:) se on jännä miten rahakin aina riitti, vaikka tulot oli pienet. Oli pienet menotkin. Samanhenkistä seuraa, vapautta, ihana opiskelukaupunki... Toivon todella että omat lapseni saisivat kokea saman.

Oli se tähänastisen elämäni parasta aikaa. Rahat oli yhtä tiukalla kuin lukiossa, mutta eipä sitä ollut monella muullakaan, joten en erottunut enää yhtä pahasti joukosta. Kauhea stressi naisten suhteen, mutta pääsin poikuudestani ja parisuhdekin löytyi muutamaksi vuodeksi. Suhteen päätyttyä menetin uskon kykyyni koskaan pariutua ja suuntaisin kaiken energian opintoihin ja erityisesti graduun. Olinkin vähän aikaa siinä käsityksessä että olin erityisen hyvä kapealla alallani. Samalla kuitenkin kadotin kosketukseni alani ruohonjuuritason osaamiseen, mikä kostautui joskus vuosia myöhemmin.