Vanhemmat lyttäävät

Olen nuori lukiota käyvä tyttö, joka käy myös töissä. En ole saanut vanhemmiltani melkein ikinä kunnollista kannustusta koulusta, mutta työelämässä menestymisestä on kehuttu aina paljon...Vanhempani eivät itsekään olleet mitään luokan parhaimmistoa koulussa ja välillä tuntuu ettei heitä edes kiinnosta koulumenestykseni yhtään...Näin on ollut jo yläasteelta asti ja kun olin hakemassa jatko-opintoihin, ketään ei kiinnostanut yhtään minne olin hakemassa.
Minulta puuttuu motivaatio ihan kokonaan enkä edes tiedä olenko enää itsenikään takia koulussa. Keskiarvoni ei opon mukaan ole huono vaan keskiverto sen koulun muihin oppilaisiin nähden. Numeroita tulee 4-9 väliltä ja pärjään parhaiten niissä aineissa, mitkä aijon kirjoittaa ja mitkä ovat tulevaisuudessa kaikista tärkeimpiä. Koulussa minua on neuvottu keskittymään täysillä juurikin niihin aineisiin, mitä tulen tarvitsemaan ja muut aineet voivat mennä vähän miten sattuu, jos tuntuu liian rankalta panostaa kaikkeen. Vanhempani huomaavatkin vain huonot asiat elämässäni ja haukkuvat tyhmäksi yms. kun jotkut aineet eivät suju. Hoidan mielestäni ihan hyvin kaikki muut asiat elämässäni, mutta jotkut aineet koulussa ei vaan mene läpi.
Minulla oli terveydenhoitajan ja kuraattorin mukaan masennuksen merkkejä loppu/alkuvuodesta ja se olikin todella rankkaa aikaa minulle. Vielä muutama kuukausi sitten itkin joka päivä, kun piti mennä kouluun, vaikka siellä on kavereita odottamassa. En vain hallinnut sitä työn määrää, koska minulla on selvästi oppimisvaikeuksia, joihin olen pyytänyt tutkimusta, mutta vanhempani sanoivat vain, että olen laiska. Lisäksi minulla on sairaus(?), jonka takia joudun joskus lähtemään koulusta aikaisemmin tai en pysty tekemään kaikkia töitä. Siihenkin sain helpotusta vasta vähä aikaa sitten kun huusin ja raivosin vanhemmilleni, kuinka he eivät ymmärrä miksi koulu menee huonosti. Minulla on myös ollut uniongelmia jo muutaman vuoden, mutta niihinkään ei ole reagoitu ja olen todella väsynyt joka päivä. Nukun yleensä 8 tuntia yössä ja vanhempani uskovat, että nukun 5-6h ja siksi olen väsynyt.
Haluaisin vain, että vanhempani voisivat vaikka lohduttaa ja auttaa minua, kun epäonnistun eikä vain haukkua ja lytätä. Haluaisin myös, että he voisivat kiinnittää enemmän huomiota positiivisiin asioihin, eikä aina tarrautua huonoihin juttuihin. Voisivat vaikka olla sillain "Hei tosta epäonnistumisesta vaan oppii, miten toimia seuraavalla kerralla!" mielummin kuin että haukkuisivat tyhmäksi.
Yritin kerran ottaa asian puheenaiheeksi, että he voisivat huomioida enemmän koulunkäyntiäni, mutta se johti siihen, että isä on wilmassa 24/7 kyttäämässä kaikkia poissaolomerkintöjäni ja viestejäni ja jotkut on ihan puhtaita väärinkäsityksiä, mutta ennen kuin olen edes ehtinyt selvittää niitä niin tulee kauhea huuto... En tiedä mitä tehdä, koska tällä hetkellä koulu tuntuu vain suorittamiselta enkä nauti enää mistään. Minua auttaa onneksi jaksamaan poikaystävä ja kaverit. Ilman heitä olisin oikeastikkin masentunut kun oli vaikeaa.

Anteeksi jos tuli kirjoitusvirheitä tai epäselvää tekstiä. Kirjoitin tämän aika herkässä mielentilassa, enkä lukenut tekstiä läpi ennen julkaisua! :D Halusin vain avautua ja kuulla mietteitä!