Mistä saisi henkistä apua? En pääse erään asian yli ja kohtalontovereita on vaikea löytää

Tännehän voi laittaa ihan anonyymisti murheitaan. 

Eli kokeile sitä. 

Jos ei mene psykologille lähetteestä huolimatta ja ei ole läheisiä, joille purkautua, niin ihan itse vain sinnittelet. 

Mitä ihmeen muita vaihtoehtoja olisi olemassa? Jumalan rukoilu... 

Onhan näitä auttavia puhelimia. 

Kun olet nyt anonyymi, niin kerrotko millainen ongelma/tapahtuma? Jospa joku meistä voisi olla kohtalotoverisi ja meilejä voisi vaihtaa?

Tämä palsta. Luota muhun, olemme kokeneet kaiken.

Tietämättä yhtään, mistä on kyse, heitän tähän valtakunnallisen kriisipuhelimen sivulle linkin: http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-el… Ehkä siitä voisi olla apua? Niillä on puhelinpalvelun lisäksi näemmä chatkin (navigaation Verkossa-kohta).

Löysin tuota linkkiä hakiessani yksilöidymmän listan auttavista puhelimista, https://www.tietoisuus.org/2010/auttavat-puhelimet-suomessa/ Tuo on näemmä koottu vuonna 2010 mutta aika moni noista on vielä toiminnassa. Sieltä ehkä löytyy tarkemmin juuri sun tilanteeseesi sopiva osoite.

Hyvä, että sulla on lähete psykologille. Ehkä myöhemmin olet valmis käyttämään sitä. Nyt olen iloinen siitä, että haet itsellesi sopivanmuotoista apua.

Hyvää jatkoa, AP!

ap. kirjoita rohkeasti tänne, mistä kyse. Totta on, että täällä on varmasti useita, jotka ovat kokeneet saman. Kerro siten, että sua ei voida tunnistaa, jos sitä pelkäät ja autetaan varmasti.

vauva.fi

On myös maksullisia nettipsykologeja tai psykiatreja, jos sellaista kaipaat. Ei tarvitse kuin kirjoittaa ongelmastaan, mutta se maksaa.

En ole itse käynyt psykologin vastaanotolla. Tulee mieleen, että psykologin vastaanotolla voi varmasti kertoa, että asia on sellainen, ettei siitä haluaisi puhua edes psykologille. Psykologi varmaan ymmärtää tämän, eikä painosta mihinkään sellaiseen, mihin et ole valmis. Voihan olla, että muutaman tapaamiskerran jälkeen voitkin luottaa häneen ja voit kertoa. Asian jakaminen jonkun kanssa olisi ilmeisesti hyvin tärkeää. Ammattilaisella on vaitiolovelvollisuus, joten asiasi jää vain hänen tietoonsa. Tosin nyt täytyy taas todeta, etten tiedä, millaisia kirjauksia asioista tulee asiakastietoihin.

Yllä joku mainitsi auttavat puhelimet. Ne ovat myös yksi vaihtoehto. 

Kaikkea hyvää sinulle.

Älä AP missään nimessä kirjoita tänne. Nettikiusaajat repivät sut kappaleiksi, ja sulla on vielä pahempi mieli. Käänny auttavien puhelimien tai niiden yllä pitämien nettipalvelujen puoleen, jos psykologi tuntuu liian vaikealta.

Vierailija kirjoitti:

Älä AP missään nimessä kirjoita tänne. Nettikiusaajat repivät sut kappaleiksi, ja sulla on vielä pahempi mieli. Käänny auttavien puhelimien tai niiden yllä pitämien nettipalvelujen puoleen, jos psykologi tuntuu liian vaikealta.

Samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

ap. kirjoita rohkeasti tänne, mistä kyse. Totta on, että täällä on varmasti useita, jotka ovat kokeneet saman. Kerro siten, että sua ei voida tunnistaa, jos sitä pelkäät ja autetaan varmasti.

Täällä on myös useita ei niin kivoja tyyppejä, jotka kiusaavat AP:n hengiltä. Vaikka sinä ja minä ollaan reiluja ja empaattisia, netissä on paljon niitäkin, jotka eivät ole. Siksi neuvoisin AP:ta ennemminkin kääntymään esim. sen psykologin tai kolmannen sektorin auttavien puhelimien puoleen.

Minua ei haittaa asian kertominen psykologille, en vain pysty asiasta puhumaan kasvotusten kenenkään kanssa :(

Kyse vauvan menettämisestä ja tuntuu, että junnaan vain paikoillaan, enkä pääse asian yli ollenkaan. Jouduin tekemään abortin todella myöhäisillä viikoilla lapsen kehityshäiriön vuoksi, kaikki se mitä ennen keskeytystä käytiin läpi ennen asian toteamista pyörii jatkuvasti mielessä ja itse keskeytys tietysti päällimmäisenä. Vertaistukea ei juurikaan löydy tai sitten olen vain etsinyt vääristä paikoista ja kaikki sanoo vain, että aika auttaa, ei juurikaan ole auttanut, vaan asia on ihan joka päivä mielessä. Nytkin kyyneleet valuu pitkin poskia kun edes kirjoitan asiasta. Kohtukuolema sivuilta saisi vertaistukea, mutta tavallaan koen, ettei ole sama asia koska minä se loppupeleissä olen sen päätöksen tehnyt, että raskaus keskeytetään, vaikka vauvalla ei ollutkaan mitään elinennustetta, toivoa ei annettu yhtään. Tai itse koen, että olisi varmasti ollut edes vähän helpompaa, jos vauva olisi vain löydetty ultrassa menehtyneenä kohdusta. Mutta koska en ole asiaa kokenut näin, voi tietysti olla että siinä on sitten taas aivan omat juttunsa minkä takia tuntuu pahemmalta, ei ehkä ikinä saada selvyyttä, että miksi se vauva on menehtynyt tai jotain muuta.. Ja voi olla että kohtukuoleman kokeneet taas kokevat, että olisi ollut helpompaa jos vauvalla olisi ollut jokin selkeä syy miksi menehtyi. En jotenkaan heihin ole uskaltanut olla edes yhteydessä, koska en osaa ajatella asiaa kuin oman kokemukseni kautta.

Yritämme uutta vauvaa, kun vihdoin saatiin siihen lupa, tietysti asia ahdistaa nytkin, koska pelko siitä, että seuraavassakin raskaudessa tulee jotain ikävää on todella suuri.

Jos jollain nyt täällä sattuisi olemaan samanlainen kokemus, toivoisin kovasti vertaistukea, haluan päästä tämän asian yli jotta elämä voi jatkua ilman, että asia pyörii mielessä kokoajan. Jollekkin haluaisin puhua, mutta psykologille en mielelläni menisi :/

Haluaisin kuulla muilta saman kokeneilta, että miten he ovat päässeet asian yli. En koe olevani masentunut asian vuoksi, vaikka se pyöriikin mielessä jatkuvasti. Mitkä on niitä keinoja joilla tällaisen asian yli voi päästä ja mitä voin itse tehdä asian eteen, muutakuin rypeä tässä miettimällä asiaa päivittäin. Auttaako uusi raskaus, vai voiko tulla entistä kamalampi olo?

Voi olla, että on virhe kirjoittaa tälle palstalle, mutta ei kokeilematta voi ainakaan saada vertaistukea

-AP

Ei taida täältäkään löytyä vertaistukea :/

http://ituprojekti.net/fi/

Onko tuttu?  Voisitko kokeilla?

En osaa auttaa siinä mitä olet kokenut.

Uskon kuitenkin, että psykologi on tällä hetkellä paras taho sinulle/teille.

Vertaistuki antaa usein paljon, mutta menetys ja siihen liittyvät tunteet sinun on kohdattava ja käsiteltävä yksin. Kenelläkään toisella ihmisellä ei ole samaa kokemusta kuin sinulla.

Suru ja suruun sekoittuvat syyllisyyden tunteet eivät ole helppo yhtälö. Sinulla on täysi oikeus voida huonosti ja olla selviämättä reippaasti ja ohjekirjojen mukaan.

Aikaa kuluu niin kauan kuin sinun kohdalla on tarpeen. Jossain kohtaa tulee kuitenkin vääjäämättä hetki, jolloin joudut laskemaan irti surusta ja muista tunteista. Tiedät kyllä kun on se aika.

Psykologi osaa parhaimmillaan ohjata sinut läpi omien ajatustesi. Ja kun itse kuulee omat ajatuksensa ääneen lausuttuna, niin ne saattavatkin tuntua ja olla hyvin erilaisia kuin pelkästään oman pään sisällä pyörineet ajatukset.

Ja se aika auttaa!

Avaudu tänne! Olet anonyymi ja muutaman trollin kun ignooraa niin voit löytää kohtalontovereita ja pääsee purkamaan pahaa oloaan.

Lapsen kehityshäiriö eikä mitään toivoa, joten olen todella pahoillani. 

En ole kokenut mitään vastaavaa, mutta otan osaa suureen suruusi.  

Syy tapahtuneeseen ei ollut sinun tai miehesi, joten toivon, ettet tunne syyllisyyttä.

Toivon, että löydät keinon, jolla voit puhua murheestasi.

En ole halaaja, mutta sinua halaan, koska suren tapahtunutta ja kokemaasi murhetta.

Ja mä olen normaalisti sellainen ihminen, että toisten empatia saa mut paremmalle tuulelle asiassa kuin asiassa, nyt siitä tulee vain entistä pahempi olo jostain syystä. Varmaan osittain sen takia, kun tietää että ne ihmiset eivät voi edes kuvitella miltä tämä tuntuu. Itsekkään en osannut vielä siellä synnyttämässä ollessanikaan kuvitella, että se aivan näin pahalta tuntuisi.

Normaalisti läheisten ikävät asiat koskettaa mua syvältä ja tulee itsellekkin huono mieli jos toisille tapahtuu jotain ikävää, nyt minusta on tullut sellainen, että tuntuu ettei mitkään läheisten asiat ole mitään enkä osaa olla empaattinen, koska omassa mielessä vain tämä asia ja se, että kuinka ikävästi minulle on käynyt. Tämä on kyllä pahin asia mitä minun elämäni aikana on sattunut ja minulle on sattunut aika paljon kaikkea.

Oli jotenkin vielä niin ikävän pitkä prosessi koko tämä homma, pienestä epäilystä siihen pisteeseen, että ollaan synnyttämässä sitä vauvaa. Tuo aika tuntui ikuisuudelta, vaikka se ei ollut oikeasti kuin 2 viikkoa, mutta jo sen kahden viikon aikana kelaili päässään kaikenlaista ja viimeiseen saakka toivoi, että kyse on jostain muusta ja kaikki menee hyvin. Tiedon jälkeen jouduin vielä viikon odottamaan itse käynnistystä, se oli pitkä viikko se, jokainen vauvan potku riipaisi sydämestä. Hetkeäkään en ole kuitenkaan mitään katumuksen tapaista tuntenut, koska ei ole ollut mitään kaduttavaa, keskeytys oli vauvan parhaaksi, lähinnä tuntenut äärimmäistä surua, miksi meille piti käydä näin.

Tiedän kyllä, että olen päässyt jo asiassa vähän eteenpäin, koska alkuun en voinut puhua asiasta ollenkaan ilman itkua, nyt pystyn sitä jo jotenkuten pidättämään tietyissä tilanteissa, pahin on ne ihmiset jotka ovat nähneet, että raskaana ollaan ja heille kertominen, että ei ole tulossa nyt enää vauvaa. Vatsani oli jo todella isokokoinen erittäin runsaan lapsiveden takia. Rv 12 kaikki tiesi raskaudesta, koska vatsaa oli jo tuolloin, joten ei ole tuttavaa joka ei olisi tiennyt. Se, että joutuu kaikille kertomaan asiasta, ei ainakaan helpota oloa.

Voimia sinulle! :,(

En ole kohtalotoveri mutta kirjoituksesi ja menetyksesi kosketti. Älä ainakaan syytä itseäsi päätöksen tekemisestä sillä teit jo ainoan asian jolla saatoit auttaa. Aika voi tarkoittaa joillekin lyhyttä ja joillekin pitkää aikaa, jopa 20 vuotta käsitellä menetyksiä.

Terapiassa voit huoletta kertoa kaiken ja käsitellä omia tuntemuksiasi ja ajatuksiasi. On kuitenkin hyvä käsitellä kaikki ajatukset pohjamutia myöten, on sitten helpompi jatkaa eteen päin.