Lue keskustelun säännöt.
Apua, mieheni ei enää keskustele kanssani!
08.04.2017 |
Jos aloitan keskustelun jostakin aiheesta, vastaukseksi tulee korkeintaan ynähtelyä. Jos kerrron jostain päivän tapahtumasta, ei hän kysy mitään, ei kommentoi mitään. Jos pohdiskelen jotain asiaa, sama juttu.
Silloin kun tutustuttiin, hän jutteli kanssani paljon ja hyvin. Oli hauska, kiinnostunut minusta, asioistani. Mihin se mies katosi? Onko tämä normaalia?
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei meillä sama tilanne. Neljä vuotta se jaksoi jutella ja olla ihana. Päätettiin hankkia lapsi ja noin kuukausi sen jälkeen kun raskaustesti näytti positiivista loppui miehen puhuminen ja läheisyys. Meillä ei ole ollut yli kahteen vuoteen yhtään kunnollista keskustelua, eikä mies saa sanaa suustaan jos en tenttaa ja lypsä asioita.
Tähän kaikkeen kun lisätään vielä se, että mies lähtee omille asioille jopa useamman kerran päivässä saamatta kuitenkaan niitä hoidettua, niin onhan se päivän selvää, ettei perhe kiinnosta laisinkaan. Nytkin se lähti autolla ajamaan ja "nukkumaan pienet päikkärit". Just, kello on 21:30! Lapsi on juuri laitettu nukkumaan ja olis mahdollista viettää aikaa kahden, niin silloin tulee tarve päästä vaikka autopesulaan, joka yllättäen onkin kiinni, mutta se selviää vasta kun on ollut reissussa kaksi tuntia. Meillä on varmaan kuusi autopesulaa 5 km säteellä kotoa, mutta silti sen yhden suljetun pesulan selvittämiseen menee tunteja.
Mä olen sanonut monta kertaa, ettei tälläisessä parisuhteessa ole hevonvitun järkeä ja haluan hakea rakkauden ja läheisyyden perheen ulkopuolelta, jos ei sitä muuten saa. Mä en ole halunnut sitoutua mieheen, jonka kanssa ei voi jutella tai vaihtaa ajatuksia. Mies pitää koko elämänsä multa salassa, en tunne sitä enää lainkaan. Mies vaihtoi työpaikkaakin, enkä tiedä siitä yhtään mitään. En tiedä mitä se tekee siellä, onko viihtynyt, millasia työkavereita ja kuinka monta jne. Uuden harrastuksensa alkeiskurssistakaan ei saanut kerrottua mitään vaikka kyselin siitä, koska olin aidosti kiinnostunut ja olisin halunnut tietää, mutta ei. Kaksi vuotta on harrastanut, eikä ole koskaan kertonut yhden ainoaa asiaa liittyen lajiin. Mä olen ehdottanut parisuhdeterapiaa, eroa, erilleen muuttoa, suhteen muuttamista kämppiksiksi ja seurustelukumppanit luvan kanssa muualta, lääkärissä käyntiä mahdollisen masennuksen vuoksi...pyytänyt miestä miettimään omia ratkaisuehdotuksia, palautetta, ajatuksia, mietteitä...ei mitään vastakaikua. Vituttaa ihan suunnattomasti.
Ja loppuhuomautuksena, lapsi siis saatettiin alulle miehen aloitteesta. Toki sitä itsekkin halusin, mutta mies sen ensin ääneen sanoi. Mä en hankkiutunut mieheltä salaa raskaaksi tai painostanut ym.Tekipä hyvää avautua. Kyllä mä tiedän, ettei tässä ole kun yksi vaihtoehto miten edetä kun ei toista kiinnista, mutta on niin haastavaa lähteä ja järjestää asioita kuntoon. Ei ole mitään järkeä tuhlata elämää tälläiseenkään.
Hui, kamalaa. Kuullostaa todella kurjalta ja pelottavalta, että kaikki voi mennä hyvin noinkin monta vuotta ja sitten käy tuolla lailla. Miehellä varmaan toinen, jos paljon käy "asioilla", mutta ei saa niitä hoidettua, eikä harrastuksistakaan tai töistä suostu mitään kertomaan. Sinuna eroaisin välittömästi. Eihän tuo ole mikään parisuhde.
Olen eroa miettinyt useastikkin, mutta on niin vaikea lähteä. Ajattelen kaiken johtuvan jostain masennuksesta tai siitä, että lapsen saanti alkoikin pelottaa ja siksi vetäytyi kuoreensa. Siksi olen monin keinoin yrittänyt sitä lääkärin tai muun ammattilaisen juttusille. Haluaisin sen ihanan mieheni takaisin. En ole suostunut ajattelemaan, että sillä olis joku toinen. Nyt kun tilanne on ollut ihan perseestä niin pitkään, niin se toinen nainen oliskin vaan helpotus ja helppo ulospääsy tilanteesta. Kaikkein eniten haluaisin tilanteen korjaantuvan, mutta en saa miestä osallistumaan millään tavalla ja omat konstit tilanteen ratkaisemiseen on väärät / puutteelliset ja kaikki ideat on jo kokeiltu.
Hyviä asioita tilanteessa on se, ettei riidellä tai huudeta tai tapella koskaan. Hoidetaan kaikki asiat sovussa. En kiellä miestä lähtemästä reissuilleen, saatan korkeintaan sanoa, että tuo auto viideksi, tarvitsen sitä tai käy kaupassa tullessas, laitan ostoslistan viestillä kohta.
Alkaa olla viime hetket saada homma normalisoitua, koska en halua tarjota lapselle tälläistä perheen ja parisuhteen mallia.
Kaikkea pahentaa vielä se, että olen pitänyt täydellisen perheen ja suhteen kulissia yllä melko huolella. Lohduttaa ajatella, että tuskin olen ainoa.Miehellä salasuhde, ja vieläpä täysin ilmeinen. Tutki sen puhelimet, viestit ym. Ymmärrän ettet halua uskoa, mutta totta se nyt kuitenkin on.
Mulla on sellainen "ongelma",että kirjesalaisuus on on vaan niin pyhä asia, etten menis lukemaan mitään viestejä miehen puhelimesta jos se ei pyydä tai jos ne ei pompsahda ruutuun itsestään tahtomattani kun satun puhelimen vieressä olemaan. Eikä siitä ole ihan hirveen pitkä aika kun pyysin miehen puhelimen lainaksi kun oma puhelin jumitti jotain päivitystä ja piti soittaa yksi puhelu. Mies antoi puhelimen mulle heti kun kysyin sitä ja hän meni itse suihkuun. Tiedän näppäinlukon koodinkin. Siitäkin voi päätellä, ettei sieltä mitään löydy vaikka penkoisinkin. Mähän sairastuttaisin mieleni jos miettisin koko ajan kenen luona se käy ja lähtikö se nyt oikeesti ostamaan niitä vedenpitäviä lenkkareita (tammikuussa, pakkasta 15 astetta) vai ei. Kun kaikki faktat on jo riittävän perseestä, niin lisäisin omaa tuskaa vielä fiktiolla, juu ei kiitti!
Mutta ap kyseli apua omaan tilanteeseen. Ei oo mitään vinkkejä. Samaa paskaa tuntuu olevan useammallakin pariskunnalla. Mä en ole ainakaan saanut miestä ymmärtämään asian vakavuutta tai sitä, että tämä ei ole mistään kotoisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei meillä sama tilanne. Neljä vuotta se jaksoi jutella ja olla ihana. Päätettiin hankkia lapsi ja noin kuukausi sen jälkeen kun raskaustesti näytti positiivista loppui miehen puhuminen ja läheisyys. Meillä ei ole ollut yli kahteen vuoteen yhtään kunnollista keskustelua, eikä mies saa sanaa suustaan jos en tenttaa ja lypsä asioita.
Tähän kaikkeen kun lisätään vielä se, että mies lähtee omille asioille jopa useamman kerran päivässä saamatta kuitenkaan niitä hoidettua, niin onhan se päivän selvää, ettei perhe kiinnosta laisinkaan. Nytkin se lähti autolla ajamaan ja "nukkumaan pienet päikkärit". Just, kello on 21:30! Lapsi on juuri laitettu nukkumaan ja olis mahdollista viettää aikaa kahden, niin silloin tulee tarve päästä vaikka autopesulaan, joka yllättäen onkin kiinni, mutta se selviää vasta kun on ollut reissussa kaksi tuntia. Meillä on varmaan kuusi autopesulaa 5 km säteellä kotoa, mutta silti sen yhden suljetun pesulan selvittämiseen menee tunteja.
Mä olen sanonut monta kertaa, ettei tälläisessä parisuhteessa ole hevonvitun järkeä ja haluan hakea rakkauden ja läheisyyden perheen ulkopuolelta, jos ei sitä muuten saa. Mä en ole halunnut sitoutua mieheen, jonka kanssa ei voi jutella tai vaihtaa ajatuksia. Mies pitää koko elämänsä multa salassa, en tunne sitä enää lainkaan. Mies vaihtoi työpaikkaakin, enkä tiedä siitä yhtään mitään. En tiedä mitä se tekee siellä, onko viihtynyt, millasia työkavereita ja kuinka monta jne. Uuden harrastuksensa alkeiskurssistakaan ei saanut kerrottua mitään vaikka kyselin siitä, koska olin aidosti kiinnostunut ja olisin halunnut tietää, mutta ei. Kaksi vuotta on harrastanut, eikä ole koskaan kertonut yhden ainoaa asiaa liittyen lajiin. Mä olen ehdottanut parisuhdeterapiaa, eroa, erilleen muuttoa, suhteen muuttamista kämppiksiksi ja seurustelukumppanit luvan kanssa muualta, lääkärissä käyntiä mahdollisen masennuksen vuoksi...pyytänyt miestä miettimään omia ratkaisuehdotuksia, palautetta, ajatuksia, mietteitä...ei mitään vastakaikua. Vituttaa ihan suunnattomasti.
Ja loppuhuomautuksena, lapsi siis saatettiin alulle miehen aloitteesta. Toki sitä itsekkin halusin, mutta mies sen ensin ääneen sanoi. Mä en hankkiutunut mieheltä salaa raskaaksi tai painostanut ym.Tekipä hyvää avautua. Kyllä mä tiedän, ettei tässä ole kun yksi vaihtoehto miten edetä kun ei toista kiinnista, mutta on niin haastavaa lähteä ja järjestää asioita kuntoon. Ei ole mitään järkeä tuhlata elämää tälläiseenkään.
Tuo tiedon panttaaminen tuntuu mustakin pahalta. Kerron itse missä mennään, mikä nyt kuuluu hyviin tapoihin kertoa. Mies saattaa pidä mut täysin pimennossa asioista, jotka mulle kuuluisi. Esim kun mutsinsa leikkasi lapsen hiukset ilman lupaa, niin aika paskamaista joutua itse huomaamaan asia. Ja kehtasi vielä syyllistää minut, että ei viitsinyt kertoa kun suuttuisin.
Mun mies harrastaa oikeastaan vähän kaikessa hyökkäyspuolustusta. Jos vaikka pyydän apua, niin vastaus voi olla syytös. Kun kysyn, meinaako hän oikeasti noin, tulee kolme uutta syytöstä lisää. Jos minä suutun tai edes sanon vastaan, olen riidanaloittaja.
Alkaa tuntua siltä, että mitä kiltimpi ja huomioonottavaisempi olen, mitä ns. heikommalla, sitä huonompi mun asema on.
En tiedä, miten suhde on voinut mennä tähän pisteeseen. Tajuaakohan tuo itse vihaavansa minua vai oliko tämä normaalia hänen omassa lapsuudenkodissa?
Onko teillä muilla nää vastaavat puolisot eronneiden ja paljon tapelleiden vanhempien lapsia?
Olen oikeasti näistä syistä ihan pihalla, mutta tätä olen alkanut epäillä syyksi. Kodin mallia.
Ap
Mun miehellä on ollu rankka lapsuus, väkivaltainen isä, äidin kuolema, sijaisperheen vanhempien kuolemat. Ehkä se on vaan tottunut käsittelemään vaikeudet sulkeutumalla.
Ei ollu 16 ap.
Mutta kun mies ei mene lääkäriin, niin puutosten tai terveysongelmien selvittäminen ei ole kotikonstein mahdollista.
Kyllähän se rakastaja on käynyt mielessä, mutta en silti halua siihen uskoa enkä sitä vaihtoehtoa halua miettiä.