Ketkä kissanomistajat painivat ulkonäöllisesti täysin eri sarjassa kissansa kanssa?

Meillä on notkea ja äänekäs itämainen katti. Minä olen kankea kuin puupökkelo ja hiljainen hissukka.

Kaikki, kissat voittavat ulkonäöllisesti 6-0.

Kissa on valittu maailman kauneimmaksi, mutta emänttää ei.

Kissani ei edes mieti tuollaisia. Se tietää olevansa kaunein olento koko maailmassa ja luottaa itseensä. Nytkin istuu parvekkeella ja silmäilee maisemaa kuin kuningatar.

No todellakin, kukapa voisi Kissan kanssa kilpailla. Näinhän kirjoitti jo runoilija Kissasta:

Eläimistä tuli

susia,

millä liikaa häntää, millä iso

murheellinen pää.

Vähä vähältä ne alkoivat sopeutua,

kävivät maisemaan taloksi,

saivat täpliä, somistuivat,

joku lensi.

Kissa,

kissa yksin

ilmaantui valmiina

ja ylpeänä:

se oli heti syntyjään täydellinen,

kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.

Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,

käärme saisi mielellään siivet,

koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,

insinööri soisi olevansa runoilija,

kärpänen kokee lentää kuin pääskynen,

runoilija yrittää matkia kärpästä,

mutta kissa

haluaa olla vain kissa

ja yhtä kissaa se on

hännästä viiksiin,

harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,

yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

Ei ole sen veroista

ykseyttä,

ei kuu eikä kukka

ole rakennettu

niin hyvin:

se on niin yksi kappale

kuin aurinko tai topaasi

ja sen joustava ääriviiva

on siro ja luja

kuin laivan keula.

Sen keltaisista silmistä

jää yksi ainut

viiru

johon lentävät yön kolikot.

Oi pikkuinen

keisari ilman keisarikuntaa,

isänmaaton valloittaja,

salongin pieni tiikeri,

eroottisten taivaskattojen

lemmensulttaani,

sinä komennat myrskyssä

rakkauden tuulta

kun liikut

ja painat

maata vasten

neljä herkkää jalkaa,

nuuhkit,

epäilet kaikkea

mitä maa kantaa päällään,

sillä kaikki on saastaista

kissan tahrattomalle käpälälle.

Oi huoneiston joutilas

peto, yön röyhkeä

käpälänjälki,

laiska, jäntevä

ja etäinen,

syöverinsyvä kolli,

asumusten

salainen poliisi,

jonkin

kadonneen sametin

tunnusmerkki,

varmaankaan

et ole lajina

arvoitus,

kaiketi et ole mysteerio,

kaikki sinut tuntevat; kuulut

ihan tavallisimpaan talonväkeen,

kaiketi kaikki luulevat niin,

kaikki luulevat olevansa

kissansa isäntiä,

omistajia, kissan

enoja, kavereita,

virkaveljiä,

oppilaita tai ystäviä.

Minä en.

Minä luulen toisin.

Minä en tunne kissaa.

Minulle on tuttua monenmoinen, elämä

ja sen arkipelaagi,

meri ja kaupungin laskemattomuus,

kasvitiede,

naiset ja niiden kummat salat,

matematiikan kertotaulut ja miinukset,

maan vulkaaniset suppilot,

palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,

pappien sinertävä atavismi,

mutta kissasta minä en saa selvää.

Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen,

sen silmissä on kultaiset numerot.

Naapurissani asuu yksi mies, jota kutsumme kissamieheksi. Nimi tulee siitä, koska hän ulkoiluttaa kollikissaansa valjaissa. Täytyy kyllä sanoa, että siinä on kaksi kuumaa urosta. En osaa sanoa, kumpi heistä on komeampi.

Mirri on aina kauniimpi

up