Kyllä se niin on että jos masentuu niin ainakin vanhat ystävät jää.

Kuka nyt masentuneen kanssa haluaisi olla. Luovuttaminen tarttuu

En jaksa pitää enää yhteyttä masentuneeseen, joka peruu aina kaikki tapaamiset ja muutenkin välttelee, minä olen se joka ottaa aina yhteyttä. Tuntuu ettei seura kiinnosta.

Mä oon yrittäny pitää yhteyttä ennen masentumista kavereihin. Sitten, kun sairastuin, enkä enää jaksanut olla aloitteentekijä, kukaan ei otta nut minuun päin yhteyttä. Ja se masensi ehkä lisää. Huono olen, enkä kelpaa kellekään.

Totta on.

Ihan yllätyin asiasta, koska olin ollut tosi sosiaalinen ennen sairastumistani. Aina menossa mukana, järjestin yhteisiä ruokaillallisia, leffailtoja, alotteluita. Olin kuuntelevana korvani ystävilleni ja yritin piristää heitä, jos maailma potki päähän. Kyläilin ahkeraan ja kutsuin muita myös vieraisille jne... Eli ihan normaalia ystävyyteen kuuluvia asioita.  

Sitten kun aloin sairastelemaan, niin kukaan ei oikein reagoinut mitenkään siihen isoon muutokseen, mikä minussa tapahtui. Pieniä huomatteluita laihtumisesta ja väsymisestä, kun ei jaksanut enää käydä missään. Jonkin aikaa tekstareita lähettelivät ja sitten ei yhtään mitään. Luulisi, että olisivat tajunneet, että jotain on todella vakavasti vialla, kun ennen niin sosiaalinen ihminen ei jaksa tavata eikä kykene lähtemään kotoaan minnekään.

Minun kohdalla vasta vuosia myöhemmin yksi tuttava ilmoitti perheenjäsenelle, joka asui toisessa kaupungissa, että olen kadonnut täysin kuvioista eikä kukaan tiedä, mitä minulle on tapahtunut. Sitten onneksi perheenjäsen hommasi minut lääkärin luo ja pääsin avun piiriin. Kun horroksestani olen herännyt, niin on ollut tosi musertavaa tajuta, ettei minulla koskaan ollutkaan aitoja ystäviä. Meni täysin luottamus ihmisiin.

Mulla se kokemus, että vaikka haluaisi olla masentuneen ystävä, sairaus vie voimat ja halun olla sosiaalisesti aktiivinen, jolloin ystävyys jää vähemmälle. En voi tuppautua toisen kotiin ja jos yrittää kutsua masentuneen kylään tai tavata jossain muissa merkeissä, hyvin usein se ei onnistu tai masentunut peruu viime tipassa. Ymmärrän hyvin, että sairauden takia ei aina pysty tai jaksa lähteä mihinkään eikä jaksa kutsua vieraita, mutta mitä voin silloin ystävänä tehdä?

Lähinnä tarkoitan sitä, että ei masentunut ystävä elää vielä siinä vauhdikkaassa kuplassa kun taas masentunut on siitä hypännyt pois. Eri intressit ja kiinnostuksen kohteet. Surullista.. ja uusia ystäviähän masentunut ei saa..

Masennus on edelleeen hyvin häpeällinen sairaus koko suvulle ja ystäville.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla se kokemus, että vaikka haluaisi olla masentuneen ystävä, sairaus vie voimat ja halun olla sosiaalisesti aktiivinen, jolloin ystävyys jää vähemmälle. En voi tuppautua toisen kotiin ja jos yrittää kutsua masentuneen kylään tai tavata jossain muissa merkeissä, hyvin usein se ei onnistu tai masentunut peruu viime tipassa. Ymmärrän hyvin, että sairauden takia ei aina pysty tai jaksa lähteä mihinkään eikä jaksa kutsua vieraita, mutta mitä voin silloin ystävänä tehdä?

Lisään vielä: nämä henkilöt, joista minä puhun, saavat hoitoa sairauteensa, heillä on lääkitys ja kontakti lääkäriin, joten kyse ei ole siitä, että minun pitäisi ohjata tai auttaa hoitoon, vaan ihan pelkästä yhteydenpidosta ja ystävyydestä.

Mulle kävi just noin. Oli paljon ystäviä. Sitten kun masennus tuli kuvioihin, kaikki ihmiset katosivat vähitellen ympäriltäni. Olimme nuoria ja masennuksesta ei silloin puhuttu niin paljon kuin nyt. Useat eivät ymmärtäneet tilannettani, monille olin vain yksinkertaisesti liian rasittavaa seuraa negatiivisyydessäni. Eristäydyin myös itse ja otin etäisyyttä ihmisiin, koska en jaksanyt, voinut eikä huvittanut. Sitten olinkin aivan yksin. Pitkään. Nyt tilanne on toinen, mutta uusia ystäviä en ole montaa saanut. Mietin, olisiko tilanne toinen, ilman tuota masennusvaihetta.

Kyllä masentunut voisi itsekin ottaa vastuun ystävien menettämisestään. Itse en jaksa kuunnella enää yhtään juttua psykiatrista, osastosta, hoidoista, lääkkeistä, potilaskavereista, sairaalasta, terapiasta ja sen päätelmistä, terapeutista, hoitajista - kaikesta siitä mikä sairastuneelle on tärkeää. Mistä vain normaalista asiasta saa aasinsillan vaikka psykiatrin ulkoiseen olemukseen tai sairaalan jälkiruokaan.

Muuta keskusteltavaa ei kerta kaikkiaan ole.

Näin ollen enpä itse juuri viitsi olla yhteyksissä, vastaan kyllä jos ystävä soittaa mutta eipä ole nyt yhteydenottoa kuulunut yli 3 kuukauteen...

Ja viimeksi se olin minä joka pyysi tapahtumaan.

Masentunut vastasi että ottaa sitten yhteyttä kun jaksaa taas.

Minä olen osittain tahallani antanut ystävien lipua pois. Toisaalta minulla ei ole koskaan "tosiystäviä" ollutkaan. Oikeissa piireiissä taatusti ystävät/perhe puuttuisivat nopeasti eikä masennukseen silleen edes pääse vajoamaan. Monet mt-ongelmathan ovat oireita myös ympäristöstä.

Joo jäihän ne enimmäkseen, paitsi 2 jotka ovatkin tosiystäviä, ihan lapsuudesta asti ollaan tunnettu. Nähdään silloin kun jaksan. Kerron heille kyllä ongelmistani, mutta joku raja siinä kuitenkin, etten kuormita heitä liikaa.