Rakastan omiani, mutta en pidä muiden lapsista. Joitain hädintuskin saatan edes sietää.

Tätä asiaa ei vaan voi kovin mainostaa, moni ihminen ei jaksa ymmärtää, että silti voin rakastaa omiani

minä jos olen kotona niin otamme heidät hoitoon, samoin veljeni lapset tai kummilapset (4kpl) tai vaikka kaverin tai naapurin lapsen jos apua tarvitaan. Mies pitkin hampain vieressä ja minä innoissani.



Ja omia löytyy siis kaksi kpl, 2v ja 4v, joita mieheni rakastaa ja se näkyy.



Olen hyväksynyt tämän piirteen hänessä ja jollain tavalla sen ymmärränkin, vaikka itse rakastan kaikkia lapsia, omiani toki omalla tavalla ja eniten, mutta lapset yleisesti ovat musta ihastuttavia. ja miehestä rasittavan sietämättömiä.

Omat ja ystävien lapset on ihania mutta ei vois vähempää kiinnostaa jonkun ventovieraan kauheat kakarat puistossa. Ja kun puhe on vain ja ainostaan siitä meidän Mikkopekasta mitä se teki jne jne. Ei vois vähempää kiinnostaa.

Eikä ole edes niin että pitäisin omaa lastani maailman kilteimpänä ja esikuvallisimpana poikana. En todellakaan tiedä miksi näin on. Oma poikani on jo yli kolme vuotta ja jokaisesta toisesta lapsesta löydän vain huonoa. Tiedä sitten että näkeekö niissä jotain omia virheitä tai jotrain, en todellakaan ymmärrä. Minä, joka rakastin lapsia enne omaani. Nyt hyvä jos siedän.

on jopa ajatellut kansainvälistä adoptiota. Rakkautta kyllä riittäisi, silloinhan lapsi olisi " oma" .



Mutta muiden en todellakaan siedä. Kukaan ystävistäni ei kyllä oikeasti varmaan edes arvaisi tätä minusta. Ei tätä tosiaan voi kertoa avoimesti....

Itse kyllä pidän paljon myös muitten lapsista (omia luonnollisesti rakastan yli kaiken), mutta jotkut pennut ovat todella ärsyttäviä.

Ja lähes poikkeuksetta perheen ainoat lapset ja iltatähdet ovat toooodella rasittavia kun vähän kasvavat. Eli ihan pieninä yleensä oikeen sulosia, mutta muuttuvat ärsyttäviksi siinä 3-4 vanhoina.

Siedän toisten lapsia, jos he ovat hyväkäytöksisiä. Ihan kuin omani sitä niin olisivat...