Kuinka kauan on normaalia surra oman vanhemman kuolemaa?

Mistä sinä syyllisyyttä tunnet? 

Varmaan siitä ylipääseminen on nyt tärkeintä toipumiselle. 

Mikä yleensä on normaalia. Kukin suree tavallaan.

Suren vieläkin, 13 v myöhemmin.

anna itsellesi aikaa. suru kertoo, että menettämäsi henkilö oli sinulle rakas ja tärkeä.

Ei kai siinä mitään aikaa ole. Kauan menee kylläkin. Mene puhumaan surusta ja menetyksestä ammattilaisen kanssa.

Vuosia mennyt jo, joka päivä muistaa mutta suru on jotenkin haalistunut. Eroon siitä kuitenkaan tuskin koskaan pääsen.

Sinulla menee oma aikasi. Alkuun tuntuu pahimmalta, jopa siltä että ei selviä. Ajan kuluessa suru muuttaa muotoaan. Ei ole mikään kiire surra. Tottakai se haittaa "normaalielämää", mutta sellaista se elämä on. Tsemppiä <3

Entä jos koittaa ajatella niin että mitä sun vanhempi toivoo sinulle elämässä?

Surra voit lopunikää ja se on ok. Mutta miten suru vaikuttaa sinuun?

Miten tuore juttu tää on sulle?

Ihminen kasvaa aikuiseksi vasta menetettyään vanhempansa. Varsinkin isänsä menettänyt nainen joutuu laittamaan asiat pään sisällä uusiksi.

Milloin vanhempasi on kuollut? Minkälaisissa olosuhteissa? (ei tarvitse vastata) Ns. luonnollinen kuolema on helpompi hyväksyä ja kohdata, kuin traumaattinen koulema. Suru voi kestää läpi elämän, se on ihan normaalia. Suru ja sureminen muuttavat muotoaan ajan kuluessa. Kuolinpäivä, syntymäpäivät, muut merkkipäivät voivat olla vaikeita vielä vuosikymmenten jälkeenkin! On kuitenkin hyvä muistaa, että pahimman alun jälkeen surevan toimintakyky palautuu ennalleen. Suruun kuuluu masentuneisuuden tunteet. Jos tuntuu, että suruun on jäänyt vellomaan, voi olla että suru on muutunut depressioksi. Varsinkin voimakkaat syyllisyyden tunteet voivat kertoa siitä. 

Kuolemistapa varmaan vaikuttaa myös.. Surin jo niin paljon ennen vanhempani kuolemaa (parantumaton syöpä, eli muutaman vuoden diagnoosista) että tavallaan olin jo hyväksynyt asian kun hän kuoli, tunsin jopa helpotusta siitä ettei hänen enää tarvinnut kärsiä kipujen kanssa.. Hautajaisten jälkeen alkoi olo helpottaa. Kaikki on niin yksilöllistä, joten sulle on tasan se aika surra mikä on.. Muista kuitenkin että sun äiti/isä haluais sun jatkavan elämää onnellisena. Vaikka hän ei ole läsnä niin hän on aina sydämmessä ja ihania muistoja ei voi kukaan sulta viedä.

2-4 tuntia pitäisi riittää.

Ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen on vaikein, varsinkin kaikki juhlapyhät, jos ne on vietetty yhdessä edesmenneen kanssa. Sitten se alkaa tasaantua. Eihän läheisiään koskaan kokonaan unohda, mutta on tärkeä päästää irti surusta ja vainajasta. Surusta ei pidä tehdä itselleen elämäntehtävää, kuten monet naiset näyttävät tekevän. Kun tapaan tällaisen henkilön, joka kyynelehtii vielä ties miten monien vuosien jälkeen puhuessaan vainajasta, mietin, miksi hän tekee niin. Ei selitykseksi yksin riitä herkkyys, kyllä siinä on mukana muutakin. Syyllisyyttäkö? Mistä? Vainajasta on päästettävä irti, jotta hän pääsee lepoon ja rauhaan. Tänne jääneet jatkavat elämäänsä. Näin aikanaan neuvoi minua muuan vanha viisas nainen ja sitä olen pyrkinyt noudattamaan. Ei niistä lukemattomista saattomatkoista olisi muuten selväpäisenä selvinnytkään.

Surulle ei ole mitään määräaikaa eikä suru ole sairaus (vaikka masennukseksi sitä monesti ulkopuoliset luulevat). Tietyllä tavalla surua kantaa mukana loppuelämänsä, ajan kuluessa suru yleensä muuttaa hieman muotoaan ja ihminen pystyy myös kokemaan kiitollisuutta edesmenneestä rakkaasta. Sureminen on ihan normaalia, vaikka ulkopuolisilta surevalle ymmärrystä riittää yleensä kovin lyhyen aikaa. Suru kertoo siitä, että menehtynyt on ollut sinulle rakas ja tärkeä. Jokainen suree myös omalla tavallaan eikä yhtä oikeaa tapaa ole. Sure siis rauhassa omalla tavallasi, siinä ei ole mitään väärää.

Jos suru on kuitenkin vielä muutaman vuoden päästä läheisen kuolemasta kovin voimakas, eikä arki suju (nukkuminen, syöminen ym. yhä poikkeavaa eikä arjesta tahdo tulla mitään), kannattaa silloin hakeutua juttelemaan surustaan ammatti-ihmisen kanssa.

Jaksamista suruusi. <3

T.pappi

Vuoden kuluessa pitäisi helpottaa. Kummallisinta surun kanssa on se että ulkopuoliset joskus tuntuvat ajattelevan että hynin pian hautajaisten jälkeen pitäisi "palata päiväjärjestykseen". Itse tajusin tunnetasolla vasta hautajaisissa että se läheinen oli todellakin kuollut. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä sinä syyllisyyttä tunnet? 

Varmaan siitä ylipääseminen on nyt tärkeintä toipumiselle. 

Mä tunsin syyllisyyttä siitä, että toinen on kuollut ja itse elän ja saattaa välillä olla jopa kivaakin. Ristiriitaista mutta kyllä.

Mun isä on kuollut vuonna 1993 ja suren vieläkin. Tietenkin, ei suru ole mikään suoritus joka päättyy. Mutta en mä asiaa tokikaan märehdi niin etten eläisi elämääni. Tietty haikeus ja suru vaan kulkee mukana koko ajan.

Eikä ole mitään normaalia tai epänormaalia. Kukin tavallaan ja aikataulullaan <3

Vierailija kirjoitti:

Ihminen kasvaa aikuiseksi vasta menetettyään vanhempansa. Varsinkin isänsä menettänyt nainen joutuu laittamaan asiat pään sisällä uusiksi.

Isän menetys oli toki rankkaa, odotettavissa mutta kuitenkin äkillinen. Olen selvinnyt siitä näissä reilussa 3 vuodessa, samoja fiiliksiä oli muillakin omaisilla.

Äitini kohdalla olen huomannut, etten tässä 4-kympin puolivälissä juurikaan tarvitse häntä. Oletan sen olevan luonnon keino valmistella sukupolven vaihdosta. Varmaan suren sitten kun hän on mennyt. Tällä hetkellä rasittaa vanhat ja uudelleen esiin ponnahtaneet henkiset ongelmat. Olen siis eri asemassa kuin sellainen jälkeläinen, jonka vanhempi on vasta alkanut hiipua, ja se vaikuttaa asioihin.

Oman vanhempani kuolemasta on nyt 9,5 vuotta ja viimeksi eilen itkin kovasti ikävääni. Alkuun suru tuntui fyysisenä kipuna ja siitä hiljalleen lientyi suureksi kaipaukseksi. Suru ottaa oman aikansa, ei sille ole mitään määräaikaa. Vaikka itse tiesin että kuolema on lähellä, sillä kyseessä oli hyvin aggressiivinen syöpä, niin ei se yhtään sitä tuskaa helpottanut vaikka mikään yllätys kuolema ei tosiaan ollut. Voimia suruusi.

Isäni kuoli 2009 äkillisesti. Siitä alkoi oikea hautajaisten sarja. Ukki kuoli 2010 ja mummi 2013, kummisetä leukemiaan 2013. Toinen mummo 2015 alussa.

Isän kuolemaan ei ollut mitään ennakkoaavistusta, ja se iski suoraan munuaisiin. Minulla meni ekat 3 kk niin, etten vieläkään muista siitä ajasta oikein mitään, paitsi talvisen kukkiin peittyneen haudan ja käynnin ruumishuoneella. Painoin hulluna pihatöitä, koska silloin sai olla yksin. Meni ehkä vuosi, kun aloin olla tolpillani, ja sitten kuolikin ukki. Siihen oli henkisesti valmistautuneempi ukin iän vuoksi, mutta ukki oli kuitenkin ihan pontevassa kunnossa 86-vuotiaaksi, ja kuoli tapaturmassa. Olin sairaalassa kuolinvuoteen ääressä ja paikalla melkein koko suvun kanssa, kun hän kuoli. Hän oli minulle tosi rakas, kuin kakkosfaija, hoiti minua kun olin pikkutyttö, kantoi olkapäillä ja konttaisi ja hirnui pitkin lattioita, kun minä olin cowboy. .. Molempia surin kovasti ja vielä 2 vuotta isän kuolemasta purskahdin itkuun, kun tuli molemmat mieleen. Ajattelen ja kaipaan kumpaakin melkein joka päivä.

Mummi sen sen sijaan oli sen verran pahasti sairas, että sitä melkein jo toivoi, kun tiesi hänen tilansa ja mitä hän oli itse aikoinaan toivonut, kun oli vielä järjissään. Se oli lähinnä helpotus. Olin hänenkin kuollessaan läsnä.

Kummisetä oli järkytys, koska hänen leukemiastaan ei tiennyt kukaan. Setä oli sellainen, että ei sairauksistaan ikinä puhunut. Erityisen pahalta tuntui hänen lastensa ja pienten lastenlastensa puolesta, koska ymmärsin hyvin oman kuusikymppisenä kuolleen isäni kautta, miltä heistä tuntui. Kummisetä ei ehtinyt kauaakaan eläkettään kuitata. Hänen kanssaan olin yhteyksissä ja hän oli mm. mukana hakemassa äitiäni, kun isäni kuoli.

Toinen mummi taas oli niin vanha jo, että se ei ollut yhtään yllätys, en surrut kovin kauan, hän sai juuri sellaisen lähdön kuin oli toivonut, ilman kipua ja tuskaa nukahti ikiuneen. Läheisiä olimme, asuimme mm. yhdessä pari vuotta, mutta mummi oli likempänä sata vuotta vanha ja tiesin, että sellainen puhelu tulee vielä. Olin kiitollinen joka juttelusta välillämme.

Suru on normaalia ja ikävä on ihan normaalia. Ei siinä ole aikarajaa, mutta sanoisin että noin vuosi kaksi menee, että sen pahimmat piikit helpottaa, jos tilanne tulee kovin yllätyksenä. Otan osaa suruusi!

Normaalia? Mikä kysymys toi on? Määre normaali on täysin irrallaan todellisuudesta; jokin muotti, johon yritetään turhaan tunkea ihmiskuntaa. Unohda koko sana, suret just sen ajan kuin suret. Jotkut suree 15 vuotta, yhdet viikon, toiset koko ikänsä, kolmannet 15 minuuttia, neljännet 8 kuukautta, viidennet 47 vuotta.