Onko teille jollekkin tapahtunut elämässä niin paljon pahaa, että mikään ei tunnu enää missään?

Osaan itkeä, mutta tietynlainen kovuus minuun on tullut.

Katson ulkopuolisena ja ihmetellen ihmisiä joiden suurimmat surut ovat jotain parisuhdeveivaussuruja...anteeksi.

Todella kärsineille osaan olla lempeä, mutta hemmoteltujen, itsekeskeisten ihmisten tunnetiloihin en sekaannu.

Joo. Toisaalta olen itse osittain syypää moneen pahaan asiaan, että koen myös ansainneeni osani pahuudesta. Turha jäädä märehtimään, kannattaa mennä eteenpäin. Ei tässä monet asiat juurikaan hetkauta, kun on kaikenlaista nähnyt ja kokenut.

On. Seksuaalista väkivaltaa aseella uhaten höystettynä. Ei ollut kivaa 14-vuotiaalle kun oma isä teki niin ja naureskeli että hänellä on täysi valta päättää minun elämästäni ja kuolemastani.

Mun elämä on ollut yhtä päähän potkimista viimeiset 20vuotta. Siihen on sisältynyt miehen itsemurha, vanhempien kuolemat, kolme keskenmenoa (joista yksi laskettiin jo kohtukuolemaksi), lapsettomuushoitoja, todella väkivaltainen parisuhde, läheisimmän ystävän kuolema sekä perheenjäsenen alzheimerin nopea eteneminen.

Paljon mahtuu kahteen kymmeneen vuoteen toki hyviäkin hetkiä ja asioita, mutta jotenkin nämä kaikki olen kokenut itselleni niin kuluttavina asioina että kuvailisin nykyistä olemustani todella kylmäksi ja pessimistiseksi. Valtavan suuria tunnetiloja on vaikea saada aikaan suuntaan tai toiseen ja tulevaisuuteen on vaikea luottaa, joten sanoisin että mikään ei juurikaan tunnu miltään.

Itkeä kyllä osaan ja myös nauraa, mutta kaikki on silti harmaata ja tasaista.

Kyllä minua liikuttaa muiden tragediat mutta en osaa tai pysty itkemään.

Olin ennen tuollainen. Se oli kamalaa.