Käyttäjä4737

Koen myös että tässä ylikansoittuneessa maailmassa on äärimmäisen itsekästä lisääntyä.

Haluan elämältäni asioita joihin ei kuulu perhe tai lapset. En myöskään halua vastuuta toisesta ihmisestä enkä ketään rajoittamaan elämääni.

Vanhempieni ainut kommentti tähän asiaan joskus kun olemme asiasta jutelleet on ollut että ei tämä asia edes heille kuulu ja kaikki tekevät elämässä omat valintansa. He toivovat että teen valintoja jotka tekevät minut onnelliseksi ja näin aion tehdäkkin.

Mun elämä on ollut yhtä päähän potkimista viimeiset 20vuotta. Siihen on sisältynyt miehen itsemurha, vanhempien kuolemat, kolme keskenmenoa (joista yksi laskettiin jo kohtukuolemaksi), lapsettomuushoitoja, todella väkivaltainen parisuhde, läheisimmän ystävän kuolema sekä perheenjäsenen alzheimerin nopea eteneminen.

Paljon mahtuu kahteen kymmeneen vuoteen toki hyviäkin hetkiä ja asioita, mutta jotenkin nämä kaikki olen kokenut itselleni niin kuluttavina asioina että kuvailisin nykyistä olemustani todella kylmäksi ja pessimistiseksi. Valtavan suuria tunnetiloja on vaikea saada aikaan suuntaan tai toiseen ja tulevaisuuteen on vaikea luottaa, joten sanoisin että mikään ei juurikaan tunnu miltään.

Itkeä kyllä osaan ja myös nauraa, mutta kaikki on silti harmaata ja tasaista.