Mitäköhän tämänkin ystävyyden kanssa tekisi...?

Olemme olleet ystäviä teini-ikäisistä saakka. Nykyään ollaan jo kolmenkympin paremmalla puolella. Olen luullut että ystäväni on rinnallani aina kuten minä hänen. Majoitin hänet muun muassa luokseni kun hän erosi väkivaltaisesta miehestään. Hän sai asua luonamme (omassa huoneessa) niin kauan kunnes löytäisi uuden asunnon. Kävin hänen kanssaan asuntonäytöillä, koska hän pyysi minua mukaan jokaikiselle. Olin olkapäänä. Tuin ja jaksoin kuunnella ne samat asiat mitä hän erostaan käsitteli aina uudestaan ja uudestaan.

Hän löysi asunnon, löysi uuden rakkauden, uuden ystäväpiirin edellisen jäädessä suuremmaksi osaksi ex-miehelle ja alkoi taas elää. Olin onnellinen ja tyytyväinen hänen puolestaan.

Sitten minulle tapahtui paljon ikäviä asioita pienen ajan sisällä. Sisareni kuoli yhtäkkiä ja minulla todettiin loppuiäksi vaivaava tauti, joka onneksi oikealla lääkityksellä pysyy kurissa. Olin aikamoisessa kurimuksessa tuolloin. Parisuhteessa oli myös rakoilua ja kaikki aikani meni siihen, että selvisin jokaisesta päivästä kerrallaan. En ehtinyt enkä jaksanut selittää kaikkea kenellekään, koska minulla oli niin hauras olo. Jokainen sana jonka suustani ulos päästiin tuntui rikkovan minut ja avasi isot ja tuskaisat itkupadot. En vain yksinkertaisesti kyennyt avautumaan kenellekään ennen kuin sain asioita hetken aikaa käsiteltyä itseni kanssa.

Kun lopulta sitten näin ystävääni ja kerroin mitä olin käynyt läpi hän suuttui minulle, koska en ollut ensimmäisenä tukeutumassa häneen. En ollut tukeutunut kehenkään ennen häntä! Hän aloitti pitkän vuodatuksen asioista, jotka oli tapahtuneet aikoja sitten. Vanhoja riitoja ja asioita jotka luulin että oli käsitelty jo aikoja sitten. Kaikki oli minun vikaani. Ja tosiaan eniten hän suuttui siitä että en heti välittömästi turvautunut häneen. Hän halusi monen viikon tauon ystävyyssuhteeseemme.

Häkellyin ja loukkaannuin ja totesin että jos se on se mitä hän haluaa. Alkoi pitkä hiljaisuus. Nyt kun kysyin häneltä yhtä asiaa takaisin, joka oli jäänyt hänelle lainaan ja tarvitsin sitä, hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Valitti vain kuin hänen on ollut minua ikävä kun minusta ei ole kuulunut mitään (!!).

Olen jotenkin puulla päähän lyöty, että mitä tässä tapahtuu. Olen loukkaantunut siitä miten hän kohteli minua kun olisin tarvinnut hänen apuaan ja tukeaan ja koko ihminen tällä hetkellä suoraan sanottuna vituttaa. Tuntuu kuin ystävyytemme olisi nyt hauraalla jäällä. En haluaisi sitä katkaista, mutta jotenkin en vain voi antaa anteeksi hänen käytöstään. Varsinkin kun kaikki pitäisi olla hyvin hänen elämässään (olen kysynyt ja hän vakuutta iloisesti kaiken olevan täydellisesti).

Olenko minä toiminut tässä jotenkin väärin vai mitä ihmettä?