Melkein vuosikymmennen uskottelin itselleni, että näin vaan pitää elää ja että ei siinä ole mitään vikaa. Sitten aikuistuin.

Tarkemmin ajatellen varmaan 15 vuotta haahauilua, rahan keräämistä hanttihommilla aina johonkin reissuun. Sitten sitä aasiaa kierrellen pikkubudjeteilla. Ei siinä mitään, ihania matkoja.
Opinnot jätin kesken, kun proffa oli mun mielestä asenteellinen ja vittumainen.
Siirryin hanttihommiin, pätkätyöläisenä. Väitin itselleni etten mitään vakituista työtä ikinä haluakaan, vaan pitää olla vapaa lähtemään milloin sattuu huvittaan.
Luottotiedot paloi siinä, kun takasin lainan ahneelle ja epäluotettavalle bestikselleni. Lainat jäi pystyyn ja ulosotto mulle.

Sitten kävi erikoinen tuuri meikäläisellä: tapasin luotettavan, rauhallisen, hyvän työuran tehneen miehen, joka vakituisissa töissä pystyi elämään oikein mukavaa elämää ja pitämään elintason miellyttävänä.

Aloin vähän pohtia, että ehkäpä mullakin olisi muutakin saatavilla maailmassa kuin ns. paskahommia ja sitten niitten rahojan tuhlaamista. Olinhan alunperin joskus nuorempana ollut aika älykäskin ja yliopistossakin menestyin kyllä.
Hankin itselleni vakituisen työpaikan. Ja kas kummaa, vakituisissa töissä ei ole mitään vikaa. Päinvastoin tulee monia etuja joita en tiennyt olevankaan, ja elämää voi suunnitella jotenkin eri tavalla. Ihan kivaa oikeestaan olla vakituisesti töissä. Kun aikaa kuluu, niin sitä onkin jonkun työyhteisön jäsen ja jonkun vuoden kuluttua ihan jo varteenotettava jäsen siellä ylenemisiinkin.

Hankin takausvelasta itselleni sovittelun ja maksoin siitä osan pois ja loput jäi luotonantajan tappioksi. Sopimus oli kaikille edullinen.

Ehkä se sitten on keski-ikäistymistä. On vaan kiva olla vakitöissä, talvilomalla voi lentää Vietnamiin ja ehtii siellä kiertelemään. Kesällä on kesämökki kaikken paras paikka. En olisi kyllä uskonut mutta näin on.

Olisin voinut jäädä sinne pätkätöihin ja muka-vapaudesta nauttimaan. Mutta onneksi mieheni kannusti minut vakaampaan elämään. Näin on hyvä.