Onko ihmisellä jokin vastuu siitä missä seurassa liikkuu ja mitä ikävää tule sen seurauksena

Ei ole.

Vastuu on vain ja ainoastaan ikisuosikillasi eli ns. jännämiehellä. 

Ei. Kaikki vastuu on väärintekijällä. Toki uhrilla voi olla esim. paha läheisriippuvuus joka voi edesauttaa pahoihin paikkoihin joutumista, mutta sitä ei kutsuta vastuuksi, vaan häiriöksi, ja siihen voi saada apua. Ja esim. nuoret voivat olla hyvin naiiveja, jotkut tyhmiä... Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jotta voisi itse vaikuttaa ja pienentää "riskiä", mutta vastuu ei kuitenkaan ole uhrilla, vaan pahantekijällä. Tämän ymmärtää kaikki psyykkisesti terveet, maailmaa ja psykologiaa ymmärtävät inhimilliset ihmiset.

Vastuu on aina tekijällä, mutta uhrinkin pitäisi ottaa huomioon mahdolliset seuraukset, jos lähtee väärien tyyppien matkaan. Ei kannattaisi tarkoituksella hankkiutua vaikeuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Kaikki vastuu on väärintekijällä. Toki uhrilla voi olla esim. paha läheisriippuvuus joka voi edesauttaa pahoihin paikkoihin joutumista, mutta sitä ei kutsuta vastuuksi, vaan häiriöksi, ja siihen voi saada apua. Ja esim. nuoret voivat olla hyvin naiiveja, jotkut tyhmiä... Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jotta voisi itse vaikuttaa ja pienentää "riskiä", mutta vastuu ei kuitenkaan ole uhrilla, vaan pahantekijällä. Tämän ymmärtää kaikki psyykkisesti terveet, maailmaa ja psykologiaa ymmärtävät inhimilliset ihmiset.

Kiitos tästä kommentista. En ole AP enkä hakeutunut "jännämiehien" saatika ongelmallisten, pelottavienkin henkilöiden seuraan. Olen omana huonona hetkenä vain ollut kykenemätön ns. huomaamaan ajoissa jos joku ei ole hyvää seuraa. Olen opetellut sitä koko ajan lisää ja irtautunut nopeasti ihmisistä, jotka eivät edesauta mitään omassa elämässäni eteenpäin menoa. Varsinkaan nyt kun ihmettelen uusia diagnooseja omasta mielenterveydestäni, olen takertua, kiltti ja pelokas, samalla ailahtelevainen ja epävakaa.

Äitini on psykologi ja elää hienoa, "normaalia" elämää. Ei pidä minusta enää eikä tahdo jutella, koska en näin vanhanakaan osaa elää "normaalisti". Olen 26-vuotias, äiti oli niin tärkeä minulle kunnes sanoi, ettei enää jaksa teeskennellä välittävänsä kun hänellä sentään isot paineet ja yritys, minä vain makaan kotona. Olen siis työtön. Epävakaa, paniikkihäiriöinen, keskivaikeasti masentunut työtön, joka joka hemmetin päivä tekee mitä vain, jotta olisi syy olla olemassa eli saisi töitä ja normaalin rytmin. Mutta kun kaikki ei tapahdu sormia napsauttamalla. 2krt/vko terapiaa, ryhmissä käyntiä ja tosissaan yrittämistä.

Jees joo!! Aika off topiciksi meni, mutta oksensin itseni nyt näköjään tähän ketjuun niin ei tarvitse uutta perustaa. Anteeksi.

Tyttö on aina uhri.

Jennie kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Kaikki vastuu on väärintekijällä. Toki uhrilla voi olla esim. paha läheisriippuvuus joka voi edesauttaa pahoihin paikkoihin joutumista, mutta sitä ei kutsuta vastuuksi, vaan häiriöksi, ja siihen voi saada apua. Ja esim. nuoret voivat olla hyvin naiiveja, jotkut tyhmiä... Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jotta voisi itse vaikuttaa ja pienentää "riskiä", mutta vastuu ei kuitenkaan ole uhrilla, vaan pahantekijällä. Tämän ymmärtää kaikki psyykkisesti terveet, maailmaa ja psykologiaa ymmärtävät inhimilliset ihmiset.

Kiitos tästä kommentista. En ole AP enkä hakeutunut "jännämiehien" saatika ongelmallisten, pelottavienkin henkilöiden seuraan. Olen omana huonona hetkenä vain ollut kykenemätön ns. huomaamaan ajoissa jos joku ei ole hyvää seuraa. Olen opetellut sitä koko ajan lisää ja irtautunut nopeasti ihmisistä, jotka eivät edesauta mitään omassa elämässäni eteenpäin menoa. Varsinkaan nyt kun ihmettelen uusia diagnooseja omasta mielenterveydestäni, olen takertua, kiltti ja pelokas, samalla ailahtelevainen ja epävakaa.

Äitini on psykologi ja elää hienoa, "normaalia" elämää. Ei pidä minusta enää eikä tahdo jutella, koska en näin vanhanakaan osaa elää "normaalisti". Olen 26-vuotias, äiti oli niin tärkeä minulle kunnes sanoi, ettei enää jaksa teeskennellä välittävänsä kun hänellä sentään isot paineet ja yritys, minä vain makaan kotona. Olen siis työtön. Epävakaa, paniikkihäiriöinen, keskivaikeasti masentunut työtön, joka joka hemmetin päivä tekee mitä vain, jotta olisi syy olla olemassa eli saisi töitä ja normaalin rytmin. Mutta kun kaikki ei tapahdu sormia napsauttamalla. 2krt/vko terapiaa, ryhmissä käyntiä ja tosissaan yrittämistä.

Jees joo!! Aika off topiciksi meni, mutta oksensin itseni nyt näköjään tähän ketjuun niin ei tarvitse uutta perustaa. Anteeksi.

No sen sun Äiteen pitäisi kyllä katsoa peiliin monestakin syystä. Todennäköisesti jaatte puoliksi geeniperimän ja hän on vielä sinun lapsuudessa tuollaiseksi muokannut. Nyt sitten hävettää, kun ammatilaisena ei ole osannut hoivata ja kasvattaa lastaan ja haluaa pestä kätensä koko lapsesta,

Jennie kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Kaikki vastuu on väärintekijällä. Toki uhrilla voi olla esim. paha läheisriippuvuus joka voi edesauttaa pahoihin paikkoihin joutumista, mutta sitä ei kutsuta vastuuksi, vaan häiriöksi, ja siihen voi saada apua. Ja esim. nuoret voivat olla hyvin naiiveja, jotkut tyhmiä... Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jotta voisi itse vaikuttaa ja pienentää "riskiä", mutta vastuu ei kuitenkaan ole uhrilla, vaan pahantekijällä. Tämän ymmärtää kaikki psyykkisesti terveet, maailmaa ja psykologiaa ymmärtävät inhimilliset ihmiset.

Kiitos tästä kommentista. En ole AP enkä hakeutunut "jännämiehien" saatika ongelmallisten, pelottavienkin henkilöiden seuraan. Olen omana huonona hetkenä vain ollut kykenemätön ns. huomaamaan ajoissa jos joku ei ole hyvää seuraa. Olen opetellut sitä koko ajan lisää ja irtautunut nopeasti ihmisistä, jotka eivät edesauta mitään omassa elämässäni eteenpäin menoa. Varsinkaan nyt kun ihmettelen uusia diagnooseja omasta mielenterveydestäni, olen takertua, kiltti ja pelokas, samalla ailahtelevainen ja epävakaa.

Äitini on psykologi ja elää hienoa, "normaalia" elämää. Ei pidä minusta enää eikä tahdo jutella, koska en näin vanhanakaan osaa elää "normaalisti". Olen 26-vuotias, äiti oli niin tärkeä minulle kunnes sanoi, ettei enää jaksa teeskennellä välittävänsä kun hänellä sentään isot paineet ja yritys, minä vain makaan kotona. Olen siis työtön. Epävakaa, paniikkihäiriöinen, keskivaikeasti masentunut työtön, joka joka hemmetin päivä tekee mitä vain, jotta olisi syy olla olemassa eli saisi töitä ja normaalin rytmin. Mutta kun kaikki ei tapahdu sormia napsauttamalla. 2krt/vko terapiaa, ryhmissä käyntiä ja tosissaan yrittämistä.

Jees joo!! Aika off topiciksi meni, mutta oksensin itseni nyt näköjään tähän ketjuun niin ei tarvitse uutta perustaa. Anteeksi.

Minäkin olen aika huono arvioimaan ihmisiä ja heidän tarkoitusperiään. Olisin varmaan helppo uhri, ellen olisi a-seksuaali.

Mutta itse olen sitä mieltä, että usein väkivaltaisia ja häiriintyneitä ovat sellaiset henkilöt, joista sitä ei osaisi arvata. He paljastavat kaiken vasta kun ovat saaneet uhrin koukkuun. Omassa tuttavapiirissä ollut yksi tällainen tapaus, joka tuli kaikille yllätyksenä.

Vierailija kirjoitti:

Jennie kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Kaikki vastuu on väärintekijällä. Toki uhrilla voi olla esim. paha läheisriippuvuus joka voi edesauttaa pahoihin paikkoihin joutumista, mutta sitä ei kutsuta vastuuksi, vaan häiriöksi, ja siihen voi saada apua. Ja esim. nuoret voivat olla hyvin naiiveja, jotkut tyhmiä... Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jotta voisi itse vaikuttaa ja pienentää "riskiä", mutta vastuu ei kuitenkaan ole uhrilla, vaan pahantekijällä. Tämän ymmärtää kaikki psyykkisesti terveet, maailmaa ja psykologiaa ymmärtävät inhimilliset ihmiset.

Kiitos tästä kommentista. En ole AP enkä hakeutunut "jännämiehien" saatika ongelmallisten, pelottavienkin henkilöiden seuraan. Olen omana huonona hetkenä vain ollut kykenemätön ns. huomaamaan ajoissa jos joku ei ole hyvää seuraa. Olen opetellut sitä koko ajan lisää ja irtautunut nopeasti ihmisistä, jotka eivät edesauta mitään omassa elämässäni eteenpäin menoa. Varsinkaan nyt kun ihmettelen uusia diagnooseja omasta mielenterveydestäni, olen takertua, kiltti ja pelokas, samalla ailahtelevainen ja epävakaa.

Äitini on psykologi ja elää hienoa, "normaalia" elämää. Ei pidä minusta enää eikä tahdo jutella, koska en näin vanhanakaan osaa elää "normaalisti". Olen 26-vuotias, äiti oli niin tärkeä minulle kunnes sanoi, ettei enää jaksa teeskennellä välittävänsä kun hänellä sentään isot paineet ja yritys, minä vain makaan kotona. Olen siis työtön. Epävakaa, paniikkihäiriöinen, keskivaikeasti masentunut työtön, joka joka hemmetin päivä tekee mitä vain, jotta olisi syy olla olemassa eli saisi töitä ja normaalin rytmin. Mutta kun kaikki ei tapahdu sormia napsauttamalla. 2krt/vko terapiaa, ryhmissä käyntiä ja tosissaan yrittämistä.

Jees joo!! Aika off topiciksi meni, mutta oksensin itseni nyt näköjään tähän ketjuun niin ei tarvitse uutta perustaa. Anteeksi.

No sen sun Äiteen pitäisi kyllä katsoa peiliin monestakin syystä. Todennäköisesti jaatte puoliksi geeniperimän ja hän on vielä sinun lapsuudessa tuollaiseksi muokannut. Nyt sitten hävettää, kun ammatilaisena ei ole osannut hoivata ja kasvattaa lastaan ja haluaa pestä kätensä koko lapsesta,

Olet varmasti monella tavalla oikeassa, ja kun "suutarin lapsilla ei ole kenkiä". Kyllä hän aikansa itki kuinka epäonnistui vanhempana, melkein jo hylkäsi veljenikin menetettynä tapauksena. Sanoi vaan puolikylmän vitsikkäästi(??), että minulla ei ole enää poikaa. Kunnes veljeni sitten alkoikin omien kasvukipujensa jälkeen voimaan hyvin, opiskelee Otaniemessä kaikista äidin dg:eistä huolimatta (varmaan asperger kuten isänsä, voi mitä se edes yrittää kun on toi luki-vaikeus, aina se vaan jumittaa yhteen asiaan innostuneena jne.), ison työn teki pääsykokeiden osalta ja heitti kovan iskun vasten äitini kasvoja kun sai lopulta parhaat pisteet valinnoissa. Vaikka äiti hänet lähes toimintakyvyttömäksi diagnosoi. Olen veljestä hirmu ylpeä, hän oli ennen se josta "ei tule mitään" ja nyt minä olen sellainen äitini hampaissa. Ja tosiaan - yhtäkkiä äiti ottaakin kasvatuksestaan krediittiä kun veljeni alkoi menestymään.

Mutta itse aiheeseen. Minusta tuntuu karmeaa tuomita ihmistä siitä syystä keneen on törmännyt tai kenen kanssa viettänyt aikaa. Siksi tänne avauduinkin kun juuri tämä Äitee on alkanut inhoamaan minua jopa niiden ihmisten perusteella, joita koitan karsia pois ennen kuin alan itseni kustannuksella hoivaamaan. "Kaikkien hullujen kanssa säkin liikut, tiedätkö enää edes millaisia ovat normaalit miehet ja ihmiset? Oletko laskenut itsesi 'heidän tasolleen'?"

Aika kamalaa puhetta äidiltä ja psykologilta.