Hei! Onko täällä ketään, joka olisi kokenut keskenmenon jo raskauden puolivälin jälkeen?

Ja sen olen tässä surun kanssa elämään opetellessa, että parhaiten asian ymmärtävät itse sen kokeneet.. Siksi täällä aina välillä käyn ja aina helpottaa, vaikka huomaan että noiden muiden tarinoiden lukeminen on välillä vaikeaa ja välillä en pysty niitä edes lukemaan. Sen myös olen huomannut että kasteilmoitusten lukeminen lehdestä on vielä aika mahdotonta. Vaikka on järjettömän onnellinen niiden puolesta joilla kaikki menee loppuun saakka hyvin, niin silti se sattuu. Sen olen kuitenkin oppinut, että kaikki tunteet, niin hyvät kuin pahatkin ovat sallittuja ja puhdistavia.



Tämän oman tukiverkon lisäksi käymme edelleenki ammattiauttajan puheilla, jota meille silloin kesällä heti tarjottiin. Siitä on ollut apua, ehkäpä juuri siksi että terapeutti ei ota asiaa sillä tavalla henkilökohtaisesti kuten muut lähimmäisemme. Kyllä hänkin siellä on monesti kyyneleet silmissä, mutta sehän on vain inhimillistä.



Kuten jo aiemmin kirjoitin on tarinamme pitkä ja monta mutkaa oli silloin raskauden lopussa matkassa, mutta silloin olin heti valmis uuteen yritykseen. Nyt tämän keskenmenon jälkeen en ole enää niin varma omasta rohkeudestani lähteä vielä yrittämään. Mutta totuushan on että jos lapsia haluaa niin olisi vain kerättävä rohkeutta ja yritettävä..Tuntuu vaan että toivo on jotenkin mennyt ja ennen kaikkea luotto niin lääkäreihin kun siihen että kaikki menee ensi kerralla hyvin.



Onneksi täällä olette te, jotka varmasti saman läpi käynneinä ymmärrätte.. Kiitos siitä=)

Hei vaan kaikille!



Synnytin tyttäremme 29.7.05 ja hän oli kuollut 26.7.05. Tarinamme on pitkä, mutta yritän kertoa sen lyhyesti.

Raskauteni sujui hyvin, mutta itse ja läheiseni aloimme ihmetellä vatsani suurta kokoa, joka oli hyvinkin iso. Vieraat ihmiset luulivat minun odottavan kaksosia, vähintään. Raskausviikolla 34 pääsin tarkempiin tutkimuksiin asian vuoksi. Kotipaikkakuntamme äitipolilla vauvallamme todettiin double bubble eli kansankielellä sanottuna suolistoahtauma.

Asumme suht pienellä paikkakunnalla, joten meidät lähetettiin Helsinkiin, naistenklinikalle tarkempiin tutkimuksiin. Siellä diagnoosi tupla kuplasta todettiin oikeaksi ja meille myös kerrottiin, että joka kolmas lapsi, jolla kyseinen poikkeama havaitaan on myös down-lapsi.

Mutta itse tukos on helppo korjata leikkauksella. Meille tehtiin lapsivesi punktio, josta selvisi, että vauvamme kromosomit olivat kunnossa. Se oli suuri helpotus, ainoastaan mieltä kaivoi tuleva leikkaus, johon lapsemme varmasti heti synnyttyään joutuisi.

Sovimme silloin hoitavien lääkärien kanssa, että ensisijainen synnytys Helsingissä, mutta jos emme kerkeä niin silloin lapsi synnytetään täällä ja meille oli annettu ohjeet mm. siitä mitkä letkut ym. lapselle tulee täällä ja sitten ambulanssilla Helsinkiin(matka normaalisti kestää n. 3h). Nämä ohjeet oli annettu myös sairaalamme henkilökunnalle.

Heräsin tuolloin 26.6.05, jolloin en aamulla tuntenut vauvan liikkeitä, joten otin yhteyttä äitipolille ja sieltä annettiin ohjeet tulla heti paikalle. Sinne päästyämme jouduin sydänkäyrään, joka näytti mieheni ja minun mielestä todella oudolta, mutta luotimme kätilöihin, joita oli koko ajan luonnamme. Sitten paikalle tuli lääkäri, joka on pitkän uran tehnyt ja erittäin kokenut ja hyvänä pidetty. Hän ultrasi minua ja kysyin häneltä, että miltä siellä näyttää ja hän vastasi minulle, että ihan normaalilta, mutta voisihan se vähän enemän liikkua kun tilaa on.

Hän sanoi että jos lähtisimme kuitenkin Helsinkiin odottelemaan synnytystä, sillä siellähän oli muutenkin tarkoitus synnyttää. Meille ei missään vaiheessa sanottu, että olisi kiire. Saimme mukaamme papereita, joissa oli mukana myös lääkärin viimeisin sanelu ja siinnä luki:sikö makaa kohdun pohjalla, eikä käytännöllisesti katsoen liiku ollenkaan.

Meillä meni pakkaamiseen ja muuhun korkeintaan tunti kun olimme matkalla Helsinkiin. Matkalla seisoimme useaan otteeseen juhannusruuhkissa ja matkaan meni kaikenkaikkiaan 6 tuntia. Vauvame kuoli mahaani matkalla. Pääsimme Helsinkiin, jossa asia todettiin. Shokki oli valtava. Mutta jostain sitä voimaa sai. Synnytystä käynnisteltiin kolme päivää ja kerran olin jo synnytyssalissa, mutta kipulääke aiheutti sen, että minulla oli vain yksi supistus, joka ei hellittänyt lainkaan vaan kouristus jatkui tunteja, lopulta sain niin paljon kipulääkettä, että supistus loppui ja nukahdin.

29.6.05 esikoisemme syntyi (rv36). Saimme laskea häneltä sormet ja varpaat, silitellä ja hyvästellä kauniin tyttäremme. Hautajaiset olivat 16.7.05 ja se helpotti kun saimme saatta pikkuisemme viimeiselle matkalle perheidemme kanssa. Monet ihmettelevät selviämistämme, mutta suuri kiitos kuuluu valtavalle turvaverkostollemme. Esimerkiksi nuorempi isosiskoni oli koko viikon sairaalassa kanssamme 24 h vuorokaudessa. Mieheni veli ja tämän vaimo kanssa lähes koko ajan. Nämä ihmiset olivat myös konkreettisesti mukana synnytyksessä auttamassa ja lisäksi käytävällä olivat vanhempamme+muut tukijat.

Kiitos kuuluu myös toiselle siskolleni perheineen, naapureillemme ja ystävillemme ja tutuille, jotka ovat jaksaneet kuunnella meitä. Lisäksi olemme myös tavanneet säännöllisesti ammattiauttajaa.

Epäily hoitovirheestä täällä päässä tekee asian vaikeaksi, sillä kaikki olivat Helsingissä sitä mieltä, että nuo käyrät joita täällä otettiin olivat selkeät hätäsekstiokäyrät, eikä meitä olisi pitänyt laittaa omalla autolla mihinkään, vaan tehdä sektio täällä. Kuolinsyytä ei vielä ole tullut, mutta toivon vaan ettei lääkärin alkeellinen virhe olisi maksanut lapsemme elämää. Olemme vienneet asian jo eteenpäin ja vain siksi ettei näin enää käy meille tai muille.

Kovaa luettavaa oli sinun tarinasi. Itkettää taas niin kovasti. Toisten kertomukset tuovat omat muistot niin mieleen.



Tuntuu ihan järkyttävältä, että jouduitte maksamaan virheestä niin kovan hinnan. Nykypäivänä kun kaikkea niin seurataan ja tutkitaan ja varjellaan.



Sydämestäni toivon, että uskallat vielä uutta raskautta toivoa ja yrittää. Ja saat vauvan syliisi ja vietätte onnellisen ja terveen elämän yhdessä. Nuoresta iästäsi on se hyöty, että voit odottaa " vaikka vuosia" . Kunhan olet varma, ettet pelkää liikaa tapahtumia toistuviksi. Minä mummeli olen jo kohta 37v, joten odotteluun ei taida olla varaa. Jos haluaa, täytyy uskaltaa heti... Koko ajan vaan takaraivossa jyskyttää se " mitäjosnäinkäytaas" .

Kyyneleet tulivat täälläkin, kun luin auroran kertomusta :-( Noin ei saisi käydä.



vm69, minä täytän tänään 38 vuotta, ja meinaan vielä uskaltaa yrittää. Ehkäpä meillä olisi jo jouluvauva - kesävauva jäi vain haaveeksi...

Tuohan ei ole ihan tavallinen keskenmeno, vaan olet tavallaan synnyttänyt kuolleen vauvan, ihmistaimen. Minä tässä juuri odottelen keskenmenoa (sisälläni on kuollut sikiö), mutta raskausviikkoja on vasta 12. Silti nytkin tuntuu hirveältä, juuri olisi tullut kolme kuukautta täyteen ja olin jo ehtinyt iloita asiasta kovasti. Minäkin odotin neljättä lastani, eikä menetystä vähennä lainkaan se, että lapsia jo on. Olisi tämäkin ollut jonon jatkoksi tervetullut.

En yhtään ihmettele, että olet henkisesti poikki. Hae keskusteluapua, ellei sitä ole jo tarjottu. Koeta tehdä jotain iloa tuovaa. Luulen kuitenkn, että toipuminen vie pitkään, tuo kuulostaa niin rankalta. Sure rauhassa vauvasi menetystä. Viikko 20 on niin myöhään, että tuollaista ei todella enää osaa odottaa. Kun minäkin olin jo viikolla 12 alkanut vähän hengähtää... Toivottavasti sairaalahenkilökunta osasi tukea sinua ja miestäsi. Iso virtuaalirutistus ja paljon voimia teille.

Tai siis kun vesi oli mennyt, puhuttiin, että " keskenmenon riski on erittäin suuri." Minä koen asian niin, että meille tosiaan syntyi kuollut vauva. Sitäpaitsi se pieni eli vielä kunnes supistukset alkoivat...



Lääkärit jotka ko. tapauksen yhteydessä tapasin sairaalassa, tuntuivat kylmiltä ja tunteettomilta. Mutta eivät he varmasti sitä olleet, he vaan osasivat suhtautua asiaan ammattimaisesti... hoitajat joiden kanssa itse synnytys tapahtui olivat maailman ihanimpia ja empaattisimpia ihmisiä. Minulle täysin vieraita, mutta niin lohduttavia. Vaikka synnytys olikin elämäni kamalin kokemus, hoitajat tekivät siitä jollain lailla inhimmillisemmän.



Joinain päivinä tuntuu siltä, että selvitäkseni tästä, tarvitsen ammattiapua. Toisina päivinä suru on hiukkasen taka-alalla ja tuntuu, että kyllä tästä selviää. Helpottaa tämäkin, kun saa purkaa itseään tuntemattomille virtuaali-ihmisille. Olen toki keskustellut ihan " oikeidenkin" ihmisten kanssa, mutta mitä enemmän tätä päästää ulos itsestään, sitä pienemmältä taakka tuntuu.

Menetys on silti suuri.

Toivon sulle kovasti jouluvauvaa. Jos meille sitten vaikka tammivauva, koska vielä ei ole " edes lupaa" yrittää. Ihankuin menkat olisi alkamassa... Alkaisipa! Ja jälkitarkastus 10.4. Jos kaikki ok, niin kyllä kai sitten minäkin uskallan yrittää. Onhan se niin, että pelolle ei saa antaa valtaa.



Ja kun aina puhun itsestäni, että olen jo NIIN vanha, niin jostain syystä en pidä muita samanikäisiä tai vanhempia ollenkaan NIIN vanhoina. Eli kun serkkuni 39v kertoi myös haaveilevansa vielä vauvasta, niin en hetkeäkään ajatellut " mutta sehän on jo kohta 39" .



Pidetään peukkuja meille kaikille.



vm69

Niin sitä itsekkin luuli ja etenkin kun nuo ongelmat alkoivat. Olimme kuitenkin erikoistarkkailussa asian takia, joten tälläisiin olisi lääkärin pitänyt kiinnittää huomiota.. Äsken taas tuli itsellekkin herkkä hetki kun tuota kesällä kirjoittamaani tekstiä luin. Huomaa ettei surun kanssa ole vielä oppinut elämään, mutta uskon että ajan kanssa sekin onnistuu.



Itse otin pari viikkoa sitten uuden askeleen tässä prosessissa ja katsoin tyttäremme valokuvia, joita en osaa ollut ennen nähnyt ja yksi meille tuotiin silloin heti synnytyssaliin. Tämän jälkeen on taas ollut vähän huonompi kausi, mutta jotenkin sitä on tässä tottunut näihin ala-ja ylämäkiin.



Huomenna taas haudalle kynttilöitä viemään ja kevättä/kesää odotan kovasti, jotta haudan voin taas nätiksi laittaa.



Toivon teille molemmille onnea tässä vauva asiassa ja eihän tuo ikä vielä teillä kummallakaan ole mikään este. Tietysti siinnä on omat kommervenkkinsä, mutta uskon että nykyään lääketiede on niin hyvää kuitenkin että kaikki mennee tulevissa raskauksissanne hyvin. Ja itse huomasin havahtuvani asioihin silloin, kun kuulimme vauvamme down epäilyista. Aina oli ajatellut, ja monessa paikassa annetaan sellainen kuva, että se on " kypsemmillä" synnyttäjillä riskinä. Mutta kuten tässä meidänkin tapauksessa huomattiin ei nämä asiat välttämättä ikää katso=)