Hei! Onko täällä ketään, joka olisi kokenut keskenmenon jo raskauden puolivälin jälkeen?

Niinpä! Kun sitäo n kuitenkin ehtinyt ne jotkut viikot iloita, odottaa ja SUUNNITELLA TULEVAISUUTTA ja ylipäänsä ajatukset ovat suuntautuneet iloisesti tulevaan. Keskenmeno on aina kamala äkkipysäys... (tämä on minulle jo toinen).... Minulle tuotti suurta lohtua sairaalan lääkäri joka sanoi itse, että on ihan sama onko kotona lapsia jo ennestään vai ei, jokainen keskenmeno on aina yhtä suuri menetys. Hän EI siis sanonut minulle, että onneksi sinulla on jo ne kolme kotona. Sitä en olisi halunnut kuulla. Hän nimenomaan korosti että asia ei ole niin ja jostain syystä tuntui lohduttavalta kuulla lääkärin sanovan niin. Sillä niinhän asia on. Ja kuitenkin monet lohduttavat ajattelemattomuuksissaan juuri noin: sanomalla, että onhan sinulla jo ne kolme! Vaikka tämä neljäs olisi ollut ihan ihka uusi, oma ihmisensä. Olin jo ehtinyt totuttautua ajatukseen, että olen neljän lapsen äiti, ja mieheni odotti vauvaa kovasti.

Ja sinähän tavallaan olet neljän äiti, kun synnytit tuon pienen enkelivauvan. Auttaisiko, jos ajattelisit asian niin? En osaa kuvitellakaan, miten raskaan synnytyksen kävit läpi, kun pikkuinen vielä oli supistusten alkaessa elossakin. Varmasti mielessä risteilee tuhansia kysymyksiä...

Edelleen paljon voimia ja kiitos myös sinulle kauniista sanoistasi. Tällä hetkellä minulla on tunne, että en aio enää yrittää uudestaan... Kaksi keskenmenoa riittää minulle, luulen että kolmatta pettymystä en enää kestäisi. Joten lapsiluvukseni taitaa jäädä kolme, ikäkin tulee jo vastaan (38). Jonkinlainen surutyö siitäkin asiasta on tehtävä...

Niinhän se onkin ja varmasti lohduttajat tarkoittivat ainoastaan hyvää, mutta ei se vähennä sitä surun tunnetta. Tottakai rakastan jo olemassa olevia lapsiani, mutta ei se auta siihen tunteeseen mikä sisälläni vallitsee.



Tämä menetetty pieni enkeli on todellakin neljäs lapseni. Hän vain ei saanut elää. Jos vielä joskus saisin lapsen, hän olisi viidenteni.



Ikä se tulee minullakin vastaan, mutta ainakin vielä haaveilen uudesta mahdollisuudesta vauvaan. Kunhan käyn jälkitarkastuksessa ja varmistuu, ettei minussa ole mitään fyysistä vikaa.



Nyt väsyttää jo kovasti. Käyn taas joku päivä katsomassa onko joku vastaillut... hyvää yötä!!!

Hei vm69, otan osaa perheenne suruun! Minä synnytin kolmannen poikamme rv19+6 viime kuussa. Perjantaina tuli kuukausi hänen hautajaisistaan. Olen kaivannut ja etsinyt kovasti vertaistukea, jotakuta joka ymmärtää mitä on läpikäynyt. Viime pävinä olen myös ajatellut, että kenties olisi hyvä päästä juttelemaan asiantuntijalle, koska tarve keskusteluun on kova. Mutta se saattaa olla helpommin sanottu kuin tehty, nykyään. Minun tilanteeni eroaa sinun tilanteestasi siinä, että synnytys käynnistettiin vauvan toivottoman tilan takia. Myös hän vielä liikkui tuolloin.



Jostain syystä elämä on nyt kasannut aika paljon muitakin suruja tähän samaan aikaan, minua on erityisesti ruvennut pelottamaan lause " ei ihmiselle anneta enempää kuin jaksaa kantaa" ... Mikäköhän se mitta sitten mahtaa olla?

Minä olen miettinyt samaa; miten paljon ihminen jaksaa surua ja murhetta kantaa... meilläkin on ollut myös muita vastoinkäymisiä. Lapsen menetys on kyllä varmasti suurin suru, jonka äiti ja isä joutuvat kohtaamaan. Eli ajattelen näin: Mitään tämän pahempaa meille ei enään koskaan voi sattua.



Voimia ja valoa toivotan sinulle ja koko teidän perheelle!!



Kaikki sanat tunutvat niin turhilta ja tyhjiltä... Halauksia!!!



vm69

Tapahtumasta on jo aikaa hieman yli kaksi vuotta. Napanuora oli tiukasti kaksi kertaa vauvan kaulan ympärillä eikä ruumiinavauksessa löytynyt mitään selittävää tekijää vauvan menehtymiseen vaan kuolinsyyksi todettiin napanuoraan kuristuminen. Kuulostaa aivan kauhealta... Synnytin píenen tytön ja sen jälkeen elin kyllä hetken aivan kuin sumussa. En kauheasti edes muista muuta kuin yritin jaksaa koululaistyttöni vuoksi pitää elämästä kiinni. Vauvaa oli toivottu viisi vuotta ja hedelmöityshoidoilla vasta onnistuin tulemaan raskaaksi. Vieläkin suren välillä tuota surullista aikaa, se oli todella raskasta. Meille kyllä tapahtui jotain aivan ihanaa kolme kk vauvan kuoleman jälkeen, tulin luomusti raskaaksi ja nyt meillä on juuri vuoden täyttänyt pieni mies tuolla sängyssänsä unten mailla. En uskalla edes kuvitella miten meidän olisi käynyt jos emme olisi enää vauvaa saaneet. Mullakin ikää on jo pian 40 v. joten välillä panikoin jo ennen hed.hoitoja että en ehkä koskaan saa toista ja niin kovasti toivomaani lasta.

Otan osaa saman menetyksen kokeneiden perheiden suruun. Olkaa itsellenne kilttejä ja armollisia ja antakaa surulle tarpeeksi aikaa. Itseäni auttoi suuresti asiasta puhuminen ja tein myös pienen muistokirjan vauvallemme, jossa on runoja, valokuvia hautajaisista ja vatsakuvia odotusajalta, kuivattuja kukkia surukimpuista joita saimme jne. Luin myös Hanna Ekolan kirjoittaman kirjan joka oli muistaakseni nimeltään Otan osaa. Se lohdutti jotenkin hurjan paljon. Luin sen pian tapahtuneen jälkeen.

Koittakaa jaksaa, vaikeaahan se on...

Olen todella pahoillani siitä, mitä teille on tapahtunut. Jos yhtään lohduttaa, niin meitä saman kokeneita on todella paljon, vaikka tuntuukin, että asian kanssa on niin yksin. Varmasti päänne on täynnä kysymyksiä, tuskaa ja ahdistusta, vanha klisee on totta, aika auttaa. Tapahtunutta ei takuulla koskaan unohda, eikä ikävä ja kaipaus hellitä, mutta jospa surun kanssa tulee jotenkin toimen, haluan niin uskoa.



Minä synnytin meidän pienen ja niin täydellisen kauniin tyttöenkelin helmikuun alussa, hautajaiset olivat kuukausi sitten. Raskausviikkoja oli 24+1, ja synnytys käynnistettiin vauvan toivottoman tilan vuoksi, tytöllä oli hyvin vakava ja laaja sydänvika, eikä hän olisi selvinnyt raskautta loppuun.



Suru ja valtava ikävä on koko ajan, mutta nyt alkaa tuntumaan, että ehkä tästä selviää. On toki päiviä, jolloin tuntuu, että muserrun tuskani alle, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin. Minua on auttanut moni asia selviytymään, jo siitä alkaen, että saimme olla lapsemme kanssa pari tuntia hänen syntymänsä jälkeen. Toinen helpotuksen hetki oli hautajaiset. Tuo hautajaispäivä oli tietysti raskas, mutta kuitenkin se oli selkeä rajapyykki, nyt meillä on konkreettinen paikka missä menetettyä lasta surra. Hän on siinä niin lähellä, mutta tietysti niin äärettömän kaukana, poissa sylistä. Joka päivä vain muutamia päiviä lukuunottamatta olemme käyneet tytön haudalla itkemässä, sytyttämässä kynttilän.



Puhuneet olemme paljon, olemme saaneet niin paljon tukea ystäviltämme. Puhuminen auttaa. Ei kai ole juuri mitään pahempaa, kuin oman lapsensa menettäminen, joten ei ole mikään ihme, että tuntuu ettei mitenkään selviä. Jos sinulla ei ole keskustelukumppania tai et voi läheistesi kanssa asiasta puhua, varaa aikaa ihan ammatti-ihmiseltä. Akuuttia apua saa varmasti ihan synnytyssairaalastakin.



Tässä sinulle muutama lohdutuksen sana. Koeta jaksaa, halaus.



Missä lapseni juoksee?

Kirmaa keskellä niittyjen

keikkuu varsilla kukkien.

Kera kaikkien niiden lapsien

joita äidit odottivat iloiten.

Ovat lapset nuo osa

kaikkeutta suurta

ei heillä ole murhetta, huolta.

Vain täällä - päällä maan,

elon suruja ja ikävää

kannetaan.



(terveisiä Lapaniinalle, täällähän sitä minäkin)

Meilläkin on entuudesaan kaksi lasta, tämä pieni enkeli oli todella toivottu ja odotettu. Ihmisten lohdutukseksi tarkoittama -eikun vain uutta yrittämään tai onhan teillä jo kaksi tervettä lasta, ole onnellinen -kommentit satuttavat. Mutta toisaalta myös ymmärrän, että on vaikea keksiä mitään lohduttavaa sanottavaa ja hyvää sillä vain tarkoittavat, fraasejahan nuokin taitavat olla. Ihmiset varmasti luulevat, että noin juuri pitää lohduttaa! Ei kukaan, joka ei ole samaa kokenut voi millään ymmärtää mitä käymme läpi. Kukaan saman kokenut ei lohduta toista saman kokenutta noilla sanoilla! Meillä on oikeus surra juuri tätä lasta, menetettyä ja niin kaivattua lasta, ja vaikka kuinka rakastaisimme eläviä ihania pienokaisiamme ei mikää tai kukaan voi korvata enkeliämme.

Kiitos viesteistänne. Ei ole mukavaa huomata, että muillekin on sattunut vastaavaa kuin meille, mutta jollainlailla " helpottaa" , kun tajuaa, että näin voi sittenkin käydä kenelle vaan. Koko ajan olen hakenut itsestäni syytä taphtuneeseen. Olen miettinyt, mistä tämä on rangaistus... Tiedän tietenkin, ettei näin ole, mutta kun vielä ei ole selvinnyt syytä tapahtuneeseen, haen koko ajan syytä itsestäni. Niin, ja voihan olla, ettei syytä selviäkään.



On totta, että puhuminen helpottaa. Minä puhunkin tästä lähes kaikille. Monet ystävät ja tuttavat vaan jotenkin pelkäävät aihetta. Ja myös kirjoittaminen helpottaa. Kirjoitin tapahtumista melkein kirjan mittaisen tarinan. En usko, että tätä koskaan unohdan, mutta helpotti kun sai ajatukset ulos.



Ihanaa kun kuulee, että muut lapsen menetyksen kokeneet ovat selvinneet. Ja saaneet jopa lisää lapsia. Haaveissa minullakin elää pieni toivo uudesta raskaudesta. Katsotaan nyt, kunhan jälkitarkastus on tehty, ja todetaan, ettei ole mitään estettä uuteen yritykseen.



Ulkona paistaa taas aurinko, onneksi. Jos tämän olisi kokenut pimeänä syksynä, voisi olla vielä rankempaa. Toisaalta joinain aamuina tuntuu siltä, että miksi tuo aurinkokin jatkuvasti paistaa. Tahtosin, että sää olisi harmaa ja surullinen. Niinkuin minunkin oloni.



Elämäniloa kaikille!!!



-vm69-

Osanotot ja halaus ((())). Itse koin vastaavanlaisen katastrofin viikoilla 17+4, jolloin meidän jo viikkoa aikaisemmin kuollut enkeli tyttösemme syntyi. Sain patologin lausunnon juuri, josta selvisi, että pikkuisen napanuora oli mennyt niin solmuun että oli estänyt veren virtauksen. Tämä raskaus oli neljäs, minulla on kaksi lapsettomuushoidoilla saatua lasta ja siis kaksi keskenmenoa (luomu). Tapahtumasta on nyt pari kuukautta mutta olen vieläkin hyvin ahdistunut. Ammattiauttajan apu voisi olla tarpeen, ehkä myös sinulle? Näin suurta surua on vaikea käsitellä yksin. Joka tapauksessa näyttää siltä, että surua voi kestää kauankin. Lisäksi jo aikaisemmat surut voivat tulla pintaan tällaisen yhteydessä. Itselläni vaikuttaa varmaan lisäksi myös tuo lapsettomuudesta johtunut suru, joka aikanaan jäi käsittelemättä.

Mutta...eihän minun pitänyt itsestäni maratoniviestiä kirjoittaa.

Käpy yhdistykseltä voisit saada tukea, ja netissä on ryhmä saman kokeneille (linkki sivuilta: http://www.enkelisivut.net/). Myös sairaalapastoriin ja terveyskeskuksen kautta psykologiin voisi ottaa yhteyttä. Kovasti jaksamista suruusi.



T. Meri05



Terkut Lapaniina ja K.Mänty!

Hei! Iso halaus kaikille suuren menetyksen kokeneille. Kysyt, miten kriisistä on selvitty. Itse olen vasta selviämisen alussa eli en varmasti ole paras henkilö vastaamaan. Yksi tärkeä tekijä on varmasti se, että saa tarpeeksi aikaa selviämiseen. Täytyy itse olla sen verran voimakas, että osaa hakea oikean lääkärin, jolla on ymmärrystä kirjoittaa kerralla pitkä sairausloma. Kaikki lääkärit eivät ymmärrä, että suru on vakava sairaus ja se ei hoidu itsekseen. Itsellä aikaa nyt on, kun vauva syntyi vasta(?!) viikolla 23. Olen siis äitiyslomalla, vaikka syli onkin tyhjä. :(



Huomaan, että tänne keskenmeno- osioon kirjoittavat muutkin kohtukuoleman kokeneet ja siksi nyt itsekin uskaltauduin vastaamaan tähän. Tuntuu, että keskustelupalsta on nyt enemmän kuin tarpeellinen, mutta on vaikea nähdä, mille alueelle nyt kuuluu!? Synnytys? Ei. Kuka haluaa siellä lueskella mahdollisuudesta synnyttää kuollut vauva? Vauva? Ei. Vauvathan ovat eläviä olentoja, eivät enkeleitä. Tässä siis syy, miksi tulin tänne keskenmenopuolelle. Sori, meni ohi aiheen!



Ansu



ps. Tuntematon enkeli Yahoossa on paikka meille kohtukuoleman kokeneille.

Tänään on ollut vaikea päivä. Itku on tullut vähän väliä ja pala on kurkussa koko ajan. Tapasin tänään rakkaimman ystäväni ja tapahtuman läpikäyminen hänen kanssaan sai meidät molemmat itkemään. Toivottavasti huominen olisi helpompi...



Minä olen hoitovapaalla. Kuopus täyttää 3 toukokuussa ja silloin pitää palata töihin. Olisin jatkanut suoraan äitiyslomalla... Jos nyt olisin töissä, en varmasti kykenisi siihen, vaan olisin sairaslomalla. Suru todella on vaikea sairaus, tätä tuskaa kun ei kukaan lääkäri pysty parantamaan.



Voimia teille kaikille!!



Ja kiitos vielä tuesta!



vm69

Siinä viikot, jolloin joudun synnyttämään kuolleen vauvani. Ongelma oli se, että hän oli 3 vuorokautta liian nuori sikiöksi. Tyksissä hän oli jäte, meille vauva... Tunnustan, vahva humala sai minut vasta " antautumaan" aviomiehelle yli vuoden jälkeen. Nyt on onneksi 1,4 v tihulainen juoksemassa jaloissa. OLISIN KAIVANNUT YMMÄRRYSTÄ HENKILÖKUNNALTA, MEILLE HÄN OLI JO VAUVA.!

Minulla oli itsellä sairaalassa niin " hyvä olla" juuri tuon mahtavan ja empaattisen henkilökunnan ansiosta. Kamalasta kokemuksesta tuli edes jotenkin inhimmillinen hoitajien ansiosta.



ihanaa kuulla, että olette saaneet lapsen surullisen tapahtuman jälkeen.

kiitos vm69 kauniista sanoistasi. Tapahtuneen läpikäyminen ja siitä jutteleminen on itselleni tosi tärkeää, ja vertaistuki korvaamatonta.



Tiitsi, tosi kurjalta kuulostaa! Uskoisin, että käytäntö on muutamassa vuodessa muuttunut, minä synnytin myös tyksissä, mutta alusta asti pyysin, ja niin myös tapahtui, etä saimme haudata vauvamme, pikkuveljen, yksilönä, sairaalapappi siunasi hänet, ja hänellä on oma hauta lasten hautojen rivissä. Tuo hautajaispäivä oli minulle äärettömän tärkeä, suuresta surusta huolimatta siitä on todella kauniit muistot, sain pitää vauvaani lähelläni viimeisen kerran, myös isoveli ja isä saivat kantaa hänen pientä arkkuaan, käärin arkun vaaleansiniseen flanelliin, jonka olin pessyt ja silittänyt, ajattelin, että se olikin ainoa asia jonka sain vauvalleni valmistaa...Haudalla käyn noin kerran viikossa, lyhdyssä palaa kynttilä.

todella surullista, jos sairaalahenkilökunta ei osaa antaa tukea vauvan menettäneelle perheelle. Luulisi, että tänä päivänä heidät on koulutettu kohtaamaan työssään myös tällaisen suuren surun kohtaamia ihmisiä ja osaisivat asettaa sanansa paremmin. Itse synnytin vauvani Naistenklinikalla ja kätilö oli aivan ihanan lämmin ja ymmärtäväinen. Kun pidin vauvaa sylissä varovasti ja huomasin että hänen jalkansa oli vähän huonossa asennossa, sanoin siitä ja kätilö korjasi vauvan jalan asentoa. Eihän vauva tuntenut kipua, mutta minusta oli niin ihanaa että hän auttoi vauvan jalan toiseen asentoon, kun itse pelkäsin että hän menee rikki, níin pieni hän oli. Tätä muistoa itkin usein jälkeenpäin, tuntui että kätilökin käsitteli vauvaa varoen ja jotenkin hellästi hoitaen... Vieläkin itken joskus kun muistelen noita aikoja.

Lapaniinan tavoin minäkin halusin tehdä vauvalle jotain muistoa, joten kudoin pienen peiton vauvan päälle arkkuun. Laitoimme myös pienen pehmoenkelin hänen viereensä. Tyttäreni, silloin 8-vuotias, piirsi kuvan enkelisiipisestä nallesta ja laitoimme meistä vielä valokuvat ja hyvästit paperille vauvan arkkuun. Tuntui hyvältä, kun hänellä oli mukana jotain muistoa meistä, jotka odotimme häntä monta vuotta.

Haimme vauvan ruumiinavauksen jälkeen Naistenklinikan kappelista, jossa sairaalapastori piti pienen muistotilaisuuden. Kun olimme laittaneet vauvan ja muistot arkkuun, mieheni sulki arkun kannen ja ruuvasi kannen kiinni. Myöhemmin hän sanoi, ettei muista milloin olisi tehnyt jotakin niin raskasta kuin silloin, kun hän sulki arkun kannen.

Nyt itkettää....

Uskon että hautajaisten järjestäminen ja kaikki vauvan viimeiselle matkalle saatteleminen on tavallaan kuin vauvan hoitamista. Se oli ainakin minulle niin tärkeää. Halusin tehdä kaiken hyvin ja itse, niin kuin tuntui hyvältä. Se auttoi luopumisessa ja surussa. Moni kysyi miten jaksoin. Itse ajattelin, että jaksoin, koska se oli viimeinen hoivanosoitukseni vauvalle.

Muistan, että jonkin aikaa tapahtuman jälkeen pelkäsin hirveästi, että perheelleni tapahtuu jotain pahaa. Pelkäsin kolaria tai että tyttäreni sairastuu johonkin vakavaan sairauteen. Ovat kuulemma luonnollisia mietteitä tässä surun vaiheessa, kunhan eivät kestä kovin kauaa.

Minäkin sain joiltakin kuulla, että onneksi meillä on jo lapsi. Pahalta se kuulosti, mutta ymmärsin että se oli joidenkin tapa lohduttaa. Tottakai sitä oli kiitollinen lapsestaan, mutta ei se laannuttanut surua vauvan kuolemasta. Hyvältä tuntui kun ihmiset muistivat kukin ja kortein ja se että he antoivat luvan surra, merkitsi minulle että hekin kokivat, että vauvan menetys oli niin iso suru, että sitä sai itkeä ja siitä sai puhua.

Tulee vähän sekavaa tekstiä...

Laitan tähän vielä erään runon, joka oli ystävieni kortissa:



Kaikki on valmista valkea enkelin tulla,

ottaa ja viedä umpuni pienoinen,

ettei hän koskaan sydämen murheesta tiedä.



Irja Hiironniemi

Luettuani teidän kirjoituksia, olen alkanut katumaan sitä, ettemme itse järjestäneet vauvalle hautajaisia. Hän meni sairaalan yhteistuhkaukseen. Mutta kun kävimme kirkkoherranvirastossa puhumassa hautauksesta, se kaikki tuntui liian raskaalta. Ajattelimme, että koska on kevyempikin tapa, toimimme niin. Suruamme se ei tietenkään vähennä yhtään. Vaikka jouduinkin lapsemme synnyttämään, tämä oli kuitenkin keskenmeno. Tuntui ihan siltä, että hautajaiset olisi " liikaa" . Nyt älkää käsittäkö väärin, en väheksy omaa suruamme, mutta en nyt osaa pukea sanoiksi ajatuksiani...



Silloin kun asiasta päätimme, olin niin shokissa, että taisin toimia vain järjellä, en niinkään tunteilla. Tässä kuitenkin päivien kuluessa olen huomannut, että meidän suruun otetaan osaa: Ystävät lähettävät kortteja, enkelikoristeita, surukimppuja ja kauniita sanoja. Eli nyt vasta tajuan, että meiltä todellakin kuoli vauva, en niinkään koe tapahtumaa keskenmenona.



Tiedämme kuitenkin paikan, jonne vauvan tuhkat sirotellaan. Ja omalle pihalle tulee isoon kiveen pieni muistolaatta ja paikka, jonne voimme käydä viemässä kukkia, kynttilöitä tai mitä vaan tytötkin keksivät.

Tänään kävin juuri kotikuntani kultasepänliikkeessä kysymässä kaivertavatko he pieniä muistolaattoja. Mies kysyi: " lemmikillekö?"

Itku tuli siinä liikkeessä, kun vastasin, ei kun lapselle. Kyllä se mieskin liikuttui...



Lapset tulivat sisälle... täytyy taas jatkaa tätä normaalia elämää. On niin hyvä aina hetkeksi rauhoittua tänne koneelle ja keskustella kanssanne.



Palataan taas!!!



vm69

Minulla oli keskenmeno rv 10+1 ja kaavinta tehtiin TYKSissä (tammikuussa 2006). Kävin vuodon takia naistenklinikalla torstaina, jolloin km todettiin, pääsin kuitenkin kotiin, kun näytti, että vuoto hoitaa hommat.

Illalla kuitenkin olin pyörtyä, kun vuoto vaan jatkui tosi runsaana, joten mies soitti ambulanssin ja menin takaisin TYKSiin.

Odottelin sitten illalla myöhään naistenklinikan käytävällä ihan yksin, kun päivystävä hoitaja lähti hakemaan papereitani. Hoitaja oli kuitenkin ihana ihminen, hän pyysi siitä vierestä synnytysosastolta kätilön juttelemaan kanssani, ettei minun tarvitsisi olla yksin yöllä siellä odottamassa lääkärin vapautumista. Ihania hoitajia...

Kaavinta tehtiin keskiyön aikaan torstain ja perjantain välisenä yönä, ei voi kuin ihmetellä sairaalaan tehokkuutta.



Niin, raskaus oli meillä viides ja yllätys. Ja ikää minulla kohta 38 v. Sydämessä elää kuitenkin pieni toive vauvasta...Joten älä sinä ikääsi sure, vm69, minä olen vuotta vanhempi.



Voimia teille, siskot. Ja iso hali...

surua, vaan niin ei ole käynyt. Me menetimme vauvamme rv 14+0 (kierron mukaan, oikeasti oli " vasta" 12+2), tosin vauva oli kuollut jo rv 9+0. Tämä menetys oli jo hirvittävä, voin vain kuvitella teidän tuskanne, jotka olette menettäneet vauvanne raskauden puolivälin jälkeen..

Mutta mitä rupesin tänne kirjoittamaan oli se, että itse sain sairaalassa lähetteen juttelemaan ammattiauttajan kanssa (km oli raju ja olin tiputuksessa pari päivää ja ihan sekaisin surusta) ja minua nämä keskustelut ovat auttaneet todella paljon. Eli suosittelen!

Jaksamista ja voimia teille kaikille!

Hei vaan kaikille!



Kävinkin täällä viime kesän jälkeen omia kokemuksiani kertomassa ja tässä välissä en ole täällä juurikaan käynyt. Tarinani siis on lyhyesti seuraavanlainen: Synnytin esikoisen, tyttäreni, 29.6.2005 kuolleena ja hänet todettiin kuolleeksi jo 26.6.2005. Olin tuolloin viikolla 36.Meillä tähän liittyy lääkärin paha hoitovirhe, jota ilman meillä voisi olla tänä päivänä lapsi. Asia on kyllä jo silloin viety eteenpäin ja vastauksia sieltä odotellaan. Järjestimme tietenkin tyttärellemme hautajaiset ja hankimme maailman kauneimman kiven ja meillä on omat paikat varattuna hänen vierestään.



Elämä on lähtenyt suhteellisen hyvin käyntiin eikä vähiten tämän järjettömän hyvän tukiverkon avulla joka meillä on. Kuuntelevia ihmisiä on joka puolella ja hyviä ystäviä, isot perheet. Mutta maailmamme romahti jälleen 21.12.2005. Olin jo kesällä sairaalassa maatessani päättänyt että heti kun mahdollista käymme uutta vauvaa yrittämään. Viikolla 11 oli ensimmäinen neuvola lääkäri, joka ei kuitenkaan löytänyt (taaskaan) vauvan sydänääniä, menimme yksityiselle ultraan, jossa todettiin että sikiö on kuollut jo viikolla 9.. Juuri ennen joulua eli 22.12.2005 olin sitten kaavinnassa.. Ei meille tullutkaan sitten iloista joulua.



Luulen että en sure tätä keskenmenoa niinkään, vaan enmmänkin suru tyttäremme kuolemasta tuli jotenkin takaisin. Vanhat muistot nousivat kivuliaasti pintaan. Mutta niin kun monesti olen sanonut, ei auta, pakko vaan mennä eteenpäin. Vaikka kesällä tuntui että elämä pysähtyy, niin silti se aurinko on joka aamu noussut=) Itse inhoan sitä kun ihmiset sanovat, että olemme vielä nuoria ja meillä on aikaa yrittää.. Onko kuitenkaan oikein että ihminen menettää 24-vuotiaana 2 lasta alle puolenvuoden sisällä.. Ei ainakaan helppoa. Tässä tuntuu että on henkisesti kasvanut useita vuosia tämän puolenvuoden sisällä. Tämän ovat kyllä läheisetkin huomanneet. On kyllä aika julmalla tavalla repäisty tähän oikeaan, aikuisten maailmaan. Ehkä pysähdyttävin hetki, yksi niistä monista, oli se kun tyttärellemme arkkua hankittiin. Siinnä vaan molemmille tuli mieleen että eihän sen näin kuuluisi mennä, vaan lasten pitäisi haudata omat vanhempansa eikä päinvastoin.



Hyvää kevään jatkoa kuitenkin kaikille.. Kyllä se aurinko suurien menetystenkin jälkeen paistaa ja eteenpäin on vain jotenkin mentävä, välillä se on helpompaa ja toisinaan taas todella vaikeaa.

Oletpa joutunut kokemaan kovia. Liian paljon niin pienen ajan sisällä. Tai oikeastaan ihan sama minkä ajan sisällä, minusta yksi lapsen menetys ihmiselle riittäisi. Vaikka toinen olikin vielä ihan alussa, menetys se teille oli silti.



Hyvä kuulla kuitenkin, että elämä jatkuu. itsekin olen huomannut, että päivä päivältä tuntuu elämä palailevan normaalimmaksi. Tai siis sellaiseksi mitä se oli ennen vauvan menetystä. Olen yllättynyt miten paljon olen tästä asiasta puhunut. Lähes kaikkien vastaantulevien kanssa. Asumme aika pienellä paikalla, " kaikki tuntevat kaikki" . Siksi selviäminen varmaan sujuukin. On niin totta, että puhuminen auttaa.



Tänään on hyvinkin talvista täällä meilläpäin, mutta kyllä se kevät tulee. Voimia kaikille meille!!!



vm69