Onko oikeesti mahdollista saada semmosta Gilmoren tytöt-suhdetta omaan lapseen? Vai tapahtuuko sitä vaan fiktiossa?

En itse haluaisi ihan samanlaista suhdetta omiin lapsiini tai äitiini kuin Lorelailla ja Rorylla, koska lapsi-vanhempi -suhde kuitenkin on eri kuin kaverisuhde ja mielestäni tässä fiktiivisessä tapauksessa se on vähän liiankin läheinen. Olen kuitenkin miettinyt, että onko tuollainen suhde edes ylipäänsä mahdollinen äidin ja pojan välillä. Itselläni kun ei ole tyttäriä, ja kieltämättä mietityttää, tuleeko meistä edes läheisiä vai jääkö suhteeni aikuisiin lapsiini etäisiksi. Emme varmaan käy kylpylässä mutta kai voisimme silti jutella asiasta kuin asiasta ja vaikka harrastaa jotain muuta yhdessä, vai voisimmeko? Onko kukaan poikien äiti pohtinut samaa? 

Mulla on 2 aikuista tytärtä ja mahtava suhde heihin. Kaveri en ole mutta viihdymme yhdessä ja meillä on hauskaa. Nyt olen lähdössä toisen tyttären kanssa talvilomalle:) Mies ja kuopus jäävät kotiin

Tunnen pari tuollaista äiti-tytär paria, eikä se mikään kovin ihailtava juttu ole kun todellisuuteen siirretään.

Toinen avautui tyttärelleen hän ala-aste iästä lähtien kaikki miessuhteensa, seksijuttunsa ja muut aikuisten asiat. Tuloksena äitiään pönkittävä ja kantava teini joka lopulta romahti ja on ollut nyt monta vuotta psykiatrisessa hoidossa.

Toinen oli äiti-tytär pari jotka olivat niin hyviä kavereita että tytöllä ei muita kavereita sitten koskaan ollutkaan. Ei kuulemma tarvi kun on äiti.

Sanoisin ap:lle että se sun tyttökaveriaika on ohi. Sä teit lapsen. Jos sä tarvit kavereita niin hommaat niitä, mutta annat lapses olla lapsi etkä takerru häneen ja yritä sillä tavalla pysyä ikuisesti nuorena tms. Nuo jutut kääntyy oman kokemuksen mukaan aina niin että kun se vanhempi ei osaa olla vanhempi lapselleen, lapsi ottaa sen vanhemman roolin ja alkaa aikuiseksi vanhemmalleen.

Se Rory on niin helkkarin ärsyttävä, että todellinen teini ei jaksaisi sitä yhtään. 

Hei hei, nyt meinaa taas lähtä lapasesta. Kuten sanoin, lapsi tarvitsee vanhempaa. En ole siis ryhtymässä pelkäksi kaveriksi. Tietenkin ymmärrän että kyseessä on fiktiiviset hahmot ja fiktiivinen tarina, ja kuten aloituksessa totesin: maalaisjärki on mukana! Totesin myös että: EN OLE kasvattamassa lastani tv-sarjan mukaan.

Tätä tarkoitin tuolla luetunymmärtämisellä. Jotkut taisi lukea aloituksen ja olettaa että puhun 4-vuotiaani kanssa seksistä enkä päästä koskaan minnekkään yökylään, saati muuttamaan omilleen, käytän 4-vuotiastani henkilökohtaisena terapeuttinani ja manipuloin hänen kaikkia päätöksiään koko lopun ikäänsä.

EI! Eieieieieieieiei, tästä ei ole kysymys. Tämä oli "ajatusleikki", ja mietin OLISIKO tuollainen mahdollista toteuttaa tosielämässä.

Tavallaanhan tuon suhteen syntyyn on vaikuttanut huonot välit isovanhempiin, Roryn hyvin epätavallinen luonne sekä tuo hyvin erikoinen (lähes kulttimainen) pikkukaupunki/kylä jollaisia ei ainakaan Suomessa ole olemassakaan.

En halua että 18-vuotias tyttäreni kaipaa minua niin paljon ettei halua muuttaa pois kotoa vaan soittaa minut viereensä nukkumaan yöksi. En halua että tyttäreni on samassa tilassa henkisesti kuin Rory 3kymppisenä (olen nähnyt uudet jaksot!).

Mutta haluaisin että voimme 10 vuoden päästä viettää leffailtaa yhdessä. Haluaisin että voimme puhua luottamuksellisista asioista, joihin tyttäreni kaipaa äitinsä apua (oli ne sitten mitä tahansa). Haluaisin että tyttärestäni olisi kiva tuoda kavereita kotiin eikä äiti olisi aina "tosi nolo" tms.. 

Sellaisia juttuja haluan.

-ap

Vastaukseni: varmasti on mahdollista, että katsotte 10 vuoden päästä leffaa yhdessä. Varmasti on mahdollista, että teillä silloin on hyvät ja luottamukselliset välit. Siihen auttaa se, ettei kasvata autoritäärisellä tyylillä.

Mutta onko se Gilmoren tytöt -tyyppinen suhde? Minusta se kuulostaa ihan tavalliselta hyvältä suhteelta.

Vierailija kirjoitti:

Hauskasti tullut kommentteja sekä puolesta että vastaan :D Tää ajatus siis varmaan mulla juontaa juurensa siihen että vaikka mun äiti on tosi hyvä äiti ollutkin, niin hän on silti ollut aina vaan äiti. ("Vaan", ihan kuin äiti ei olisi jo iso juttu :D). Olisin teinivuosinani ja vielä nyt aikuisenakin kaivannut sellasta äitiä joka osaisi olla myös kaveri, tilanteen vaatiessa. Mä kuuntelen kateellisena kun kaverit kertoo käyneensä äitinsä kanssa kylpylässä, tai viettäneensä pitkän saunaillan äidin kanssa ja kikatelleensa hiprakassa. En voisi edes kuvitella tommosia juttuja mun ja mun äidin kesken. Saati sitten että oltais puhuttu vaikka jostain mun poikaystävistä silloin teininä. Siis kyllä se aina silloin tiesi kenen kanssa pyörin, mutta kavereiden kanssa mä juttelin siitä kuinka vakavaa se seurustelu on, oonko mä ihastunut/rakastunut, oisko aika hypätä askel eteenpäin jne. En mä tommosista jutuista ikinä puhunut äidin kanssa. 

Toivoisin että oma tyttäreni voisi mulle puhua ihan mistä haluaa, aina. Ja jotenkin että meidän suhde ei rajoittuisi vain siihen vanhempi-lapsi välille.

-ap

Kyllähän suhde voi olla hyvin läheinen ja lämmin. Mutta minusta niissä Gilmoren vanhoissa jaksoissa se roolien vaihtuminen: äiti impulsiivinen ja lapsellinen, tytär järkevä ja aikuismainen, oli tavallaan sarjan juju. Tuollaista roolien sekoittamista en missään nimessä halunnut omassa äitiydessä.  Itse jouduin olemaan oman äitini ongelmien likasanko jo pienestä ja jo teininä tajusin olevani aikuisempi kuin äitini. Omalle tyttärelle olen ollut aina ensiksi äiti muttei tuo ole estänyt hassuttelua ja läheisiä välejä. Meillä luottamus on ollut hyvä lähes koko ajan, poislukien nitä ihan hankalimpia teinikapina-aikoja mutta silloinkin pystyttiin jollain tasolla puhumaan. Tyttö on kertonut minulle poikakaverinsa, ilonsa ja surunsa. Minä taas olen kertonut jotain, mutta koko ajan pitänyt takaraivossa tuon etten rasita omilla murheillani tytärtäni. Nykyäänkin minä tuen aikuista tytärtäni, itselleni haen muita tukijoita vaikka jo vähän enemmän puhun "aikuisten ongelmista" tyttärelleni. Mutta kivaa meillä on yhdessä vaikka olemmekin äiti ja tytär, emme kaksi kasverusta.

Ihmeellistä pirujen seinille maalailua koko keskustelu. 

Ap:lle vastaisin, että kyllä sarjassa kuvatun kaltainen suhde on mahdollinen. Eihän mikään ihmissuhde ole koskaan niin kuin telkkarissa, eikä Gilmoren tyttöjä kannata pitää minään ylimpänä ihanteena, mutta ei kaverillinen äiti ole lapselle automaattisesti katastrofi.

Missä tahansa voi mennä äärimmäisyyksiin, mutta jokaisella on oma tyylinsä toteuttaa vanhemmuutta ja on hyvä valita tyyli omaan persoonaan sopivaksi. Minun ja tyttäreni muodostamalle perheelle on sopinut tällainen kaverillinen tyyli paremmin, koska olemme olosuhteiden pakosta viettäneet aivan liian paljon aikaa keskenämme. En ole tilittänyt rakkauselämäni käänteitä tyttärelleni tai odottanut että hän tekee elämässään vain minua miellyttäviä valintoja, mutta sen lisäksi että olen lapseni äiti ja auktoriteetti, olemme myös ystäviä. En näe siinä mitään pahaa.

En ihan mitään Gilmoren tytöt suhdetta äitiini haluaisi, mutta ollaan kyllä aina oltu tosi läheisiä ja tykkään tosi paljon tehdä äidin kanssa kaikenlaista.

Viestitellään päivittäin, soitellaan usein ja nähdään yleensä monta kertaa viikossa edes pikaisesti. Käydään mielellään shoppailemassa, elokuvissa, syömässä tai ihan vaan ollaan, jutellaan ja nauretaan. Voidaan puhua lähes kaikesta (Tietysti on jotain asioita mistä ei huvita äidin kanssa puhua) ja tiedän että äiti tukee ja auttaa aina ja jos tulee tarve päästä avautumaan jonkun kainaloon niin äiti on aina vapaana.

Oon nyt 21v ja ainakin toivon ettei tilanne tästä muutu :)

Vierailija kirjoitti:

Niin siis kun katsot sarjan ajatuksella, niin se suhdehan on ihan sairas. Rory kelpaa äidilleen vain silloin, kun toteuttaa äidin haaveita. Kun Rory kapinoi, ja haluaa vaikka eri yliopistoon, kuin minne äiti hänet haluaa, seuraa hirveä kiukuttelu. Pahimmillaan äiti hylkää lapsen vuodeksi, eikä pidä mitään yhteyttä, kun tämä ei opiskelijana olekaan niin fiksu ja filmaattinen kuin pitäisi.

Ja luulen, että tuossa sarjassa on totuuden siemen. Ei äidin kuulu olla lapsen paras ystävä, vaan tuki ja turva, jolla voi olla ihan erilainen musiikkimaku, ja katsoa ihan eri elokuvia, mutta jolle oikeasti voi kertoa ne erilaisetkin ajatukset, ja joka ei hylkää, vaikka tytär päättäisi pitää hieman taukoa opiskeluista.

Hei älä spoilaa olen vasta kolmannella kaudella. :-)

Keskenkasvuisessa kaveriäityidessä ei ole mitään tavoiteltavaa. Sarjan äiti on jäänyt henkisesti ikuiseksi teiniksi.

Se että vanhemmat on teinin mielestä noloja kuuluu vähän niin kuin lapsen kehitykseen ja toisaalta sitäkään ei voi tuolla välttää. Kyllä se kaikkein noloin vanhempi on se ikiteini, joka änkeää seuraan kun kaverit tulee kylään. Toki sitä hyödynnetään jos se suostuu kaljaa ja tupakkaa ostamaan niin kuin moni ikiteinivanhempi hyväksynnän kaipuussaan tekee.

Minulla on aina ollut hyvä ja läheinen suhde tyttäreeni, myös murkkuvuosina, mutta tietyt asiat ovat tabuja. Esim en ikinä puhu seksielämästäni ( olen hänen isänsä kanssa naimisissa), enkä halua tietää millaista seksiä tyttärellä on aviomiehensä kanssa. Muutenkin äiti tytär suhde ei ole koskaan samalla tavalla tasavertainen kuin kahden ystävättären suhde. Tyttären asiat, ilot ja huolenaiheet ovat aina tärkeämpiä puheenaiheita kuin minun asiani, siis tilanteissa, joissa joutuu vaikkapa ajan puutteen vuoksi valitsemaan, mistä puhutaan. En halua huolestuttaa häntä, mutta hän voi aina huolestuttaa minut, koska olen äiti. Soittaa keskellä yötä ja herättää, jos siihen on tarvetta. Mielestäni näin kuuluu ollakin.

Tietyllä tavalla äidin ja tyttären suhde ovi olla juuri samanlainen kuin ko sarjassa. Mun esikoinen (tytär) on juuri aikuisuuden kynnyksellä ja kyllä me o´voimme istua yhdessä sohvalla, syödä jäätelöä suoraan purkista omilla lusikoillamme ja katsoa leffaa. Juttelemme ja hassuttelemme yhdessä. Käymme yhdessä kahvilla ja ostoksilla. Mua on pyydetty mukaan leffaan kun tytär kavereineen lähtevät... Tyttären kaverit tulevat mielellään meille ja joskus saatan lösähtää itsekin sinne tyttären huoneeseen katsomaan youtube videoita muiden nuorten naisten seuraan ja nauraa samoille jutuille... MUTTA silti minä olen loppujen lopuksi se aikuinen. En osat tupakkaa tai alkoholia (ei ole kyllä koskaan pyydettykään...) tai anna tyhmiä neuvoja vaan yritän antaa viisaita ajatuksia ja neuvoja... Enkä ole koskaan rasittanut lapsia tai näitä aikuistuvia nuoriakaan omilla asioillani. Siis kertonut omista suhteistani, paitsi mitä nyt joskus kertonut kauan aikaa sitten olleista teini ihastuksistani. Kuinka herkkää ja vaikeaa se oli. Ja kuinka siitäkin pääsi yli... Tietyllä tavalla meillä on sellainen terve Gilmoren tytöt suhde  :D

Ja mulla on muuten poikakin. Teini-ikäinen hänkin. Meilläkin on hyvä suhde. Hyvin erilainen kuin tyttären kanssa, mutta niin kai pojan kanssa väkisinkin, tai ehkä siksi että hän on vain niin erilainen kuin siskonsa. ..?  Ja kyllä me voimme hassutella kaikki yhdessäkin. Tai keskustella vakavasti. Ilman että olisin kaverivanhempi. Kyllä minä olen aikuinen. Se johon lapset voivat tukeutua ja turvata. Vaikka meillä onkin hauskaa yhdessä.

Minulla on isäni kanssa ihan mahtavat välit, käydään yhdessä eri tapahtumissa, elokuvissa ja kahvilla. Puhumme toisillemme asioista jotka pyörivät mielessä ja hassutellaan yhdessä. Isäni vei minua lapsena aina useisiin tapahtumiin ja meillä oli paljon yhteisiä projekteja niinkuin majanrakennusta. Isäni myös aina on painottanut ettei hän ole ystäväni vaan isäni ja tätä arvostan siksi koska ystäviä tulee ja menee mutta minulla on vain yksi isä joka on luvannut minulle olevansa minun isäni koko aikaisesti eikä jätä hetkeäkään olematta. Ikäeroa meillä on päälle 40 vuotta, eli ei se nuorena vanhemmaksi tulo takaa hyviä välejä. Rakastan isääni ja en vaihtaisi yhteisiä hetkiä mihinkään <3