Mikä minua vaivaa? Miksi olen tällainen??

Taustaa itsestäni. Olen joutunut omilleni 17-vuotiaana. Ei suinkaan siksi että vanhempani olisivat kuolleet tms, en suostunut heidän kaavailemiinsa tulevaisuudensuunnitelmiin, joten ilmoittivat että en ole enää heidän lapsensa. Muut sisarukset tekivät ja elävät kuten vanhemmat käskee ja näin heidän talodellinen asemansa onkin kiva ja turvattu, rahaa riittää kun hypitään vanhempien pillin mukaan. Olen 35-vuotias, eikä minulla ole kohta 20 vuoteen ollut minkäänlaisia välejä vanhempiini. Elätin itseni käytännössä katsoen 17 vuotiaasta asti ja opiskelin hyvän ammatin siinä ohella. Rakastuin kokemattomana ja tyhmänä mieheen, jonka kanssa suhde oli valtataistelua alusta loppuun. Mukana oli miehen taholta pettämistä, väkivaltaa- henkistä ja fyysistä. Mies koitti alistaa minua ja onnistuikin siinä ja suhteemme oli erotessa siinä pisteessä että mies teki IHAN mitä tahtoi, mutta kontrolloi minua tiukasti, mm. luki facebookiani ja tekstereita yms jatkuvasti. Ero tuli kun selvisi että miehellä oli ollut lähes vuoden toinen nainen. (erosta 5 vuotta, yhdessä olimme 8 vuotta)

Lähdin lapseni kanssa, annoin miehen pitää kaikki yhteiset huonekalut, koska en halunnut tapella mistään, halusin vain pois. Lapsesta mies ei ole piitannut, ei maksellut elareita eikä tule koulun juhliin. Olen yksin huolehtinut lapsesta ja pitänyt kunnia-asiana ettei lapselta puutu mitään, vaikka onkin vain yksi vanhempi. Töitä olen joutunut tekemään paljon, mutta olen pystynyt tarjoamaan hänelle hyvän lapsuuden.

Olen siis aina käytännössä tottunut tulemaan toimeen omillani, ja luottamukseni ihmisiin on mennyt täysin, ensin vanhempien hylkäämisen johdosta ja sen jälkeen puolison kaltoinkohtelun ja pettämisen vuoksi. Olen aina ajatellut etten tarvitse ketään ja enkä apua keneltäkään, ja niin olen elänytkin.

Kuitenkin olen tavannut nyt miehen (reilu vuosi sitten) joka haluaa kovasti olla osa elämääni ja helpottaa melko rankkaa arkeani. Minun on kuitenkin aivan mahdotonta ottaa apua vastaan. En pysty elämään jos epäilen vähänkin että mies joutuu maksamaan esim. kuluistamme enemmän, ja miehellä menee hermo kun kyttään ettei tapahdu mitään epäoikeudenmukaisuutta esim. raha-asioissa (siis ettei mies jodu vaan maksamaan mitään lapseeni liittyvää esim. koska koen lapseni olevan 100% minun vastuullani). Mies ottaa tämän raskaasti, haluaisi auttaa esim. lapsen harrastuksiin viemisessä. En vaan pysty antaa hänen auttaa, ja tuntuu että pakkomieleteisesti ajattelen kokoajan ettei vaan minusta ole miehelle vaivaa, ja todistelen hänelle sekä itselleni kuinka tulen toimeen ilman apua. Mies on koittaut sanoa että jokainen tarvitsee joskus apua, ja heikkokin saa olla, mutten kertakaikkiaan kykene antaa itselleni lupaa siihen. Mies haluaisi viedä minut ja lapsen ulkomaille, en pysty siihen koska se tarkoittaisi että mies maksaisi matkamme yms, tällaiseen minulla ei ole varaa. Tämä syö suhdettamme ja turhauttaa miestä ja ymmärrän sen varsin hyvin. Luotan mieheen, mutta en vaan pysty heittäytymään ja antamaan hänen auttaa. Olenko täysin pilalla ja miten tällaisesta pakonomaisesta kaiken itsesuorittamisesta pääsee eroon? En ole koskaan osannut pyytää apua, koska olen hirvittävän omapäinen ja näemmä ehkä liian ylpeä siihen.