vaikea äitisuhde

Muistan jo ala-asteajoilta etten oikein ymmärtänyt äitini ankaruutta ja toimintatapoja. Kasvoin tunnekylmässä ilmapiirissä, muutin kotoa pois heti kun se oli minulle mahdollista taloudellisesti eli lukion viimeisellä luokalla. Koin, etten ollut arvostettu, sen sijaan veljeni saivat äidiltäni täyden tuen. Kipeitä muistoja on paljon, olen yrittänyt työstää niitä ja kasvaa aikuiseksi, joka ei toistaisi samoja virheitä omassa elämässään.
Lähentelen viittäkymppiä. Omiakin lapsia on. Edelleen äitini kohtaaminen on vaikeaa, sama papatus alkaa asiasta kuin asiasta, elämäni valinnat eivät häntä miellytä. Luin jostakin, että varhaislapsuudessa lapsi etsii äitinsä hyväksyvää katsetta ja peilaa itseään äitiinsä. Minä kasvoin aika yksin, tajusin jo varhain ettei äitini hyväksy minua tai ettei toiveillani, mielipiteilläni ja valinnoillani ole arvoa hänen silmissään. En ole oikein voinut peilata itseäni äitiini.
Minua harmittaa ettei minulla ole läheisiä välejä äitiini. Muutamilla ystävälläni on - terve äiti-tytär -suhde, jossa asioista keskustellaan mutta toisen elämään ei puututa.
Tiedän etten pysty tätä suhdetta korjaamaan itse. Äitini on hyvin voimakastahtoinen ja ajattelultaan mustavalkoinen ihminen. Ehkä hän kantaa oman lapsuutensa traumoja, minun on tavallaan pitänyt päästää irti, ottaa etäisyyttä, koska liian usein hänen sanansa vain satuttavat.
Omien lasten puolesta tuntuu myös pahalta. Hekin ovat jo nimittäin niin isoja, että ovat havainneet mummon tunnekylmyyden ihan itse. Kovin usein emme vanhempieni luona vieraile (isäni siis elää mutta on täysin äitini tossun alla).
Tällä sepustuksella yritän hakea kohtalotovereita. Ei ole mikään pakko pitää yhteyttä omaan äitiinsä, jos yhteydenpito tuottaa vain pahaa mieltä.