Kuinka pääsit yli pakkomielteisestä ihastuksesta?

Vierailija kirjoitti:

Sydämen ääntä ei voi sammuttaa järjellä.

Joko olet nössö ja riudut loppuelämäsi tai olet rohkea, seuraat rakkauttasi ja annat palaa;)

No ei oo totta taas... Nössöt on oikeesti niitä jotka hyppii sinne tänne jokaisen mielenoikkunsa mukaan. Oikeasti tahdonvoiman käyttäminen on rohkeampaa!

No nyt on kohta viisi vuotta mennyt ihastuksen/rakastumisen ohi menemistä odotellessa. Alkaa jo vähän tympästä tämän tunteen sitkeys. Pari vuotta koitettiin olla yhdessäkin, mutta se oli valitettavasti niin epävakaa tyyppi etten itteäni ja lastani voinut sen oikuille altistaa. Silti ajattelen päivittäin. Ärsyttävää.

Ei mitenkään. Joskus onnistun taltuttamaan tunteet "normaalin" ihastuksen tasolle, mutta sitten taas näen häntä ja retkahdan. Onneksi myös hän on varattu eikä tee asialle mitään. Mulla ei riittäisi tahdonvoima meidän molempien edestä, kun hädin tuskin nytkään.

Itseäni on ehkä auttanut eniten, että olen myöntänyt itselleni, että tämä ihminen on minulle tärkeä ja erityinen. Olen tutkaillut asiaa, miksi näin on ja mistä hänessä tykkään. Ja olen hyväksynyt nämä tunteet, annan itseni tuntea häntä kohtaan näitä tunteita. Mitä enemmän yritin rajoittaa, sitä vaikeammaksi oma olo kävi. Nyt pystyn melko normaalisti kohtaamaan hänet. Tähän liittyy paljon muutakin, mutta esim. vuosien näkemättömyys ei auttanut yhtään.

Voisinpa itsekin tehdä kuten 24. Satun olemaan varattu joten turpa rullalla kärsitään.

Laitoin kys. henkilölle viestiä, että voidaanko olla kavereita ja olin tietty ihastunut tulenpalavasti, mutta kun vastaukseksi tuli "Ei", tunsin kun  vaan se pakkomielteisen fantasiamaailman kupla poksahti ja oisin van heränny todellisuuteen :D Ei oltu edes puhuttu koskaan, eikä tehty mitään. Olin kuvitellu päässäni miten etenen ja kaikkee muuta, sillä eihän se voi vastata ei kaveripyyntöön!! No tyyppi paljastuikin totaaliseksi kusipääksi käytökseltään myöhemmin, joten enpä jäänyt mistään paitsi :D Hohhoijaa, tuon jälkeen en keneenkään oo edes ihastunut, sekottaa pään kokonaan. Oon kuitenkin ylpeä, että laitoin viestiä enkä jäänyt vaan pyörimään koko kesää jossitellessa.

Kertomalla tunteistani ihastuksen kohteelle vaikka tiesin ettei se mihkään johdakkaan. 8vuotta olin yrittänyt unohtaa ihmisen ja tunteeni sekä seurustella pakkomileteisestä ihatsuksesta huolimatta. Kun sain kerrottua ja sanottua asian ääneen vapauduin kuin taikaiskusta. Siinä puhuessa tajusin itsekkin miten säälittävä ja naurettava olen. :D Tosi tarina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sydämen ääntä ei voi sammuttaa järjellä.

Joko olet nössö ja riudut loppuelämäsi tai olet rohkea, seuraat rakkauttasi ja annat palaa;)

No ei oo totta taas... Nössöt on oikeesti niitä jotka hyppii sinne tänne jokaisen mielenoikkunsa mukaan. Oikeasti tahdonvoiman käyttäminen on rohkeampaa!

Mitä tarkoitat. Pystyt tahdonvoimalla poistamaan ihastumisen? Kulta, enpä oikein usko. Mutta menepä kertomaan se silmiin katsoen hänelle. Siinä sitä tahdonvoimaa tarvitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sydämen ääntä ei voi sammuttaa järjellä.

Joko olet nössö ja riudut loppuelämäsi tai olet rohkea, seuraat rakkauttasi ja annat palaa;)

No ei oo totta taas... Nössöt on oikeesti niitä jotka hyppii sinne tänne jokaisen mielenoikkunsa mukaan. Oikeasti tahdonvoiman käyttäminen on rohkeampaa!

Mitä tarkoitat. Pystyt tahdonvoimalla poistamaan ihastumisen? Kulta, enpä oikein usko. Mutta menepä kertomaan se silmiin katsoen hänelle. Siinä sitä tahdonvoimaa tarvitaan.

Menepä kullittelemaan jonnekin muualle.. Jos on epätoivottu ihastuminen, niin kyllä se vaatii lujaa tahtoa, että siitä pääsee yli. Ei se tee ihmisestä vahvaa, että lähtee joka ihastumiseen heittäytymään. Eri asia sitten jos tilanne on Ok kaikille osapuolille...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on myös ihan pakkomielle ihastukseeni. Pahinta on, että olen naimisissa toisen kanssa. Olen yrittänyt pitää välimatkaa, mutta aina kun juttelen hänen kanssaan, olen taas korviani myöten rakastunut. Hän on paljastanut tuntevansa samoin minua kohtaan.

Karatkaa! Ette uskalla.

Arvaa tekisikö mieli? Olen kuitenkin myös äiti ja se on tämän miehen mielestä kamala ajatus, että rikkoisi perheemme. Ymmärrä ajatuksen, mutta jos hän tuntee yhtä palavasti minua kohtaan niin olisin valmis jopa ottamaan eron miehestäni. Mutta jos hän ei näin tunne, jättäköön minut kokonaan rauhaan.

Sovimme, että puhumme myöhemmin tänään. Katsotaan, mitä siitä tulee.

Tämä on muuten hyvä ketju, mahtavia vinkkejä. Kaikkein eniten minulle on ollut apua siitä että olen hyväksynyt tunteeni koska niin kauan kun ne ovat kiellettyjä ja vääriä, ne pyörivät mielessä. Ihminen joka on tekemässä jotain omasta mielestään väärää tuskin pystyy keskittymään muihin asioihin kunnolla koska se missä on vikaa yleensä nousee mieleen aina uudestaan siitä syystä että niin ihmismieli vain toimii: jos jossain on vikaa tarkoitus on että korjaat sen jolloin se tulee mieleen uudestaan ja uudestaan ja ahdistaa. Älä siis ajattele että siinä on mitään vikaa että tunnet noita tunteita, vaikka yhteen suuntaankin ja vaikket aikoisi yrittää iskeä ihastustasi. Se helpottaa.

Myös siitä on kokemukseni mukaan apua jos on joskus maininnut tunteistaan ihastukselle ja saanut ne tavallaan anteeksi koska se lievittää entisestään oloa että jossain on jotain vikaa joka pitää korjata ja siten pakkomielle helpottaa. Vaikeinta on mielestäni jos tuttavuus ihastuksen kanssa on niin pitkäkestoinen ja intensiivinen ettei koko aikaa voi olla varmistamassa että asia on edelleen toisen osapuolen tiedossa ja hänelle ok eikä mikään karmea salaisuus - silloin tulee se tunne että väijyy häntä tavallaan puskissa ja se on mielestäni ahdistavinta kaikesta. Jotenkin pitää vaan antaa itselle anteeksi ja lohduttautua sillä että ei sentään ole valehdellut.

Voi luoja, en mitenkään. Ei auta, kun toinen osapuoli on yhtä ihastunut ja ottaa vähän väliä yhteyttä. Olen varattu, muuten tarttuisin tilaisuuteen.