Kuka tuntee ihan oikeasti olevansa HYVÄ ÄITI?
Mä en ainakaan. Olen varmaan pilannut jo esikoisen ensivuodet ja kuopus tulee äidin kasvatuksessa varmaan hulluksi :( MInä huudan, rääyn ja olen kuin diktaattori, jos minua ei totella! Joka päivä päätän muuttua ja illalla olen surullinen kun se ei toteutunutkaan. Mutta kumpaakin lasta rakastan yli kaiken ja myös osoitan rakkauttakin heitä kohtaan. Onko täällä yhtään äitiä, joka voisi sanoa olevansa todella hyvä äiti?
Kommentit (12)
Mutta yleisesti ottaen jaan kanssasi samat tunteet, hyvä ap.
Jaksamista!
Ei sillä, kaikki on mennyt aivan helvetin pieleen monessa vaiheessa ja lapsella on isoja vaikeuksia, joiden takia on oltu psykiatrisella ja kaikkea. Lapsi on autistinen, joten olen kyllä miettinyt, että onko vika mun vai mikä...
SUlle sanoisin,e ttä kun kerran osoitat rakkautta olet pitkällä. Mutta se on turha luulo, että voisit illalla päättää, että "nyt muutun enkä karju enää". Se on kuule pitemmän harjoittelun, erehdyksen ja katumuksen,anteeksipyynnön ja opettelun tulos. Illalla tilnpäätös on myöhäinen, sun on KOKO ajan mietittävä, miten tilanteita hanskaat...
Tottakai joskus hermostun mutta tavallaan harmittomasti. Lapset saa "vain" korvenmakeaa.
Mutta ajattelen aina lasteni parasta ja hyvinvointia ja laitan lapset etusijalle. Ja yritän ihan oikeasti kasvattaa, opettaa, ymmärtää, kannustaa ja ilahduttaa heitä joka päivä. Olen kotona lasten kanssa niin tulee todella paljon touhuttua porukassa.
Hyvin meillä toimii.
Lapset ei varmaan olisi ihan samaa mieltä asiasta, he eivät todellakaan aina ymmärrä parastaan =)
Minä kyllä huudankin joskus, mutta ei se ole mikään hyvän äitiyden mittari. Kyllä tunteita saa ja pitääkin näyttää, ja myös riitoja, ristiriitatilanteita yms. mutta mikä tärkeintä niistä selviämistä ja ratkaisumalleja sekä sopua.
Nyt kun asiaa ajattelen, niin hyvä äiti on ensisijaisesti koko ajan turvallinen ja lähellä lapsia henkisesti, kuten hyvä isäkin, Tässä olemme ainakin tähän asti onnistuneet! Lapsia 4, vanhin täyttää kohta 8 v.
Ennen en ollut. Huonojen valintojeni ja päätösteni takia esikoiseni elämä on aika sekaisin. Toiselle lapselleni, 10v nuorempi kuin esikoinen, olen ollut aina hyvä äiti.
Mutta en sillä menisi leveilemään, sillä minulla on vain yksi lapsi joka on vasta alle 3v. Lisäksi olen tullut äidiksi parhaimmissa mahdollisissa olosuhteissa ja parhaimman mahdollisen miehen kanssa.
Koskaan ei ole mennyt totaalisesti hermot, vaan olen pystynyt kieltämään, komentamaan ja ratkaisemaan tilanteet niin ettei tarvitse korottaa tarpeettomasti ääntään tai itse alentua kiukuttelemaan. Meillä on kotona tosi kivaa koko perheellä. Kukaan ei haluaisi muuttaa mitään.
Mutta en tiedä millainen äiti olisin, jos mulla olisi 4 eri ikäistä lasta surkean äijän rötväkkeen kanssa, ei mitään tukijoukkoja tai resursseja ja asusteltaisiin kunnan vuokrakasarmissa ja odoteltaisiin seuraavaa tilipäivää taskussa kymppi viikon ruokaostoksiin. Siitä en enää selviäisi...
Eihän täydellisyys ole hyvän synonyymi. Huonoja hetkiä ja tiuskimisia on, mutta kyllä mä silti kokonaisuutena ehdottomasti tunnen olevani hyvä äiti.
mielestä pitäis tuntee olevansa hyvä äiti, muttei liikaa, jotta voisi aina parantaa ;)
ja kahdelle olen mielestäni hyvä äiti. Mutta 4-vuotiaalle esikoiselle se on välillä TOSI vaikeaa. Luonteemme eivät vain synkkaa yhtään :( .
koska egoni ei anna myöten muunlaisille vaihtoehdoille