Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Työni syö minut elävältä
24.01.2017 |
Olen jo vuosia tuntenut olevani täydellisessä umpikujassa ja loputtomassa uupumuksen kierteessä työni suhteen. Olen ammatiltani sosiaalityöntekijä (YTM), työelämässä noin kymmenen vuotta.
Tuntuu, että kuljen jokaisen päivän aivan jaksamiseni äärirajoilla. Töiden jälkeen en jaksa muuta kuin käpertyä kotini suojaan, yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. "Älkää vaatiko minulta mitään, älkää halutko minulta mitään. Antakaa minun olla ja hengittää. "Haluaisin nukkua seuraavat kymmenen vuotta. Olen vuosien saatossa luopunut kaikista harrastuksistani (paitsi koirista, ainoista ilonaiheistani), en ole aikoihin jaksanut pitää yhteyttä ystäviini, parisuhteesta en enää pysty edes haaveilemaan. Ihmis- ja maailmankuvani on muuttunut kyyniseksi ja toivottomaksi.
Nyt sanotte varmaan, että olen väärällä alalla. Ehkä niin, mutta asiakkaat eivät suinkaan ole nykyisen olotilani perimmäinen syy. Pohjimmiltaan jopa pidän työstäni, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin tässä yhteydessä. Minä olen hyvä sosiaalityöntekijä, asiakkaiden silmissäkin pidetty. Työtoverit arvostavat ammattitaitoani. Keskityn ja teen parhaani. En osaa olla välinpitämätön. En osaa ohittaa asiakkaiden huolta tai hätää. En edes tämän kaikkinielevän uupumuksen keskellä. Mutta siitä huolimatta, tai juuri sen vuoksi, tämä työ syö minut elävältä.
Työilmapiiri vakituisessa työpaikassani on kauhea. Esimiehet eivät välitä työntekijöiden jaksamisesta tai hyvinvoinnista. Työntekijöiltä vähennetään koko ajan mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työhönsä. Olemme korkeasti koulutettuja ja vastuuntuntoisia ihmisiä, mutta meitä kohdellaan työnantajan taholta kuin laiskoja ja pahankurisia lapsia. Positiivista palautetta on turha odottaa. Ensi kuun alusta myös työaika pitenee. Lomarahoista leikataan.
Uupuneet ja kuormittuneet työntekijät on jätetty nahistelemaan keskenään. Jopa toimiva ja suhteellisen siisti työtuoli muodostuu resurssiksi, josta kilpaillaan, kun työpaikan kalusteet hajoavat alta. Uusia ei hankita, koska säästöt. Rakennuksessa on hometta ja sisäilmaongelmia. Ihmisiä on jatkuvasti pitkillä sairauslomilla. Kahvihuoneen tunnelma on alistunut, hetkittäin epätoivoisen hysteerinen. Normiriemu ja kahvihuoneen kalpeat sosiaalityöntekijät.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut kammottavaksi. Syyllistetään ja tallotaan maan rakoon niin työttömät, sairaat kuin julkisen puolen työntekijätkin. Te ette tuota mitään. Me maksamme teidän palkkanne/sosiaalietuutenne. Olette hyödyttömiä paperinpyörittäjiä. Jos minä en oikeasti hyödytä työlläni yhtään mitään tai ketään, miksi olen työpäivän jälkeen kuin elävä kuollut?
Olin vajaa vuosi sitten viisi kuukautta sairauslomalla työuupumuksen ja ahdistuksen vuoksi. Ensimmäiset kuukaudet käytönnössä vain nukuin. Koko sairausloman ajan pelkäsin työhönpaluuta ja hoin itselleni, että minun on pakko "kuntoutua" ja jaksaa taas kohta. Työterveydestä saamani apu oli minimaalista. Työpaikkani ongelmat ovat yleisessä tiedossa. Siitä huolimatta yksittäisiä työntekijöitä syyllistetään, kun he oireilevat ja uupuvat. Johtamiseen, työn kuormitukseen ja työssä jaksamiseen ei puututa millään lailla. Päin vastoin. Jopa työnohjausta on vähennetty säästösyistä.
Tällä hetkellä uskon olevani jopa huonommassa kunnossa kuin sairauslomalle jäädessäni.Erona vuoden takaiseen on, että nykyään en jaksa enää edes itkeä tai hakea apua. Tunnen vain epätoivoa, häpeää, syyllisyyttä ja jossain syvällä peitettynä valtavaa suuttumusta. Toivon, että joku aamu vaan pystyisin jäämään kotiin ja luovuttamaan lopullisesti. Sosiaalityöntekijän työpaikkoja on auki pilvin pimein, alalla on työvoimapula. En uskalla hakea yhteenkään koska pelkään, että vaihtaisin vaan uuteen helvettiin.
Kommentit (16)
SAma tilanne. Paitsi että mä en pysty, vanhuskoiran kuoltua keväällä, enää edes ottamaan koiraa, vaikka niitä rakastan, koska olen liian hermoraunio työn takia kestämään varsinkaan pentuajan rasituksia. Tarvitsen vain hiljaisuutta, rauhaa ja pimeyttä, en kestä vapaa-ajalla yhtään ärsykkeitä. (Itse olen it-alalla)
Mutta mä kyllä tiedän että jaksan eläkeikään asti. Samanlaista tämä on ollut koko sen 20 vuotta kun oon alalla ollut, mutta niin sitä on vaan jaksettu ja jaksan jatkossakin. Mahdollisuudet työn ulkopuoliseen elämään on toki nollassa, mutta eipä sille oikein mitään voikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitko tehdä lyhyempää työpäivää tai miettiä jotain muuta ammattia? Tai perustaa oman yrityksen?
Sinun täytyy sekä irtisanoutua (jos taloutesi kestää sen 3kk? karenssin) että päästä sairauslomalle. Googlaile vähän (jos jaksat) miten tuo kannattaa tehdä (esim irtisanoudut sairasloman aikana vai vasta sen jälkeen). Ajatus uudesta työpaikasta vanhaan palaamisen sijaan on varmaan kuitenkin piirun verran parempi, joten ehkä saat levettyäkin lomalla.
Harkitse suosiolla myös alan vaihtoa! Tsemppiä!
Ymmärrän sinua täysin. Olen itse lto päiväkodissa ja hyvin samanlaisia ajatuksia työstäni. Lapset ja vanhemmat ja työkaverit ovat ok, no esimies ei todellakaan. Samalla tavalla suhtautuu kuin sinunkin. Aina puuttuu henkilökuntaa ja raadamme selkä ruvella, että saisimme lapset pidettyä turvassa. En tiedä, mitä tekisin.
Vierailija kirjoitti:
Voisitko tehdä lyhyempää työpäivää tai miettiä jotain muuta ammattia? Tai perustaa oman yrityksen?
Tein muutaman kuukauden 80% työaikaa ja se tosiaan auttoi tilannetta hieman. Valitettavasti vaan en tullut taloudellisesti toimeen tuolla palkalla, koska alan palkkataso on jo valmiiksi matala (jopa matalampi täällä kuin monessa muussa kunnassa), ja pk-seudun asumiskustannukset etenkin yksinään asuvalle ihmiselle korkeat.
Olen miettinyt jopa muuttoa pienemmälle paikkakunnalle, jotta voisin tehdä työtä osa-aikaisesti tai edes unohtaa taloudelliset huolet, jotka nekin stressaavat jokainen kuukausi. Pelottaa vaan hypätä tyhjän päälle, koska kaikki ns. tukiverkkoni (lähinnä vanhemmat, sisarukset ja muutama ystävä, jotka ovat säilyneet erakoituvassa elämässäni).
Alan vaihtoakin olen toki miettinyt, mutta jossain pohjalla tiedän kuitenkin olevani hyvä juuri tässä työssä. Minä oikeasti autan ihmisiä ja saan jopa ns. tuloksia (miten ne nyt ikinä tällä alalla halutaankin mitata) aikaan. Työn reunaehdot vaan ovat liikaa minulle, joten ehkä olisi vaan luovutettava ja todettava, että näissä olosuhteissa ja tässä tilanteessa minusta ei ole tähän hommaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ymmärrän sua ihan täysillä. Itse työskentelen lastensuojeluyksikössä ja en enää jaksa. Irtisanoutumiskirje on jo kirjoitettuna.
Ehkä työntekijöiden ei enää pitäisi alistua. Tilanne on vähintään yhtä paha monella muullakin työpaikalla. Voisiko joku tällainen työilmapiirin myrkyttäjä kertoa motiivinsa toimintaan? Miksi latistatte hyviä työntekijöitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi todella surullinen asia on, että olet hetkittäin kateellinen asiakkailleni, joiden ei "tarvitse" käydä töissä. Ja heti perään olen vihainen itselleni ja häpeän, kuinka saadan edes hetkeäkään tuntea tuolla tavalla.
Ennen kuin teet isoja päätöksiä, jää sairaslomalle. Voisit myös selvitellä työterveyden kautta oikeaan terapiaan pääsemistä. Ymmärrän tuskasi. Olen myös hoitoalalla, vähän samantapaisessa kunnan toimipisteessä. Ajatuksesi ovat nyt kuitenkin synkän ja väsyneen mielen tuotoksia joten anna itsellesi aikaa ja lepoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän kyse ole pitkälti rahapula. Minusta on surullista että ihmiset, jotka tuohon työhön "sielultaan" sopivat, eivät ole tarpeeksi karskeja suhtautumaan epäkohtiin välinpitämättömästi. Jos nämä hyvät tyypit uupuvat joukolla, saadaan tilalle reteämpää porukkaa joka taas ei välttämättä samalla tavalla ole asiakaslähtöisessä mielessä työhön sopiva. Kestää kuitenkin paksunahkaisena huonomman työilmapiirin.
Jos olisin aloittaja, laittaisin nyt heti mietiskelyyn sen, mihin muualle voisit koulutuksesi pienellä tuunaamisella siirtyä. Ja kun tämä mietitty, laittaisin aikuiskoulutushakemuksen vetämään ja jäisin opintovapaalle. Opintovapaalla saisit opiskella rauhassa kokopäiväisesti (ja tehokkaasti) ja samalla etsiä uutta työpaikkaa. Opintovapaastahan ei työnantaja voi kieltäytyä! Aikuiskoulutustuki on suuruudeltaan aika lailla yhtä paljon kuin ansiosidonnainen.
Tuttu tilanne, julkisen puolen työpaikat on jo käytännössä ajettu alas. Työn ilo tuhottu, jäljellä on pelkkä selviytyminen päivästä toiseen. Niin työntekijöillä kuin asiakkailla/potilaillakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jää sairaslomalle, nyt heti. Äläkä edes ajattele sitä vaihtoehtona, että saikun jälkeen palaisi nykyiseen työpaikkaan.
Opintovapaa oli hyvä vinkki, mieti sitä. Ja ajatuksesi siirtymisestä pois pääkaupunkiseudulta on myös hyvä, kyllä niitä hyviäkin työyhteisöjä vielä on ja palkkasi usein parempi pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Tai jos siirryt pois kunnalta, terveyssosiaalityöhön tai kolmannelle sektorille. Tai mitä ajattelet sosiaalipäivystystyöstä; olisiko sinulle helpompi että asiakkaat vaihtuvat nopeasti ja joku muu hoitaa pitkäjänteisen työn?
Tsemppiä!
Muuta muualle. Olet onnellisempi kun ei tarvitse asua pk-seudulla, saat enemmän rahaa säästöön kun asut halvemmalla vaikka tekisit lyhyempää päivää. Saat uusia ystäviä kyllä ja sanoit itse ettet jaksa olla nykyistenkään kanssa tekemisissä. Ei työpaikka voi huonommaksi mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen mennyt hälläväliä-asenteella viimeiset 15 vuotta. En jaksa stressata mistään. Jos tulee kenkää, niin sitten tulee. En ole kuitenkaan laiska työntekijä.
Nyt kuulostaa todella huolestuttavalta! :( Uusi työpaikka? Kokonaan alanvaihto? Jokin ihan uusi suunta elämään?
Alue: Aihe vapaa
Ei kai sun auta muuta kuin vaan hakea uutta työpaikkaa? Ei tuo vanhassa työssä miksikään muutu. Kokemusta on.