Ihminen joka ei eroa huonosta liitosta lasten takia

Oman elämänsä siinä hukkaa. Pystyyhän niille lapsille olemaan vanhempi vaikka ei asuis saman katon alla.

Paras ratkaisu jättää lapset hankkimatta. Sillon voi nostaa kytkintä paskasta suhteesta ilman omantunnon tuskia.

En osaa sanoa. Itse pidän kai itseäni vastuuntoisena ja periaatteen miehenä. Lapsille mieluummin kohtuullinen nuoruus ja ero sitten vasta, kuin trauma perheen hajoamisesta. Epäitsekästäkin varmaan ja jonkun mielestä nössöä, mutta mieluummin näin kuin toisinpäin. Vihaksi pistää sellaiset, jotka toitottavat kuinka heillä on oikeus onneen vaikka nyt uuden puolison kanssa ja lapset oirehtii koulussa ja kotona...

Vierailija kirjoitti:

Oman elämänsä siinä hukkaa. Pystyyhän niille lapsille olemaan vanhempi vaikka ei asuis saman katon alla.

Paras ratkaisu jättää lapset hankkimatta. Sillon voi nostaa kytkintä paskasta suhteesta ilman omantunnon tuskia.

Varmaan moni olisi jättänyt ne lapset hankkimatta jos olisi siitä kristallipallosta nähnyt miten paskaksi suhde voi vuosien myötä muuttua.

Minä olen tällainen ihminen. Lapsille ehjä perhe on tärkeä. Jos eroaisin, en enää koskaan ryhtyisi uuteen parisuhteeseen. Joten voin hyvin lasten vuoksi elellä näin ja miehenkin kanssa elämä on ihan sopuisaa. Ellei lapsia olisi niin eroaisin kyllä.

Tyhmä. Elämä pitää elää etupäässä itseään ajatellen, tämä on kuitenkin ainoa mahdollisuus koskaan olla onnellinen. Jos eron hoitaa järkevästi, ei siitä lapset kärsi. 

Se liitto ei ole niin huono, että olisi pakko erota. Kyllä keskinkertaisessakin liitossa voi olla ihan ok elää. Enemmän lapset siitä erosta kuitenkin kärsii. Varsinkin jos vanhempien välillä ei ole ollut näkyvää riitaa. 

Ei pidä olla suhteessa hammasta purren. Lapset kyllä huomaavat. Eron jälkeen lapsille jää vanhemmat. 

Minä olin huonossa suhteessa 10 vuotta. Siitä muistona ikuiset hoitamattomien murtumien kivut. Vanhemman poikani muistot painajaismaisesta kodista.

Lähdin kun toinen lapsemme oli 5kk.

Enää en kuunnellut sukulaisia ja muita, jotka tuomitsivat.

Hyvä niin. Me kaikki elimme siitä lähtien hyvää ja tasapainoista elämää kodissa, jossa oli kaikilla oli turvallista.

Minä erosin itseni JA lasten parhaaksi, huono parisuhde söi kaikki voimani, oli pakko tehdä valinta. Jos olisin itse romahtanut, en olisi kyennyt huolehtimaan lapsista.

Keskinkertaiseen, jopa tylsään parisuhteeseen voisin jäädäkin lasten edun nimissä jos suhde toimii ja kunnioitusta on molemmin puolin.

Meillä mies lähti hyvästä parisuhteesta ja jäin kahden pikkukoululaisen kanssa. Ero tuli shokkina ja vielä pahempana uusi nainen jota mies heti tuputti lapsille. Toisella lapsella on mielenterveysongelmia ja koulu ei enää kiinnosta. Sanoo että päässä alkoi kilistä ja äänet koventua kun nainen tuli. On jotenkin pää ihan hajalla eikä saa tehtyä hommia koulussa.

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa. Itse pidän kai itseäni vastuuntoisena ja periaatteen miehenä. Lapsille mieluummin kohtuullinen nuoruus ja ero sitten vasta, kuin trauma perheen hajoamisesta. Epäitsekästäkin varmaan ja jonkun mielestä nössöä, mutta mieluummin näin kuin toisinpäin. Vihaksi pistää sellaiset, jotka toitottavat kuinka heillä on oikeus onneen vaikka nyt uuden puolison kanssa ja lapset oirehtii koulussa ja kotona...

Ja tosi ikävää myös sille uudelle kumppanille, kun vieraat kakarat märisee nurkissa. Sellainen parisuhde ei ole minkään arvoinen, vaikea kuvitella että mikään ydinperhe voi olla niin huono että uusi suhde olisi parempi, jos kuvioissa on lapsia.

Varmaan riippuu, että kuinka huono liitto on. Esimerkiksi omat vanhempani riitelivät aika lailla 24/7, mutta lasten takia olivat yhdessä. Käytännössä tuo teki lapsista hermoraunioita ja vanhemmista lopulta katkeria myös lapsille, koska heidän takiaan piti olla siinä tilanteessa.

Toisaalta jos liitossa ongelmat ovat lähinnä vain rakkauden loppuminen, mutta kohteliaat ja toisiaan kunnioittavat välit pysyvät, niin eron lykkääminen kunnes lapset ovat rauhallisessa ikävaiheessa voi olla perusteltuakin. Ja samallahan voi vielä kerran yrittää, että saisiko suhteen kuitenkin toimimaan.

En yksinkertaisesti jaksaisi kolmen pienen kanssa yksin. Lisäksi taloudelliset syyt merkitsevät, olen se varakkaampi meistä enkä halua miehen vievän puolta kaikesta.

"Varmaan riippuu, että kuinka huono liitto on. Esimerkiksi omat vanhempani riitelivät aika lailla 24/7, mutta lasten takia olivat yhdessä. Käytännössä tuo teki lapsista hermoraunioita ja vanhemmista lopulta katkeria myös lapsille, koska heidän takiaan piti olla siinä tilanteessa.

Toisaalta jos liitossa ongelmat ovat lähinnä vain rakkauden loppuminen, mutta kohteliaat ja toisiaan kunnioittavat välit pysyvät, niin eron lykkääminen kunnes lapset ovat rauhallisessa ikävaiheessa voi olla perusteltuakin. Ja samallahan voi vielä kerran yrittää, että saisiko suhteen kuitenkin toimimaan."

-Viisaita sanoja, - Jäin oikeastaan miettimään, että mitä oikein on rakkaus? - Joskus tuntuu, että osa kasaa parisuhteeseen ihanmahdottomia ja kohtuuttomia odotuksia.  - Ei ana voi olla -nyt yksinkertaistan ihanaa ja mutkatonta. Toisaalta tuntuu joskus myös sille, että osa joka neuvoo jatkamaan huonossakin suhteessa vain ja ainoastaan lasten vuoksi ei luultavasti ole oikeasti itse ole seurannut sivusta tai paennut  vanhempiensa kiistatta huonoa parisuhdetta.  Saati, että olisi itse viettomana ja vanhempiaan valitsemattomana  lapsena joutunut ottamaaan tehtäväkseen ylläpitää  aikaa sitten kuollutta henkistä ja / tai  fyysistä ellei molmman laatusita väkivaltaa sisältävää vanhempiensa parisuhdetta.  Ja  edelleen olemaan perheessa Se mahdollisestia ainoa vastuunkantaja, joka oikeasti alati huolehtii sekä vanhemmistaan että sisaruksista sekä kaikesta siitä, mikä oikeastaan kuuluisi vastuuntuntoisten vanhempien vastuulle. - Eivät lapset ole tunteettomia ja immuuneja sille mitä ympärillä tapahtuu. Ei pienen, eikä vanhemmankaan lapsen tehtävä ole ylläpitää vanhempiensa hajonnutta suhdetta, jota kumpikaan vanhempi osaa, saati halua yrittää parantaa ja rakentaa toimivaksi. Mutta, jotka eivät jostain käsittämättömästä syystä eivät osaa erota ja yrittää elää omilla tahoillaan ja ottaa vastuuta omasta käytöksestään.        

Huono liitto on niin laaja käsite. 

Jos vaikka mies hakkaa vaimoa harva se päivä ja lapset juoksee isää karkuun kellariin, niin totta hemmetissä pitäisi erota ja muuttaa vaikka timbuktuun karkuun. 

Jos taas parin romanttiset tunteet on viilenneet, mutta välit on vielä ystävälliset ja molemmat haluaa jatkaa samassa taloudessa lasten vuoksi, se on ihan ok. Esim. itselleni olisi tosi iso kynnys erota miehestä kun meillä on yhteiset lapset. Ei mun tarvitse kuin katsoa yhtä eronnutta kaveria, joka saa pitää lapsensa luonaan vain joka toinen joulu. Ihan hirveä ajatuskin että joutuisin jakamaan lapseni ja saisin heidät vain puolet ajasta. Tai ajatella että mies ottaisi jonkun uuden naisen, ja he sitten keskenään häsäisi meidän lasten asioita omassa taloudessaan omalla tavallaan. Yök. Äitinä haluan olla mukana päättämässä lasteni asioista 100%:sti. Ero voisi hyvin odottaa kunnes lapset on saatu omilleen. 

Itsekäs ja tyhmä. Pienikin lapsi kyllä ymmärtää, jos vanhempien välit eivät ole kunnossa. Kodin hyytävä ilmapiiri on karmea paikka kasvaa. Puhumattakaan jos näkee väkivaltaa.

*

Jäädessään liittoon "lasten takia" - varsinkin huonoon liittoon - vanhempi ajattelee omaa persettään ja kulissien ylläpitämistä, ei lapsia.

*

Itse siis olen kasvanut perheessä, jossa vanhempien välit olivat 10+ vuotta hyytävät ja äiti sairaalloisen mustasukkainen. Löi myös isää...

-n21