Lue keskustelun säännöt.
Yksinäinen kotiäiti :(
20.01.2017 |
Mä oon niin yksin :(. Mulla ei ole oikeasti ketään kaveria. Mies on, ihana sellainen. Mutta ei se korvaa kaveria. Mulla ei ole ketään kenelle soittaa, ketä tavata. Mun sosiaaliset kanssakäymiset muiden kuin perheeni kanssa on hyvin pieniä.
Käyn kyllä lapsen kanssa kerhoissa yms. mutta joku mussa on etten saa niistä kaveria. Yritän olla avoin ja helposti lähestyttävän oloinen, mutta ei vaan suju. Mä olen oikeasti miettinyt pääni puhki että mikä mussa on, mutta en vaan tiedä. Kyllä mulle (yleensä) vastataan jos alan juttelemaan. Mutta kukaan ei tule juttelemaan minulle. Koskaan. Vaikka olen ihan hyväntuulinen, avoin, mielestäni ihan kiva. Myös lapseni on kiva. Mä alan olla jo ihan lannistunut tähän. Lapseni vuoksi noissa hemmetin kerhoissa ramppaan, muuten olisin lopettanut niissä käymisen jo aikoja sitten.
Vielä pitäisi monta kuukautta olla kotona. Rakastan olla lapseni kanssa ja hoitaa häntä, mutta yksinäisyyteni vuoksi melkein jo kaipaan töihin; työkaverit ja merkitykselliseksi itseni tunteminen olisi kovin tärkeitä asioita.
Kommentit (26)
On vitsaus, että kun äiti jää kotiin vauvan kanssa, niin seurauksena on totaalinen yksinäisyys!
Omat muistoni ovat vajaan parinkymmenen vuoden takaa. Mikään ei ole muuttunut. Älkää hyvät kotiäidit syyttäkö itseänne yksinäisyydestä - suomalainen yhteiskunta toimii aivan kummallisesti. Ei verkostoja. Ei yhdessäoloa, ei yhteisöllisyyttä. Tai jos olisikin, niin peruskäsitys on, että YKSIN SINUN NAINEN ON HOIDETTAVA lapsesi.
En tiedä, miten muissa maissa vauva- ja pikkulapsivaihe hoidetaan. Mutta jos missä, niin tässä näkyy suomalaisen yhteiskunnan kylmyys ja yksinpärjäämisen vaatimus. On todella surullista, että aikaisemmin sosiaalinen, aktiivinen, iloinen, nauravainen nuori nainen äidiksi tultuaan turhautuu, ahdistuu yksin kotona lapsen kanssa. Oletteko huomanneet, miten hymyttömiä ja totisia nuoret äidit ovat? He istuvat tylsistyneenä leikkipuistoissa. Tauotta. (Laitapa mies samaan ohjelmaan kuin sinä päivisin teet; ruokailuineen, nukutuksineen, ulkoiluineen, jne.)
Neuvolajärjestelmää kehutaan paljon. Mutta neuvola ei puutu nuorten äitien yksinäisyyteen. Ilmoitustaululla on kerhojen, tms. esitteitä. En osaa sanoa, miten nykyiset some-ryhmät lievittävät tätä yksinäisyyttä. Sukulaisverkostot, tms. ovat usein kaukana, eri paikkakunnalla. Eikä kylään mennä vain siksi, että "tulin piipahtamaan". Vierailulle ei tuosta vaan mennä.
Yksinäisyys korostuu, kun mies ei käsitä ollenkaan, millaiseen tilanteeseen nainen jää kun mies lähtee päiväksi töihin. Miehelle riittää, että kotona on nainen - joka automaattisesti hoitaa vauvaa. Miehet eivät millään lailla auta naista tässä yksinäisyysongelmassa. (Yleistä on myös yksinäisyys avioliitossa; miestä ei jaksa kiinnostaa nainen, vaimo, ihmisenä. Riittää että se nainen on lieden ääressä).
On suorastaan vaarallista jättää nuori äiti yksin vauvan kanssa. Olin niin yksin, että jos minulle olisi sattunut päivän aikana jotain, niin vauvalle se olisi voinut olla vahingollista. Mies lähti päivien työmatkalle. Olin 24/7 totaalisen yksin lapseni kanssa. Kukaan, etenkään puolisoni, ei soittanut. Enkä osannut itsekään ilmoittaa kenellekään olemassaolostani.
Oikeastaan olisin halunnut, että joku hoitaisi välillä vauvaani, että saan levätä hetken. Olla se nuori nainen, jota olin. Olisin halunnut, että saan olla hetken rauhassa, keskittyä omiin asioihini. En uskaltanut, saati osannut, ilmaista selkeästi mitä haluan. (Toisaalta, terve epäluulo mieheni kykyyn hoitaa vauvaa huolellisesti ja vastuullisesti esti tämän. Tiesin, että vauva jäisi huonolle hoidolle - tai mies kiikuttaisi vauvan äidilleen. Miksi minun olisi pitänyt hyväksyä se, että mies hoitaa vauvaa epämääräisesti, kun itse hoidin lasta tarkoin!). En osannut olla itsekäs. Me kilttiyteen ja tottelevaisuuteen kasvatetut tytöt.
Suosittelen, että nainen palaa töihinsä niin pian kuin mahdollista. Kotona olo turhauttaa pahoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yksinäinen kotiäiti mutta en sinällään kärsi yksinäisyydestäni. Viihdyn kaksin lapsen kanssa, miehen työmatkatkaan ei haittaa. Olen enemmänkin introvertti. Pidän ihmisten seurasta mutta rajallisesti. Uuvun ja rasitun muista herkästi.
Kaipaisin kyllä äitiystäviä. En niinkään itseni takia vaikka kivaa sekin olisi, vaan enemmän lapsen takia. Että lapsella olisi kavereita joiden kanssa kyläillä, eikä tarvitsisi aina mennä puistoon norkoilemaan onko siellä joku.
Pelkään kuitenkin että joku toinen yksinäinen äiti ripustautuu minuun liikaa, että minusta tulee toiselle se oljenkorsi ja lasten yhdessä leikkiminen jää taka-alalle.
Puistossa jossa yleensä käymme, ei ole tullut vielä vastaan sellaista äitiä, joka tuntuisi omanlaiselleni ihmiselle. Pari äitiä siellä säännöllisemmin käy mutta tunnen oloni tosi ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Tervehdin aina ja vaihdan pari sanaa, mutta heille tärkeintä tuntuu olevan toistensa kanssa juttelu, kun itselleni on taas se että lapsi pääsee leikkimään. Nämä äidit juttelevat keskenään, hädin tuskin vilkaisevat lapsiaan. Itse olen lapseni kanssa, en voisi näin pientä jättää vielä omilleen. Katselen samalla muidenkin lasten perään, autan liukumäkeen, kiikutan keinussa jne. Välillä tulee olo, että nämä muut äidit käyttävät minua hyväksi, mutta toisaalta arvelen ovatko he edes huomanneet että autan heidän lapsiaan.
Itse tutustuisin mieluiten niin että lasten leikittämisen yhteydessä hissuksiin tutustutaan ja jutustellaan. Joskus puistoon mennessä ihan pelottaa että joku näistä "suuna päänä" - äideistä on paikalla ilman äitiseuraa ja käy minun kimppuuni. Ei minusta ole sellaiseen, puhumaan heti tuntemattoman kanssa ihan kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen kotiäiti mutta en sinällään kärsi yksinäisyydestäni. Viihdyn kaksin lapsen kanssa, miehen työmatkatkaan ei haittaa. Olen enemmänkin introvertti. Pidän ihmisten seurasta mutta rajallisesti. Uuvun ja rasitun muista herkästi.
Kaipaisin kyllä äitiystäviä. En niinkään itseni takia vaikka kivaa sekin olisi, vaan enemmän lapsen takia. Että lapsella olisi kavereita joiden kanssa kyläillä, eikä tarvitsisi aina mennä puistoon norkoilemaan onko siellä joku.Pelkään kuitenkin että joku toinen yksinäinen äiti ripustautuu minuun liikaa, että minusta tulee toiselle se oljenkorsi ja lasten yhdessä leikkiminen jää taka-alalle.
Puistossa jossa yleensä käymme, ei ole tullut vielä vastaan sellaista äitiä, joka tuntuisi omanlaiselleni ihmiselle. Pari äitiä siellä säännöllisemmin käy mutta tunnen oloni tosi ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Tervehdin aina ja vaihdan pari sanaa, mutta heille tärkeintä tuntuu olevan toistensa kanssa juttelu, kun itselleni on taas se että lapsi pääsee leikkimään. Nämä äidit juttelevat keskenään, hädin tuskin vilkaisevat lapsiaan. Itse olen lapseni kanssa, en voisi näin pientä jättää vielä omilleen. Katselen samalla muidenkin lasten perään, autan liukumäkeen, kiikutan keinussa jne. Välillä tulee olo, että nämä muut äidit käyttävät minua hyväksi, mutta toisaalta arvelen ovatko he edes huomanneet että autan heidän lapsiaan.
Itse tutustuisin mieluiten niin että lasten leikittämisen yhteydessä hissuksiin tutustutaan ja jutustellaan. Joskus puistoon mennessä ihan pelottaa että joku näistä "suuna päänä" - äideistä on paikalla ilman äitiseuraa ja käy minun kimppuuni. Ei minusta ole sellaiseen, puhumaan heti tuntemattoman kanssa ihan kaikesta.
No mistäs sinä oot? Oli kuin mun kynästä! :-)
Tai tykkään kyllä paljon jutellakin, mut ensisijassa katson 2-v. lapseni perään. Sen takia oon varmaan vähän jäänytkin "piireistä", kun en ole paljon ehtinyt hiekkalaatikon laidalla istuskeleen, kun poika on tykännyt kävellä pitkin puistoa... Haluaisin lisää kavereita lapselle ja itselleni, mutta olen silti aika paljon omissa oloissani viihtyvää sorttia enkä jaksaisi, jos pitäisi alvariinsa viestitellä ja toinen alkaisi joka päivä pommittaan, ett voitaisko taas nähdä... :-)
Vierailija kirjoitti:
Koko elämäni aikana mulla ei ole hirveästi ollut kavereita saati kunnon ystäviä. Siis osittain se on mun ronkeliutta mutta olen myös huomannut että musta ei vaan pidetä. En tiedä miksi. Ihmiset vaan katoo jonnekin vaikka ensin ovat olevinaan niin ystävää. Tuntuu että kun ovat saaneet musta hyödyn irti, sommoro ja takavalot vilkkuu.
Asiaa ei todellakaan ole muuttanut se kun sain lapsia. Vielä vähemmän tuntuu löytyvän samanhenkistä seuraa. Ihan OK tyyppejä, mutta ei ketään sellaista jonka kanssa voisin kuvitella ystävystyväni.
Voisiko ollakin niin, että he luulevat, ettet ole kiinnostunut heidän seurastaan? Jos ovat muutaman kerran tehneet aloitteen ja tulleet jutteleen ja sitten jäävät odottaan sinun aloitettasi? He eivät kehtaa tulla enää sinun luokse, kun luulevat, ettet pidä heistä ja sinä odotat heitä luoksesi ja luulet, ettei he pidä sinusta?
Tama on varmaan niita suomalaisuuden huonoja puolia, etta ihmiset ei ole valmiita kontaktiin niin helposti. Asun Englannissa ja taalla on aitiysneuvolan jarjestamat pre-natal groupit, joissa samalla seudulla asuvat odottajat tuodaan yhteen ja sitten yhdessa jannitetaan kun niita vauvoja alkaa putkahtelemaan. Ryhma tapas joko kokonaisena tai pienissa osissa aitiysloman ajan ja usein sen jalkeenkin. Asun hyvin 'lapsirikkaalla' alueella ja ryhma oli hyvin tiivis. Monista tuli perheystavia.
Ala anna periks ap. Kylla loydat jonkun omanlaisesi pian!
Nurmijärveltä?