En tykkää olla lapseni kanssa

Jaa.

Äitiys on sitovaa. Mutta mitäs jos kokeilisit muuttaa asennettasi? Se on nimittäin semmoinen juttu, että lapset kasvattaa vanhempiaan enemmän kuin toisinpäin.

Tuolla asenteella nimittäin pilaat sekä oman että lapsesi elämän. Ja muutut sellaiseksi ilmapiirin myrkyttäjäksi, jota aletaan kartella myös työpaikalla.

Laita nimi niin ilmoitetaan lastensuojeluun ja ongelma häviää.

Noni. No on se hyvä että sulla on niitä sosiaalisia (??) paineita..

Sääli. Musta se on ihan parasta.

Ootko saanut apua tuohon masennukseen?

Varmaan aika monesta tuntuu välillä, ettei jaksaisi lastaan. Jos susta tuntuu koko ajan siltä, niin koita hankkia apua. Lapsesi on kuitenkin syytön tilanteeseen.

Rohkeasti apua hakemaan. Ei tuo tunne sinua huonoksi äidiksi tee. Voisitko lähteä vaikka pienelle lomalle ilman lasta. Onko läheisiä keneltä voit pyytää apua jos et asiasta halua ulkopuolisille puhua.

Meillä oli vaan huono aamu. Molemmat vähän sellaisia että tunteet kuohuu laidasta laitaan. Saatan kyllä vähän masentunutkin olla. Kiitos! Ap

Millainen lapsesi on? Miksi et tykkää olla hänen kanssa? Huonoja päiviä tai kiukkua on kaikilla välillä mutta minusta on ihanaa viettää aikaa lapsen kanssa. Nauramme paljon yhdessä. Nauran hänen kanssaan enemmän kuin yhdenkään aikuisen seurassa eli hän aidosti tuo iloa elämään. 

Samaa ongelmaa. Tykkäsin olla hänen kanssaan kun hän oli vauva - nautin vauva-ajasta valtavasti. Alta kouluikäisenä oli totaali-yh:na raskaita kausia mutta pääosin silti nautin äitiydestä ja lapsen kanssa olemisesta. Mutta nyt lapsi on 11-vuotias, ja minusta tuntuu ettei meillä ole mitään yhteistä. En enää edes osaa jutella hänen kanssaan, kaikki yhdessä olo on vaivautunutta. Molemmat yrittää vääntämällä keksiä jotain puhuttavaa, mutta jutut tyrehtyy alkuunsa. Outoa on, että meillä ei ole minkäänlaisia vaikeuksia eikä ristiriitoja, mutta jotenkin vaan tuntuu että lapsi on täysin vieras ihminen minulle, ja sellainen jonka kanssa en välittäisi olla jos ei olisi äitiyden tuomaa velvollisuutta.

Minkä ikäinen lapsi?

Monen kaverin mielestä alle 3-v on vain semmoisia kestettäviä toukkia.

Ite olen lukenut lasten kehitysvaiheista, en odotellut kummoisia mutta niin vaan noi on kyllä aika häkellyttäviä ja hauskoja ipanoita olleet alusta asti.

Ja sit sellainen asia että voitko itse hyvin? Koska jos olet esimerkiksi väsynyt, on ihan ymmärrettävää että myönteisiä fiiliksiä ei hirveesti irtoa.

Minkä ikäinen lapsesi on?

Vierailija kirjoitti:

Samaa ongelmaa. Tykkäsin olla hänen kanssaan kun hän oli vauva - nautin vauva-ajasta valtavasti. Alta kouluikäisenä oli totaali-yh:na raskaita kausia mutta pääosin silti nautin äitiydestä ja lapsen kanssa olemisesta. Mutta nyt lapsi on 11-vuotias, ja minusta tuntuu ettei meillä ole mitään yhteistä. En enää edes osaa jutella hänen kanssaan, kaikki yhdessä olo on vaivautunutta. Molemmat yrittää vääntämällä keksiä jotain puhuttavaa, mutta jutut tyrehtyy alkuunsa. Outoa on, että meillä ei ole minkäänlaisia vaikeuksia eikä ristiriitoja, mutta jotenkin vaan tuntuu että lapsi on täysin vieras ihminen minulle, ja sellainen jonka kanssa en välittäisi olla jos ei olisi äitiyden tuomaa velvollisuutta.

Millaiset välit sulla on ollut omaan äitiisi tuossa iässä?

Vierailija kirjoitti:

Ootko saanut apua tuohon masennukseen?

ei se ole mitään masennusta jos on täysi psykopaatti.

Vierailija kirjoitti:

Samaa ongelmaa. Tykkäsin olla hänen kanssaan kun hän oli vauva - nautin vauva-ajasta valtavasti. Alta kouluikäisenä oli totaali-yh:na raskaita kausia mutta pääosin silti nautin äitiydestä ja lapsen kanssa olemisesta. Mutta nyt lapsi on 11-vuotias, ja minusta tuntuu ettei meillä ole mitään yhteistä. En enää edes osaa jutella hänen kanssaan, kaikki yhdessä olo on vaivautunutta. Molemmat yrittää vääntämällä keksiä jotain puhuttavaa, mutta jutut tyrehtyy alkuunsa. Outoa on, että meillä ei ole minkäänlaisia vaikeuksia eikä ristiriitoja, mutta jotenkin vaan tuntuu että lapsi on täysin vieras ihminen minulle, ja sellainen jonka kanssa en välittäisi olla jos ei olisi äitiyden tuomaa velvollisuutta.

Kuulostaisi siltä, että teidän pitäisi viettää enemmän aikaa yhdessä ja tehdä asioita yhdessä. Kyllä se siitä!

Lapsiparka

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ongelmaa. Tykkäsin olla hänen kanssaan kun hän oli vauva - nautin vauva-ajasta valtavasti. Alta kouluikäisenä oli totaali-yh:na raskaita kausia mutta pääosin silti nautin äitiydestä ja lapsen kanssa olemisesta. Mutta nyt lapsi on 11-vuotias, ja minusta tuntuu ettei meillä ole mitään yhteistä. En enää edes osaa jutella hänen kanssaan, kaikki yhdessä olo on vaivautunutta. Molemmat yrittää vääntämällä keksiä jotain puhuttavaa, mutta jutut tyrehtyy alkuunsa. Outoa on, että meillä ei ole minkäänlaisia vaikeuksia eikä ristiriitoja, mutta jotenkin vaan tuntuu että lapsi on täysin vieras ihminen minulle, ja sellainen jonka kanssa en välittäisi olla jos ei olisi äitiyden tuomaa velvollisuutta.

Millaiset välit sulla on ollut omaan äitiisi tuossa iässä?

Tunne totaalisesta toistemme ymmärtämättömyydestä, mutta ihan eri tavalla. Minä olin koulukiusattu, ujo ja arka, äitini voimakas tahtonainen joka halveksi heikkoutta ja luusereita jotka sallii päältään käveltävän. Hän toisaalta häpesi sitä millainen minä olin ja moitti siitä, toisaalta yritti antaa ohjeita joita en pystynyt noudattamaan aran luonteeni takia, kuten lyö takaisin niitä kiusaajia. Enimmäkseen äidin vastaukset huoliini olivat tuomitseva, arvosteleva katse ja "hmh, hmh" tuhahtelu joka osoitti halveksuntaa. Joskus kommentti kuten että mun pitää kovettaa itseni tai en pärjää maailmassa.

Oman lapsen kanssa ei ole mitään tuollaista. Meidän välit on kuin kahden aikuisen, toisilleen varsin vieraan ihmisen välit: asialliset, mutta ei mitenkään erityisen tunnepitoiset. Tytär on muutenkin hyvin introvertti ja rauhallinen kuten oli isänsäkin, joten voi olla ettei hän vaan kaipaa mitään enempää tunnepohjaisesti. 

Sitä on tutkittukin, että vanhemmuus on todellisuudessa hyvin epäpalkitsevaa. Jos sinulla on häiriötä esim. hormoonitoiminnassa, niin et reagoi vanhemmuuteen tunnetasolla "niinkuin kuuluisi", vaan näet totuuden.

Kyllä mä kehottaisin pohtimaan asiaan, jos ei tykkää olla oman lapsensa kanssa. Kaikenikäisistä lapsista saa kuitenkin niin paljon iloa. Jos välit tuntuu etäisiltä, kannattaa tutustua uudestaan. Tietysti jokaisella on välillä huonoja päiviä ja saattaa ärsyttää paljon. Kausia on myös sekä lapsilla että aikuisilla. Jos huono olotila on kuitenkin pysyvä, siihen kannattaa tarttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ongelmaa. Tykkäsin olla hänen kanssaan kun hän oli vauva - nautin vauva-ajasta valtavasti. Alta kouluikäisenä oli totaali-yh:na raskaita kausia mutta pääosin silti nautin äitiydestä ja lapsen kanssa olemisesta. Mutta nyt lapsi on 11-vuotias, ja minusta tuntuu ettei meillä ole mitään yhteistä. En enää edes osaa jutella hänen kanssaan, kaikki yhdessä olo on vaivautunutta. Molemmat yrittää vääntämällä keksiä jotain puhuttavaa, mutta jutut tyrehtyy alkuunsa. Outoa on, että meillä ei ole minkäänlaisia vaikeuksia eikä ristiriitoja, mutta jotenkin vaan tuntuu että lapsi on täysin vieras ihminen minulle, ja sellainen jonka kanssa en välittäisi olla jos ei olisi äitiyden tuomaa velvollisuutta.

Millaiset välit sulla on ollut omaan äitiisi tuossa iässä?

Tunne totaalisesta toistemme ymmärtämättömyydestä, mutta ihan eri tavalla. Minä olin koulukiusattu, ujo ja arka, äitini voimakas tahtonainen joka halveksi heikkoutta ja luusereita jotka sallii päältään käveltävän. Hän toisaalta häpesi sitä millainen minä olin ja moitti siitä, toisaalta yritti antaa ohjeita joita en pystynyt noudattamaan aran luonteeni takia, kuten lyö takaisin niitä kiusaajia. Enimmäkseen äidin vastaukset huoliini olivat tuomitseva, arvosteleva katse ja "hmh, hmh" tuhahtelu joka osoitti halveksuntaa. Joskus kommentti kuten että mun pitää kovettaa itseni tai en pärjää maailmassa.

Oman lapsen kanssa ei ole mitään tuollaista. Meidän välit on kuin kahden aikuisen, toisilleen varsin vieraan ihmisen välit: asialliset, mutta ei mitenkään erityisen tunnepitoiset. Tytär on muutenkin hyvin introvertti ja rauhallinen kuten oli isänsäkin, joten voi olla ettei hän vaan kaipaa mitään enempää tunnepohjaisesti. 

Sanoisin että toi eri tyyli ei ole olennaista sinänsä: syy on minusta sillai selvä, että sulla ei ole mallia omasta lapsuudesta siihen miten tulla hyvässä hengessä toimeen 11-vuotiaan tytön kanssa.

Tohon vois hakea apuja esimerkiksi perheneuvolasta, tai sit vaan yrittää ottaa iisisti ja keskittyä niihin asioihin jotka tuntuvat toimivan. Olla ipanalle avoin omista fiiliksistä (ei niin että sanot "sä ärsytät mua", vaan että tunnustat että "nyt ärsyttää"). Ja ymmärtää että tällaisia ikäviä asioita saattaa menneisyydestä tulla, ja olla teidän nykyisyydessäkin, mutta että kyllä ne asiat siitä sitten lutviutuvat aikanaan.