Muistin juuri paskan lapsuuteni

Yksinhuoltajaäitini tukisti hiuksista, antoi luunappeja, retuutti käsivarresta ja lukitsi pimeään vessaan minua lapsuudessani 80- luvun alussa ensimmäiset muistot ovat jo muutaman vuoden iästä. Pikkuveli ei saanut tätä kohtelua koskaan vaan minua rangaistiin molempien puolesta. Olen väleissä äitini kanssa, opiskeluaikana otin etäisyyttä mutta vanhemmiten olen ollut tasaisesti yhteydessä ja hän on aina ollut kivasti lasteni kanssa. Nyt hän on ollut reilun viikon lomalla meillä ja huutanut pari kertaa 2 vuotiaalle ja koululaiselle, kun nämä ovat riehaantuneet väsyneenä juoksemaan ja hyppimään. Välittömästi minulla palaa paska lapsuus mieleeni ja joudun pidättelemään etten hermostu ja anna kuulua mitä olen mieltä. Miten te muut, joilla on ollut samanlainen lapsuus olette käsitelleet asiaa. Minä olen lähinnä vain puhunut miehen kanssa asioista ja muuten käsitellyt asiat itsekseni. Hirveä tarve ollut rakentaa oma elämä erilaiseksi kuin lapsuudessa ja omassa kotona. Olen toisin kuin kukaan lähisuvusta käynyt lukion, opiskellut yliopistotutkinnon ja edennyt työelämässä kunnianhimoisesti. Erittäin harvoin mietin nykyään enää lapsuutta mutta sitten satunnaisesti jokin yksittäinen asia taas palauttaa muistot. Ainakin omat kokemukset ovat näyttäneet millainen en itse halua olla. Juuri luin jostain, että edelleen esim Ranskassa ruumiillinen kurittaminen olisi ihan yleistä ja sallittua? Tuntui pahalta, kun tiedän miten se on asia jonka muistaa ikuisesti. Kuka haluaisi, että lapsen selkeimmät muistot lapsuudesta ovat tukkapölly ja luunapit.